P.Sihvonen
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ei ole. Antaa urheilun näyttää, kuka kulloinkin on
Johtava kumartaa!
Tämä Spiitin loistava teksti saa Johtavalta täydet pisteet! Asia on juuri niin kuin kirjoitat. Tätä urheilun psykologiaa ei vain valitettavasti enää ymmärretä, kun Nuoren Suomen hengessä isät ja äidit on otettu päättämään urheilujoukkueiden "kaikki pelaa" -säännöistä. Isät ja äidit, joilla ei ole hajuakaan siitä, miten jääkiekkotoiminta organisoidaan.
Jos minua pyydettäisiin vanhimman tyttäreni orkesterin - tyttäreni on verrattain taitava viulisti - "joukkuepelisääntöpalaveriin", niin pitäisin siellä visusti turpani kiinni. Mistä minä voin tietää, miten orkestereissa asiat järjestetään. En ole koskaan soittanut vilua enkä johtanut orkesteria. Ne, jotka ovat, päättävät niistä asioista. En minä. Tietenkään.
Tyttäreni on käynyt kaikkina kesinä viulu- ja musiikkileireillä. Ne eivät ole ihan halpoja. Joka kesä olen aina mennyt hakemaan tytärtäni leriiltä pois. Ja aina siinä lopuksi on se päätöskonsertti. Jokaisella kerralla tyttäreni on saanut eri aseman kulloisessakin orkesterissa. Pari kertaa hän on ollut jopa konserttimestari - monesti soittanut "toista vilua", ja monesti on jäänyt sinne "kolmanteen riviin" soittamaan. Erästä kovatasoista leiriä veti maineikas Atso Almila, jossa tyttäreni jäi pienempään rooliin sinne "kolmanteen riviin". Ei minulle olisi suin surminkaan tullut mieleeni mennä ripittämään Almilaa siitä, että en saanut samalla rahalla samaa roolia tyttärelleni, minkä oli saanut jonkun toisen isän tytär siinä ensimmäisessä rivissä tai peräti konserttimestarina. - Onhan se aivan selvää, että nuo paikat jaetaan taidon ja kokemuksen mukaan. Muu olisi murha sitä ihmisyyttä ja reiluutta vastaan, jonka nojalla se konserttimestarityttösen vuosien ahkeruus palkittiin sillä roolilla, jonka hän sillä kertaa ansaitsi. Eikä musiikissa tietenkään jaeta "peliaikaa" tasan sen varjolla, että "joku saattaa kehittyä myöhemmmin". Kehittyy jos kehittyy, mutta se saa olla pois siltä, joka on soittanut viisi tuntia päivässä läpi elämänsä. Jos minun tyttäreni on soittanut läpi elämänsä neljä tuntia päivässä, hän saa vähemmän "peliaikaa" ja pienemmän roolin orkesterissa kuin se, joka on soittanut ne viisi tuntia.
Jääkiekkojoukkue ei poikkea mitenkään eetokseltaan tuollaisesta orkesterista. Joka muuta väittää, niin ilmoittautukoon ja kertokoon perusteensa. Oikeasti: kestäviä perusteita vastaväitteille ei ole. Tai on, jos ei ymmärrä mitään siitä, mikä on urheilun syvin filosofia ja ydin. Se on päivittäisessä kilpailemisessa ja mittaamisessa.
Johtava
Tässä Nuori Suomi –keskustelussa huomio on nyt kiinnittynyt suurelta osin lasten ja nuorten harjoituksissa toimimiseen ja niiden organisointiin. Ottamatta suuremmin kantaa siihen, miten "kaikki pelaa" –mallin noudattaminen mahdollistaa kaikkia palvelevan ja kehittävän harjoittelemisen, on mielestäni syytä nostaa esille myös se, miten malli toimii ja miten sitä voidaan järkevällä tavalla noudattaa itse otteluissa. Totuushan kuitenkin lienee se, että viime kädessä ne matsit ja turnaukset ovat niitä, mihin suurin mielenkiinto ja suurimmat tunteet pelaamisessa kohdistuvat, varsinkin nuorilla junnuilla.
Vaikka valmennus onnistuisi viemään harjoitukset ja yksittäiset harjoitteet läpi niin, että jokainen junnu tasostaan riippumatta saa pelaamisesta riittävästi irti ja "kaikki pelaa", niin otteluissa tilanne mutkistuu vielä lisää. Otetaan tähän väliin sivustaseuranneen esimerkki joidenkin vuosien takaa:
On joukkue A ja joukkue B, molemmissa pelaa 12-13-vuotiaita junnuja, molemmat joukkueet ovat ikäluokkansa parhaimmistoa. Joukkueessa A on kolme kentällistä hyökkääjiä ja 5 pakkia ja joukkueessa B vain kaksi täyttä kentällistä (oliko pakkeja nyt sitten 3 vai 4 on tässä tapauksessa sivuseikka). Nämä joukkueet kohtaavat ikäluokkansa suurimpiin lukeutuvan junioriturnauksen finaalissa ja joukkueilla on jonkin verran historiaakin samoissa merkeissä. Finaali on tasan 5 minuuttia ennen 3. erän loppua ja joukkue A päättää tiivistää pakkaa istuttamalla yhden puolustajan penkille. Selvästi muita heikkotasoisempi junnu istuu siis 1-2 vaihtoa, jotta pakkiparit saadaan tasan. 5 minuutin jatkoajalla pistetään vielä kolmoskenttä penkille, koska kilometrin päähän näkee että ko. junnut puristaa mailaa kädet ja naama valkoisena ja pelaamisesta ei meinaa tämän vuoksi tulla oikein mitään.
Joukkue A voittaa ottelun jatkoajalla ja jokainen, myös lopussa hetkeksi penkille joutuneet junnut juhlivat sata lasissa muiden mukana. Jokainen on vilpittömästi iloinen eikä ketään lapsista varmasti murehdi muutaman vaihdon missaamista lopussa. Joku heistä saattaa jopa olla salaa tyytyväinen, ettei tarvinnut mennä tiukassa paikassa enää kentälle, olisi voinut sattua vaikka moka.
Ajatellaan, että vaikkapa tämä ns. viitospakki olisi mokannut lopussa koko homman, koska ei pärjännyt vauhdissa mukana. Oikeastaan ko. skenaario oli, jos ei jopa todennäköinen, mutta ainakin hyvin mahdollinen. Jokainen voi miettiä kuinka raadollinen tilanne saattaa 12-13 –vuotiaiden junnujen tapauksessa olla. Ei seuraavissa treeneissä varmaan paineta hommaa villaisella, ja todeta, että saipahan ainakin kaikki pelätä. Ei se mitään että vitospakki mokasi koko touhun. Tilannehan on äärimmäisen paskamainen ennen kaikkea syntipukiksi joutuneelle. Jos vastaava toistuu usein, on täysin mahdollista, että innostus koko pelaamiseen lakkaa kokonaan. Valmentaja voi tässä kohtaa toki kertoa lapsille, että kaikille sattuu virheitä eikä tappio johtunut viitospakin virheestä sen enempää kuin mistään muustakaan, mutta eihän tuon ikäinen lapsi enää tyhmä ole. Henk. koht. mielipiteeni on, että valmentaja teki tässä tapauksessa hyvän ja oikean ratkaisun paitsi lyhyessä, myös pitkässä juoksussa, kaikkien kannalta.
Tapahtumien seuraukset: Kyseisen voitetun finaalin jälkeen pari penkitetyn junnun vanhemmista säntää valmentajan luokse ja sättii tämän pystyyn. Oma poika missasi 2 tai 3 vaihtoa lopussa, saatana. Joukkueen voitto työnnetään ko. vanhempien toimesta taka-alalle ja etenkin nuoret pelaajat ovat tilanteesta todella hämillään, eikö nyt pitäisi olla hauskaa? Pari poikaa vaihtaa turnauksen jälkeen seuraa, ei omasta, mutta yli-innokkaan isän tahdosta ja manipuloimana. Paha sana vanhasta joukkueesta lähtee välittömästi kiertoon. Ei menty nyt Nuoren Suomen mukaisesti, kaikki eivät pelanneet. Seuraavalla viikolla paikallislehdessä on hävinneen joukkueen B raportti/kirjoitus turnauksen kulusta. Kirjoituksen lopussa muistutetaan totta kai siitä, kuinka joukkueen B kaikki pelaajat pelasivat ja voittajajoukkue A piti paria pelaajaa penkillä. Ei menty Nuoren Suomen mukaisesti, kaikki eivät pelanneet.
Esimerkki on yksittäistapaus, mutta loppujen lopuksi melko arkipäiväinen ja usein toistuva tilanne myös junioriurheilussa. Ajatuksia? Miten tilanteessa olisi tullut menetellä ennen kaikkea nuoria junnuja ja toisaalta Nuoren Suomen kaikki pelaa periaatetta ajatellen?
Tämä Spiitin loistava teksti saa Johtavalta täydet pisteet! Asia on juuri niin kuin kirjoitat. Tätä urheilun psykologiaa ei vain valitettavasti enää ymmärretä, kun Nuoren Suomen hengessä isät ja äidit on otettu päättämään urheilujoukkueiden "kaikki pelaa" -säännöistä. Isät ja äidit, joilla ei ole hajuakaan siitä, miten jääkiekkotoiminta organisoidaan.
Jos minua pyydettäisiin vanhimman tyttäreni orkesterin - tyttäreni on verrattain taitava viulisti - "joukkuepelisääntöpalaveriin", niin pitäisin siellä visusti turpani kiinni. Mistä minä voin tietää, miten orkestereissa asiat järjestetään. En ole koskaan soittanut vilua enkä johtanut orkesteria. Ne, jotka ovat, päättävät niistä asioista. En minä. Tietenkään.
Tyttäreni on käynyt kaikkina kesinä viulu- ja musiikkileireillä. Ne eivät ole ihan halpoja. Joka kesä olen aina mennyt hakemaan tytärtäni leriiltä pois. Ja aina siinä lopuksi on se päätöskonsertti. Jokaisella kerralla tyttäreni on saanut eri aseman kulloisessakin orkesterissa. Pari kertaa hän on ollut jopa konserttimestari - monesti soittanut "toista vilua", ja monesti on jäänyt sinne "kolmanteen riviin" soittamaan. Erästä kovatasoista leiriä veti maineikas Atso Almila, jossa tyttäreni jäi pienempään rooliin sinne "kolmanteen riviin". Ei minulle olisi suin surminkaan tullut mieleeni mennä ripittämään Almilaa siitä, että en saanut samalla rahalla samaa roolia tyttärelleni, minkä oli saanut jonkun toisen isän tytär siinä ensimmäisessä rivissä tai peräti konserttimestarina. - Onhan se aivan selvää, että nuo paikat jaetaan taidon ja kokemuksen mukaan. Muu olisi murha sitä ihmisyyttä ja reiluutta vastaan, jonka nojalla se konserttimestarityttösen vuosien ahkeruus palkittiin sillä roolilla, jonka hän sillä kertaa ansaitsi. Eikä musiikissa tietenkään jaeta "peliaikaa" tasan sen varjolla, että "joku saattaa kehittyä myöhemmmin". Kehittyy jos kehittyy, mutta se saa olla pois siltä, joka on soittanut viisi tuntia päivässä läpi elämänsä. Jos minun tyttäreni on soittanut läpi elämänsä neljä tuntia päivässä, hän saa vähemmän "peliaikaa" ja pienemmän roolin orkesterissa kuin se, joka on soittanut ne viisi tuntia.
Jääkiekkojoukkue ei poikkea mitenkään eetokseltaan tuollaisesta orkesterista. Joka muuta väittää, niin ilmoittautukoon ja kertokoon perusteensa. Oikeasti: kestäviä perusteita vastaväitteille ei ole. Tai on, jos ei ymmärrä mitään siitä, mikä on urheilun syvin filosofia ja ydin. Se on päivittäisessä kilpailemisessa ja mittaamisessa.
Johtava