Nuori Suomi ry

[Mänizeri]

Ruotsilla ja Tsekeillä on tosiaankin tämä etulyöntiasema Suomeen hyvien ulkojäiden takia, ja se näkee kaukalossa tälläkin hetkellä. Lisäksi Slovakia näyttää menevän ohi pikkuhiljaa, mutta ihmekö tuo kun pojat saa höntsätä Keski-Euroopan pakkasissa.

Tosin voisihan olla muitakin syitä taustalla, mutta pannaan suosiolla vaan ilmaston piikkiin.

Mielestäni ilmasto-olosuhteisiin vetoaminen on aivan turhaa, jos verrataan esimerkiksi juuri Tsekkeihin. Myönnettäköön, etten ole seurannut kauheasti tämän vuoden kisoja muuten kuin maalikoosteiden perusteella netistä. Mutta yksi asia mikä vain vuodesta toiseen pistää silmään on laukausten laatu. Se miten kiekko lähtee esimerkiksi rannelaukauksessa muiden maiden parhaiden junioreiden lavasta.( Ja jos joku haluaa katsella kenties parasta esimerkkiä siitä, mitä näillä höpinöilläni haen, niin hakee you tubesta Marian Gaborikin tekemiä maaleja, niitä jotka mies laittaa ranteella sisään.)

Ilmeisesti meidän juniorit ovat liikaakiin kunnelleet "kiekkoa maalille" -mantraa, kun seuraa sitä MITEN ja MILLOIN se kiekko sinne toimitetaan. Mutta tämä liittyy jo aiemmin toistamaani asiaan siitä, miten Suomessa maalinteko on jotenkin saatu joukkuepeliksi eikä yksilöillä ole niin väliä. (On totta, että suoralla laukauksella ei maalia välttämättä tehdä, mutta pitää sen ensimmäisen kudinkin olla jo sellainen, että sillä pelataan maalivahti ulos tilanteesta.)

Jos kerran kelit ovat nykyään mitä ovat ja suurin osa ihmisistä asuu etelän kaupungeissa, niin ei se silti estä ampumasta vanerilta, varamaan höntsysählyvuoroja kouluista tai jotain muuta mikä palvelee kiekkotaitoja. Tämä vaatii toki seuroiltakin jo hiukan apuja, koska harvemmin alaikäisille lapsille tiloja mistään annetaan. Mutta ei näissä ilmastonmuutoksen pyörteissä niin hirveän innovatiivinen tarvitse olla. Korvaavat lajit pihalätkälle löytyvät kyllä, jos halua on.

 

[Espen]

Suomalaisia ei kannata lähtökohtaisesti verrata ainakaan kaikkiin kansainvälisen kiekkoperheen huippumaihin. Suomalaisen jääkiekkoilun huippuikäluokat kuusikymmenluvun lopulta kahdeksankymmenen luvun puoliväliin rakensivat taitonsa ulkojäillä. Esimerkiksi Jarkko Immonen (se Jypin) pelasi pelkkää Kymi-Saimaan ulkojääsarjaa Rantasalmella C-juniori ikäiseksi saakka, jolloin siirtyi SaPKoon. Jotkut herkkyyskausista ymmärtävät varmaan osaisivat vahvistaa onko tuossa vaiheessa jo suurin osa potentiaalia jalostettu. Vastaavia esimerkkejä lienee paljonkin.

Se että 80-luvun puolenvälin jälkeen syntyneillä menee huonommin selittyy monella tekijällä. Ilmastonmuutokseen en ota kantaa, mutta miksi minusta tuntuu että 2000-luvulla ei ulkojäille ole päässyt samassa mittakaavassa kuin vielä 80- ja 90-luvuilla? Toisekseen nuorisolla tuntuu nykyisin olevan paljon muutakin tekemistä kuin lähteä niinä harvoina hyvinä talvipäivinä höntsäilemään. "Ennen vanhaan" oli ulkokaukaloilla joka ilta pelit säästä riippumatta, joiden katoamista nykyisin ei pelkkien ikäluokkien pieneminenen kokonaan selitä. Muut liikunnalliset ja ei- liikunnalliset ajanviettotavat ovat korvanneet jääpelit, joiden harrastamisessa oli vielä vähän aikaa sitten mukana lähes koko ikäluokka.

Valmennus ja halliverkko ovat tänä päivänä huomattavasti parempia, mutta siinä missä ennen mentiin treeneihin näyttämään ulkojäillä opittuja taitoja ne joudutaan tänä päivänä harjoittelemaan harjoituksissa. Osansa saa tietysti myös 90-luvulla junioreihinkin otettu taktinen ajattelu, jossa virheiden tekemistä minimoitiin yksilötaidon kustannuksella ja mm. aikaisemmin esille nostetut taklausten lopettaminen D-junnuissa sekä karvauksen laskeminen. Nuorta Suomeakaan ei liiaksi kannata syyttää, sillä E-junioreiden vaihtoruletti pyöri jo 70-luvun lopun kultaisilla ikäluokilla.

Monella muulla maalla ei ole vastaavanlaista ulkojääkulttuuria kuin pohjoisilla kansoilla kuten Suomi, Ruotsi ja Kanada, vaan tilalla ovat kiekkokoulut joissa erikoistutaan nuorena. Jossain Kiovassa ei ole kummoisia olosuhteita ja pelaajamassaa, mutta silti Kiovalaiset kiekkokoulut ovat tuottaneet liudan NHL-pelaajia ennen viimeisen kymmenen vuoden taloudellista romahtamistaan. Samoin Slovenian Anze Kopitar meni lapsena urheilukouluun lajinaan jääkiekko. Slovakiassa on vain 5000 jääkiekon harrastajaa, mutta silti tulee peliälyllä ja pehmeillä käsillä varustettuja kavereita. Suomessa ensimmäiset tämän alan kokeilut ovat vain muutamat yläkoulut ja lukiot jotka tukevat urheilulajia, mutta varsinaisesti koulu ja harrastukset pidetään erillään. Hyvin vieraalta minusta kuulostaisi urheilukoulu-järjestelmä tässä maassa enkä kannata sitä, mutta paluuta ei näyttäisi olevan entiseen menestykseen nykyisellä järjestelmällä.

 

[choose_life]

Joskus yksinkertainen on kaunista

Esimerkiksi Jarkko Immonen (se Jypin) pelasi pelkkää Kymi-Saimaan ulkojääsarjaa Rantasalmella C-juniori ikäiseksi saakka, jolloin siirtyi SaPKoon. Jotkut herkkyyskausista ymmärtävät varmaan osaisivat vahvistaa onko tuossa vaiheessa jo suurin osa potentiaalia jalostettu. Vastaavia esimerkkejä lienee paljonkin.

No ei ollut jalostettu ei - eli pakotettu "pehmeää, huonosti puolustavaa ja riskialtista" poikaa suureksi tilasta ja ajasta kamppailevaksi lätkäsoturiksi, jonka käsitys jääkiekosta on nerokkaan valmentajan aivoitusten orjallinen toteuttaminen (=90-luvulla luovu kiekosta aina kun voit, ettet vain menetä sitä, ja rouhi se sitten takaisin jos saat). Niin kuin ei ollut mm. Ville Leinoa (SaPKo) tai tätä Mikael Granlundiakaan (LaserHT).

Valmennus ja halliverkko ovat tänä päivänä huomattavasti parempia, mutta siinä missä ennen mentiin treeneihin näyttämään ulkojäillä opittuja taitoja, ne joudutaan tänä päivänä harjoittelemaan harjoituksissa. Osansa saa tietysti myös 90-luvulla junioreihinkin otettu taktinen ajattelu, jossa virheiden tekemistä minimoitiin yksilötaidon kustannuksella ja mm. aikaisemmin esille nostetut taklausten lopettaminen D-junnuissa sekä karvauksen laskeminen. Nuorta Suomeakaan ei liiaksi kannata syyttää, sillä E-junioreiden vaihtoruletti pyöri jo 70-luvun lopun kultaisilla ikäluokilla.

Tosia pointteja, mutta onkohan se lopulta parantunut, siis valmennus?
Hannes Kapanen on mikä on, mutta tämän päivän HS:ssä vanha kehvo osuu tasan oikeaan (asiasta ovat jo pitkään puhuneet sekä yksityisesti että julkisesti ne, jotka junnuja oikeasti seuraavat ja omaavat jonkinlaisen perspektiivin):
"Syyt ovat pitkälti valmennuksessa. 1990-2000-lukujen taitteessa juniorijoukkueet rupesivat apinoimaan SM-liigajoukkueiden tapaa pelata, ränniavauspeli levisi juniorisarjoihin. Kukaan ei saanut pitää kiekkoa hallussaan. Ruvetaan taas valmentamaan pelaajia, kehittämään henkilökohtaista taitoa. Mitä enemmän lahjakkaalle pelaajalle opetetaan kikkoja, sitä enemmän hänellä on niitä kasetilla käytännössä toteutettavaksi. Ei jäädy kädet tosipaikassa niin herkästi."

Tämä on tietysti simppeli kärjistys, ei peli ole pelkkää kikkailua - mutta kyse onkin periaatteesta. Viidennensadannen kerran: jos perusasiat (syöttö, syötön vastaanotto, maalinteko, sijoittuminen, kentän hahmottaminen, yleinen kiekon käsittelytaito jne.) ovat jääneet opettamatta oikeaan aikaan, A-junnulta on turha yhtäkkiä odottaa löytyvän huikean ratkaisijan arsenaalia ja rohkeutta. Painimisen, purkamisen ja kentän raideliikenteen (eri avaus-, karvaus- ja erikoistilannekuviot) ehtii oppia murrosiän kynnyksellä ja myöhemminkin, näitä ei. Eikä edes harjoittelusta ole kaksista hyötyä, jos taitoja ei saa treenata peleissä virheidenkin uhalla.

Jotenkin on saatanan masentavaa, että nuorempi valmentajapolvi, jonka kuvitteli muuttavan lätkäpiirien idiotismia (sokeaa auktoriteettiuskoa, keskustelun ja erilaisuuden pelkoa, yksittäisiin tuloksiin tuijottamista, arkuutta omasta arvovallasta jne.) tuntuu häviävän vanhoille parroille kautta linjan. Näillä oli vikansa, mutta antoivat sentään junnujen pelata eivätkä tehneet yksinkertaisista asioista tekemällä vaikeita. Ilmeisesti oma itsetunto ja lajitietämys oli sen verran vahvempaa tekoa, että se kesti opettaa palopostin kokoisille elintärkeitä perustaitoja "vallankumouksellisen modernin jääkiekon" sijaan.
Suomesta löytyy myös erinomaista ja pyyteetöntä työtä tekeviä juniorikoutseja, mutta muutosta on turha odottaa, ennen kuin palataan siihen yksinkertaiseen keskiöön: pelaajan kehittämiseen. Mitä nuoremmista on kysymys, sitä tiukemmin.

 

[HMenthal]

Esimerkiksi Jarkko Immonen (se Jypin) pelasi pelkkää Kymi-Saimaan ulkojääsarjaa Rantasalmella C-juniori ikäiseksi saakka, jolloin siirtyi SaPKoon. Jotkut herkkyyskausista ymmärtävät varmaan osaisivat vahvistaa onko tuossa vaiheessa jo suurin osa potentiaalia jalostettu.

En ole todellakaan mikään asian tuntija tällä alueella, mutta vastaan silti! Ei ole vielä kaikki setit jalostettu, mutta muutamissa asioissa herkkyyskaudet ovat jo ohi tai lopuillaan ja osassa päällä tai aluillaan. Näistä em. mainittakoon esim. liikkuvuus, tasapaino ja motorinen oppiminen. Nämähän tarkoittavat sitä, että herkkyskausilla valmistetaan kyseisen alueen hermostoa huippuunsa ja herkkyyskauden jälkeen alkaa sitten itse ominaisuuden harjoittaminen. Jos siis herkkyyskausi täysin ryssitään, niin on vaikea enää millään harjoitteilla kehittää ominaisuutta täsyin tappiinsa, kun pohja on huono. Muistakaa siis kuitenkin, että nyt ei kirjoita mikään alan asiantuntija.

Ilmastonmuutokseen en ota kantaa, mutta miksi minusta tuntuu että 2000-luvulla ei ulkojäille ole päässyt samassa mittakaavassa kuin vielä 80- ja 90-luvuilla?

Monilla kentillä seisoo kyltti, että SULJETTU tai varattujen vuorojen ulkopuolella kentän käyttö kielletty. Tämä siis koskee muitakin kuin pelkästään lätkäkenttiä. Varjellaanko tällä omaisuutta vai halutaanko kaikesta käytöstä raha, kun hoitaminenkin maksaa, en tiedä.

...sillä E-junioreiden vaihtoruletti pyöri jo 70-luvun lopun kultaisilla ikäluokilla.

Oliko se -77 ikäluokka, joka aloitti tämän käytännön parissa tai ainakin lähellä tätä. No kuitenkin ko. ikäluokastakin aika monta hyvää peluria on tullut, joten ei se vaihtoruletti yksinään voi olla syy nykyiseen vaisuuteen.

Taitojuttuja ei treenata tarpeeksi vaan painopiste on liiaksi luistelussa ja voimassa. Kiekonkäsittely, maalinteko ja syöttötaito jäävät liian vähäiselle painoarvolle. Osaksi varmasti syynä on vääristynyt harjoittelukulttuuri, mutta myös valmennuksen taso nuorissa.

Tästä olen hiukan erimieltä, sillä itse koen, että hyvä luistelutaito on tärkein perusta pelaamiselle. Tässä esim. venäläiset ovat yleensä meitä edellä aika reilusti. Kyllä silläkin pärjää, että on hemmetin hyvä käsistään, mutta usein on nähty A-mj tasolla, että vastustaja vie peliä myös paremmalla luistelullaan.

Ja onhan meillä tästä esimerkkinä Ruotsalaisen Reksa, joka lähes täydelisellä luistelullaan loi itselleen hienon uran. Kaikki nuoremmat eivät tosin taida tietää, että kuka ko. henkilö on, tai saati nähneet hänen luisteluaan.

En mitenkään halua dissata taidon/taitojen opettelua, mutta yksi näistä taidoista on myös luistelu. Se on totta, että voimaa ruvetaan hakemaan meillä usein liian aikaisin, joka kostautuu myöhemmin. Muut osa-alueet pitäisi olla aika timmissään jo ennen todellisen voimaharjoittelun aloittamista.

Itselläni on nimittäin se käsitys, että ne junnut, joilla on intohimoa jääkiekkoa kohtaan, pelaa kyllä illat pitkät katulätkää ja viettävät ulkojäillä tuntikausia päivässä.

Tässä on koko homman ydin. Kaikkein suurin tekijä on jokaisen junnun/pelaajan intohimo, tahto ja halu pelata ja harjoitella lätkää. Tämä ominaisuus jos puuttuu, niin on aivan turha keskustella edes mistään muusta tekijästä. Jotenkin tuntuu, että nykyisin mennään vaan enemmän toimintaan mukaan, mutta sitten se todellinen halu hommaa kohtaan kuitenkin puuttuu. Näitä tietenkin löytyy, joilla setit ovat kohdillaan, mutta onko heitä vähemmän kuin ennen, niin siihen osaa satavarmasti sanoa mitään.

Yleisemmin ottaen junnukiekossa pitäisi panostaa kiekolliseen peliin. Punttitreenit voi huoletta unohtaa tai jättää aivan minimihuomiolle. Kiekkotähtiä ei tehdä salilla vaan kaukalossa ja luonnonjäillä. Pihapelit ovat aivan mainio tapa kehittää pelisilmää ja kokeilla kikkoja, mutta pleikkarisukupolvi ei taida enää entiseen malliin pelata ulkojäillä tai kadulla tai laukoa kiekkoja kesällä vanerin päältä.

On selvää, että jos junnut treenaavat vaikkapa kolme kertaa viikossa ja tuosta ajasta iso osa käytetään muuhun kuin kiekollisten taitojen kehittämiseen, niin ei riitä harjoitusmäärät muokkaamaan pelaajista maailman huippumaalintekijöitä. Omatoiminen harjoittelu ja innostus lajia kohtaan ovatkin suuressa roolissa pelaajan kehittymisessä.
Junioreille pitää antaa mahdollisuus pelata iloista ja kiekollista peliä eikä iskostaa heihin pienestä pitäen mitään kiekko ristikulmaan -mantraa. Virheitäkään ei saa pelätä, sillä ne ovat osa peliä, ja virheistä oppii.

Tässä on paljon asiaa ja tärkeää sellaista. Erittäin suuri taito on jo se, että uskallat pelata sitä kiekkoa ja ottaa siitä vastuuta varsinkin omissa ja tehdä tätä kautta peliä. Tämä ei tarkoita sitä, että jokaisen pitäisi koittaa vuorotellen pujotella kentän läpi yksinään, vaan sitä, että ei tosiaan ensimmäisenä hakata kiekkoa ränniin tai päätyyn. Aivan liian helppoa.

Taitojen oppiminen on paljolti toistomääristä kiinni. 50 min. harjoituksessa ei yksinkertaisesti voi tulla tarpeeksi toistoja, jotta taito kehittyisi pelkästään treeneissä huippuunsa. Tämän takia tarvitaan omatoimista aktiivisuutta, jotta eri taitoja voi kehittää pidemmälle ja hyväksi.

Todettakoon vielä loppuun, että nyt luulisi vihdoin jotain tapahtuvan siellä liitossakin. Tamilta hyvä veto tämä, että kaikki johtavat tahot kokoontuisivat ja löisivät viisaat päät nippuun yhteisen hyvän nimissä. Usein kyllä tuntuu vain siltä, että moni tosiaan haluaa pönkittää vain omaa asemaansa ja pitää jotain tietoa itsellään, jotta se ei vahingossakaan päädy jonkun toisen haltuun.

Ja jos siellä junnjen valmentajien kursseissa on jotain uudistettavaa ja korjattavaa, niin luulisi senkin hoituvan suhteellisen vaivattomasti. Sama homma tämän Nuoren Suomen kanssa. Tehdään uudet linjaukset ja homma uuteen nousuun. Ja tästä taas Kalelle uusi sulka hattuun.

 

[TosiFani]

Ratkaisu on helppo, lisätään harjoittelun määrää ja laatua...

Juttelin eilen erään satakuntalaisen pikkuseuran juniorivastaavan kanssa ja hän kertoi, että heidän kuntansa alakoulun rehtori oli soittanut hänelle. Asia oli ollut aamujäät eli rehtori oli halunnut, että nuoremmatkin koululaiset alkaisivat käydä aamulla harjoituksissa. Koulu lupasi järjestää lukujärjestyksen siten, että tämä onnistuu. Syyksi rehtori kertoi aamujäällä käyvien oppilaiden koulumenestyksen parantumisen.

Tämä malli pitäisi ajaa läpi kaikissa koulussa, urheilevat pojat ja tytöt samoille luokille ja koulu alkamaan klo 9 - 10 ja urheiluseurat järjestävät mahdollisuuden harjoitteluun aamulla.

Tämä palvelee koulua, terveydenhuoltoa ja urheiluseuroja.

Miksi alakouluissa on erikseen musiikki- ja kuvataideluokkia, mutta ei urheiluluokkia??

Lapset harrastavat urheilua, jos heidät ohjataan sen pariin.

Itse työskentelen lastensuojelulaitoksessa, jonne on sijoitettu 13 - 18 vuotiaita nuoria ympäri Suomen, pääasiassa pääkaupunkiseudulta.

Meillä pleikkarin peluu on rajoitettu tuntiin päivässä ja tietokone on käytössä ainoastaan koululuokassa. Poikien on pitänyt keksiä tekemistä ja tämä tekeminen on yllättäen pallopelejä. Pihalla pelataan futista, sählyä ja nyt lätkää.

Tällä viikkolla pojat ovat lähteneet aamulla kylän kaukaloon pelaamaan ja tulleet syömään, ruuan jälkeen takaisin. Harjoittelua on tullut päivittäin 5 - 8 tuntia. Ja kyseessä on pojat, joilla ei ole mitään urheilutaustaa, päinvastoin. Tällä määrällä kehitys näkyy jo viikossa. Samassa kaukalossa on pyörinyt yhtä paljon pari Ässäjunnuakin, ehkä sielläkin rajoitetaan kotona pleikkarin ja tietokoneen peluuta sekä television katselua...

Tietokone, pleikkari ja tv on vaan helppoja lastenhoito muotoja, nimimerkki kaksi mukulaa istuu nytkin Disney Chanellin ääressä...

 

[hanttap]

Tosifanille jatkoa

Lisättävä myös harrastajien määrää. Kaikkien lajien ja kaikkien lasten osalta. Nykyinen yhteisunta on mennyt niin hajalle, että lapsia ei muisteta. Päiväkodista muutetaan esikouluun kello 12 ja siirrytään eri viranomaisen sektorille. Eikä kummallakaan ole vastuuta lapsen kehittymisestä. Jo päiväkodista lähtien tulisi lapsia ohjata harrastusten pariin. Samoin koulujen kaikilla tasoilla tulisi muistaa ohjata lapset johonkin harrastusryhmään. Helkatyttöihin tai kiekkopoikiin, pääaisa on tehdä jotain kehittävää. Puoli päivää tyhmää lorvimista ei kehitä mitää taitoa tai ominaisutta, jota elämässä yleensäkin tarvitaan. Eipä muuta tällä kertaa.

 

[Fordél]

Tästä olen hiukan erimieltä, sillä itse koen, että hyvä luistelutaito on tärkein perusta pelaamiselle. Tässä esim. venäläiset ovat yleensä meitä edellä aika reilusti. Kyllä silläkin pärjää, että on hemmetin hyvä käsistään, mutta usein on nähty A-mj tasolla, että vastustaja vie peliä myös paremmalla luistelullaan.

Ja onhan meillä tästä esimerkkinä Ruotsalaisen Reksa, joka lähes täydelisellä luistelullaan loi itselleen hienon uran. Kaikki nuoremmat eivät tosin taida tietää, että kuka ko. henkilö on, tai saati nähneet hänen luisteluaan.

En mitenkään halua dissata taidon/taitojen opettelua, mutta yksi näistä taidoista on myös luistelu. Se on totta, että voimaa ruvetaan hakemaan meillä usein liian aikaisin, joka kostautuu myöhemmin. Muut osa-alueet pitäisi olla aika timmissään jo ennen todellisen voimaharjoittelun aloittamista.

Oikeastaan emme ole edes eri mieltä, ilmaisin itseni ehkä hieman vajavaisesti. Tottakai kaikki rakentuu jääkiekossa luistelun päälle. Aivan nuorimmissa pitää painottaa todella paljon juuri luistelua ja vasta kun se sujuu, voidaan ottaa kiekko mukaan harjoitteisiin. Edelleen näkee vaikka Mestiksessä pelaajia, joilla olisi kaikki muut asiat kunnossa, mutta luistelu kusee, joten tie nousee saman tien pystyyn. Luisteluun pitää siis ehdottomasti panostaa nuorena ja kun nuori oppii luistelemaan oikealla tavalla (potkun pituus, luisteluasento, liuku jne.) voidaan sen päälle "helposti" rakentaa muita ominaisuuksia. Sen sijaan jos et ole missään vaiheessa opetellut luistelemaan teknisesti oikein, voi tekniikkavirheiden ja puutteiden korjaaminen myöhemmällä iällä olla melkosen työläs prosessi. Pieniä viilauksia voidaan toki tehdä.

Mutta se mitä tarkoitin, oli että luistelussa suomalaiset kiekkoilijat eivät juuri häviä muun maalaisille. Pääsääntöisesti voidaan sanoa, että valmennus tekee luistelun suhteen hyvää työtä ja siihen ei tarvitse jatkossa tehdä suuria muutoksia. Ehkä enemmän pitäisi kuitenkin panostaa tässäkin tekniikan oppimiseen kuin puhtaaseen voimaan ja kunnon kehittämiseen, joilla ei tee juuri mitään jos ei tekniikka ole kunnossa. Tuntuu kuitenkin, että vanhemmissa junioripelaajissakin panostetaan liikaan luisteluun kun itse suosisin harjotteita, jossa on kiekko mukana ja se luistelu kehittyy siinä samassa. Voin toki olla mututuntumani kanssa väärässä.

Tässä on koko homman ydin. Kaikkein suurin tekijä on jokaisen junnun/pelaajan intohimo, tahto ja halu pelata ja harjoitella lätkää. Tämä ominaisuus jos puuttuu, niin on aivan turha keskustella edes mistään muusta tekijästä. Jotenkin tuntuu, että nykyisin mennään vaan enemmän toimintaan mukaan, mutta sitten se todellinen halu hommaa kohtaan kuitenkin puuttuu. Näitä tietenkin löytyy, joilla setit ovat kohdillaan, mutta onko heitä vähemmän kuin ennen, niin siihen osaa satavarmasti sanoa mitään.

Näinhän se on ja tuon intohimon suhteen nuoret jakaantuvat aika hyvin kahtia. Osa tykkää olla mukana vain kavereiden takia tai isän mieliksi ja heillä ei ole suurta intohimoa itse lajiin. Osa taas elää jääkiekosta ja tämä näkyy kaikessa nuoren tekemisessä. Nuoren pelaajan kehittymisessä ei ole siis aina kyse lahjakkuudesta vaan paljon on kiinni juuri tästä intohimosta. Jos se on kunnossa niin nuori kuin nuori pääsee pitkälle. Lisäksi tällaisten nuorten kanssa toimiminen on aivan erilaista kuin nuoren, jolla ei ole intohimoa. Siksi kannatan ehdottomasti tasojoukkueita jo nuoresta iästä lähtien. Kaikilla pitää olla mahdollisuus harrastaa kiekkoa, mutta turha on sotkea keskenään pelaajia, jotka oikeasti haluavat kehittyä ja pelaajia, jotka vain pitävät hauskaa ja olla kavereiden kanssa. Molemmille löytyy kyllä paikkansa kiekkoperheestä, mutta on kaikkien etu, että nuoret pelaajat pääsevät pelaamaan saman henkisten kanssa.

Erittäin suuri taito on jo se, että uskallat pelata sitä kiekkoa ja ottaa siitä vastuuta varsinkin omissa ja tehdä tätä kautta peliä. Tämä ei tarkoita sitä, että jokaisen pitäisi koittaa vuorotellen pujotella kentän läpi yksinään, vaan sitä, että ei tosiaan ensimmäisenä hakata kiekkoa ränniin tai päätyyn. Aivan liian helppoa.

Tämäkin on sellainen asia, joka erottaa tavallisen nuoren kiekkoilijan ja lupaavan nuoren kiekkoilijan toisistaan. Jälkimmäiseltä nimittäin löytyy jo pienestä pitäen rohkeutta pelata peliä eikä vain olla näennäisesti mukana. Moni nuori pelkää vastuuta, koska se voi aiheuttaa virheitä, jolloin pelätään myös itse kiekkoa. Osa taas rakastaa kiekkoa ja näkee siinä mahdollisuuden toteuttaa itseään ja vaikuttaa pelin kulkuun. Juuri tähän pelirohkeuteen pitäisi kannustaa. On paljon helpompaa koutsillekin kun annat nuorelle ohjeeksi virheiden välttämisen ja kiekon hakkaamiseen ränniin. Paljon vaikeampaa on antaa nuorelle mahdollisuuksia tehdä virheitä ja rohkaista tätä pelaamaan vaikka niitä virheitä tulisikin. Tähän toivoisin junnuvalmentajissa muutosta eli kannustetaan terveeseen itsekkyyteen ja pitämään sitä kiekkoa. Luodaan hyvä ilmapiiri kokeilla omia rajoja vaikka sitten sen tuloksen kustannuksella.

 

[Viltsu]

Ismo Lehkonenhan toi vielä esille, että Suomi lienee ainoa maa, missä sahataan lätkää kaukalossa poikittain. Näin ei opita luistelemaan, kun junnut nojailee mailoihinsa pienellä kaukalon läntillä. Lätkä on pitkän kentän peli, Lehkonen painotti.

Jukka Koivu sanoi viime kevään MM-kisojen studiossa, että Turussa junnujen harjoitusmäärät ovat tippuneet tuntuvasti niistä ajoista, kun Saku ja Mikko Koivu oli junnuikäisiä.

 

[siffa]

IS Veikkaaja Urheilulehden linjoilla

Urheilulehdessä nähtiin jo 4,5 vuotta sitten juniorijääkiekkoilumme taival kohti alennustilaa, kun tarkastellaan juniorijärjestelmän tuloksia huippujuniorien tuottamisessa. Pitikö mennä ainakin viisi vuotta, ennenkuin tarpeellisia muutoksia saadaan aikaan?

IS Veikkaajassa 7.1.2009 Vesa Rantanen otsikoi kolumninsa: "Vihdoin tarpeeksi todisteita". Rantanen ottaa nerokkaasti esimerkin ruotsalaisen mallin kehittämistyössä olleen Tommy Boustedtin sanonnasta:"Pitää olla todella huono ennen kuin asiat muuttuvat. Jos olet keskinkertaisesti pronssilla tai neljäs, kaikki sanovat, että ensi vuonna sitten paremmin." Rantanen toteaa tähän:"No niin Kale ja kumppanit. Tavoitteen ensimmäinen askel on saavutettu. Suomi on todella huono."

Samassa lehdessä Jukka Rautakorpi suomii myös suoraselkäisesti Jääkiekkoliiton 1990-luvulla käyttöön ottamaa juniorijärjestelmää. Rautakorpi sanoo mm.: "Joukkueita tasapäistettiin, eivätkä pelaajat saaneet alkaa harjoitella kunnolla riittävän aikaisin. Huippu-urheilu lähtee aivan eri lähtökohdista."

 

[HMenthal]

Ismo Lehkonenhan toi vielä esille, että Suomi lienee ainoa maa, missä sahataan lätkää kaukalossa poikittain. Näin ei opita luistelemaan, kun junnut nojailee mailoihinsa pienellä kaukalon läntillä. Lätkä on pitkän kentän peli, Lehkonen painotti.

Jukka Koivu sanoi viime kevään MM-kisojen studiossa, että Turussa junnujen harjoitusmäärät ovat tippuneet tuntuvasti niistä ajoista, kun Saku ja Mikko Koivu oli junnuikäisiä.

Siitä en osaa sanoa, että onko Suomi ainoa maa, mutta kyllähän se antaa junnuille täysin väärän kuvan koko lajista, kun alkuun "pelataan" pienellä kentällä. Ei viivoja, ei siis paitsioita, eikä mitään muitakaan sääntöjä. Voit notkua vastustajan maalilla koko ajan. Huikee peli.

Se syy, miksi tähän on lähdetty, lienee jääpula. Näin saadaan pikkujunnuille jääaikaa. Tarkoitus hyvä, mutta muuten täysin suolesta.

Onkohan Turussakin jäätä vähän, voisiko tämä osaltaan syy harkkamäärien laskuun? En tiedä. Turussa voisivat ottaa uuden "Jursin" vetämään koko touhua ja johan rupee toimimaan. Samalla muualla oltaisiin kateudesta vihreitä.

No joo. Yleisesti tämä nykyaika taitaa olla vaikuttanut siihen, että luullaan saavuttavan mitätahansa mitättömällä työmäärällä. Saisiko ykköskentän paikan nettipokerista...

 

[PJx]

Junnukiekon tilasta keskusteltaessa tarjotaan usein lääkkeeksi yhtä reseptiä. No ensimmäiseksi rajaisin tarkastelu kilpakiekkoon tähtäävään toimintaan. Sen jälkeen asiaa olisi syytä lähestyä ikä-perspektiivistä. Mitä vanhempi junnu, sitä vähemmän aikaa höntsäilyyn/omatoimiseen (harjoitusmäärät kasvavat).

Vanhemmilla junnuilla, sanotaan suunnilleen C:stä ylöspäin, kipupiste löytyy tekemisen tasosta. Harjoittelu ei ole tarpeeksi laadukasta, sillä vaatimustasosta ei pidetä tarpeeksi kiinni. Toki jääajan lisääminen helpottaisi tilannetta kun pojat oppisivat harjoitteet. Tärkeämpää olisi kuitenkin saada jäälle tarpeeksi (määrä+laatu) ammattitaitoisia ja vaativia valmentajia, jotta palaute suorituksista olisi välitöntä.

Pienillä junnuilla tilanne on vähän toinen. Jos ulkojäitä ja innostusta riittää, paranee ajankäyttö oleellisesti omatoimisessa höntsäilyssä. Jos ohjattuja treenejä on liikaa, ei höntsyporukoita edes pääse syntymään. Tässä iässä pojat oppivat omalla ajalla ohjatuissa treeneissä esiteltyjä taitoja. Kokonaan toinen juttu on kiinnostaako tämä enää kaikkia.

Nykyään ulkojäätilanne on etelässä sen verran huono, että asiaa on lähestyttävä aivan eri suunnasta. Koko jääharjoittelu perustuu maksullisiin jäävuoroihin ja niitä olisi oltava runsaasti. Osa ajasta olisi syytä varata myös omatoimiseen tekemiseen: kaikki eivät opi treeneissä kaikkia asioita samassa tahdissa, vaan pitäisi löytää aikaa hioa tekniikoita omatoimisesti tai mikä vielä parempaa yksilökeskeisesti osin ohjattuna.

Puutteellinen tekniikka näkyy vanhemmilla junnuilla treenien huonompana tasona, ellei valmentaja ole poikkeuksellisen osaava ja vaativa. "Normaali-ihminen" väsyy puuttumaan aina vain samoihin puutteisiin ja antaa puutteellisen tason mennä läpi sormien. Usein olisi tehokkaampaa yksinkertaistaa tekemistä ja pitää vaatimustaso korkealla. Tähän vaihtoehtoon en kuitenkaan usko, sillä siinä tavallaan myönnettäisiin, että oma joukkue on rankasti jäljessä kehitystavoitteista.

Sinänsä en usko, että nykyisinkään tilanne C:hen lähdettäessä on ihan toivoton. Esimerkiksi nyt Kanadassa flopanneen ikäluokan 92 Ilvesjunnut kävivät pari vuotta sitten (Cn) perinteisesti Kanadassa pelaamassa ja Montrealin seudun kovimman sarjatason joukkueita vastaan. Paremman saldona oli 4 voittoa ja 2 tappiota, joista vähintään toinen meni edeltävän rasittavan matkustamisen piikkiin. Kanadan pojat olivat lähes kaikessa taidoissa perässä, (joukkue)pelitaidot, luisteluvoimassa ja kaksinkamppailuvoimassa he olivat selkeästi edellä.Tämä joukkue ei ollut mitenkään poikkeuksellinen, osapuilleen kaksi kenttäpelaajaa joukkueesta on edelleen Ilveksen B:ssä.

Jos suomalaiset tuntuvat olevan "paremmissa lähtökuopissa" vielä Cn:ssä, niin mikä tekee ratkaisevan eron tästä eteenpäin. Yksi asia on rajumpi tiivistäminen, toinen, luultavasti ratkaisevampi, ero on harjoittelun laatu jostain ehkä D:stä ylöspäin. Kanadan systeemissä parhaat pojat joutuvat kovempaan paineeseen ja vaatimustasoon, kun Suomessa mennään vielä pääosin "lahjakkuudella" ja hyväksytään "heikommilta" pojilta ja sitä kautta kaikilta huonompi tekemisen taso.

Kilpaurheilullisella asennoitumisella olisi luultavasti "tuhoisa" vaikutus taitotason kehittymiselle pienissä junnuissa. Nyt tavoitteellisuuden ottaminen mukaan on lykätty niin pitkälle, että iso osa pojista ei osaa sisäistää sitä enää missään vaiheessa.

 

[Maple Leaf]

IS Veikkaajassa 7.1.2009 Vesa Rantanen otsikoi kolumninsa: "Vihdoin tarpeeksi todisteita".

Mitä Rantanen kirjoittaa Nuoresta Suomesta?

Samassa lehdessä Jukka Rautakorpi suomii myös suoraselkäisesti Jääkiekkoliiton 1990-luvulla käyttöön ottamaa juniorijärjestelmää.

Mitä Rautakorpi sanoo Nuoresta Suomesta?

 

[siffa]

Rautakorpi ja Rantanen IS Veikkaaja osa 2

Rautakorpi vierittää Suomen juniorijääkiekkoilun alennustilan syytä Jääkiekkoliittoon:
"Vallan antaminen vanhemmille on suurin virhe, joka on koskaan tehty suomalaisessa urheilussa. Jääkiekkoliitossakin oli ihmisiä, jotka tukivat vääriä päätöksiä."
"Vanhempien liian iso osuus toi hirvittävän paljon pehmeitä arvoja ja höpöhöpöjuttuja. Koko toiminta meni ihan lässytykseksi."

Vesa Rantanen syyttää myös Jääkiekkoliittoa:
"Suurin valehtelija on Jääkiekkoliitto, joka markkinoi jääkiekkojärjestelmää kaikille sopivana puuhastelutoimintana, jossa kaikki pelaavat saman verran, koska kaikki maksavat saman verran."
"Skitsofreeninen ajattelutapa. Ja valtavan epäoikeudenmukainen kaiken lisäksi. Maailma nyt vain on sellainen, että kaikki eivät saa kaikkea ja jotkut ovat parempia kuin toiset."

Suomen juniorijääkiekkoilijat palaavat muutaman vuoden päästä taas kamppailemaan mitaleista, kunhan Jääkiekkoliitto tekee vihdoinkin tarvittavat muutokset juniorijärjestelmäänsä. Siinä mielessä Suomen nuorten jääminen Kanadan MM-kisoissa karsintasarjaan oli vain hyväksi.

 

[mtt]

Usein olisi tehokkaampaa yksinkertaistaa tekemistä ja pitää vaatimustaso korkealla.

Jos suomalaiset tuntuvat olevan "paremmissa lähtökuopissa" vielä Cn:ssä, niin mikä tekee ratkaisevan eron tästä eteenpäin. Yksi asia on rajumpi tiivistäminen, toinen, luultavasti ratkaisevampi, ero on harjoittelun laatu jostain ehkä D:stä ylöspäin.

Asiaa. Harjoittelun laatuun pitää kiinnittää huomiota kaikissa ikäluokissa. Ts. vaatimustaso pitää olla kovempi ja hioa liikettä niin pitkään että se sujuu oikeaoppisesti. Ja niitä jotka osaavat oikean tekniikan ja asenteen pitää viedä eteenpäin. Jos luistelutekniikka on puutteellinen niin sellaista peluria ei pidä valita vaikka olisi miten pitkä tahansa. Pojat pitää palkita oikean tekniikan oppimisesta.

Mielenkiintoinen pointti tuo että missä ikäluokassa aletaan jäädä jalkoihin? Tuskin kuitenkaan äidinmaidossa. Onko siitä näyttöä että se tapahtuu jo leijonaliigassa, vaiko D-junnuissa vaiko vasta ABC junnuissa?

Helpoin tapa ratkoa "ongelmaa" on lisätä jääaikaa ts. rakentaa jäähalleja tai tekojäitä. Ne täyttyvät varmasti. Vaikeampaa on sitten löytää osaavia valmentajia kun ei niitä ole vielä näilläkään harrastajamäärillä löydetty.

 

[Major Julli]

Silläkin uhalla, että toistan itseäni tässä ketjussa uudestaan, niin yhden anektoodin voin heittää, joka kertonee ihan riittävästi missä mennään. Kyseessä on D-junnu ikäisen pelaajan isän kertomus kiekkoturneesta (lihavoinnit jullin ja ei sanatarkka lainaus ulkomuistista) parin vuoden takaa:

"Pärjättiin sitten ihan hyvin se turnaus, oltiin kolmansia. Voitettiin pronssipeli. Puhuttiin muiden vanhempien kanssa miten pelataan ja laitettiin kaksi parasta luistelijaa pakeiksi. Muut sitten vaan hyökkääjiksi ja heti purkukiekko, ei mitään riskejä. Ei noissa peleissä pärjää hyökkäämällä."

Oikeastaan siis kaikki päin persettä, turnauksessa neljä joukkuetta, ja tärkeintä voittaa se pronssi. Täysin tuloslähtöinen ajattelu (mutta tyydytään kumminkin muuhun kuin kultaan), ajatellaan vain puolustuksen kautta ja vältellään kiekollista peliä.

Toinen anekdootti, mitä lienee täälläkin tullut toisteltua, on Pietilän kommentti B-junnujen treenauksesta jostain 5-7 vuoden takaa, tapauksina Suomi ja Tsekki: Suomessa b-junnujen treeneissä 3-3 hyökkäyksessä aina kiekko ristikulmaan/ränniin. Tsekeissä joku onneton koitti samaa, treenit poikki ja kaveri koutsin puhutteluun.

Kolmas esimerkki eiliseltä: Ihailtu ja mahtava Matikaisen pelikirja maailman toiseksi kovimman kiekkoliigan viime kauden toiseksi kovimman joukkueen käytössä. Vastassa jotain NHL/AHL:n drop-outteja ja joku tusina-alasarjojen kanukkikoutsi. Lopputulos 1-4 jälkimmäisen hyväksi. Blues puski täysin mielikuvituksentonta hyökkäyspeliä, puolusti tiukasti ja olisi voinut sopivalla tuurilla voittaakin. Zürich pelasi nautittavaa kiekollista peliä ja oli jopa taktisesti edellä tätä täysin ylivertaista suomalaista rintamahyökkäystä ja sentterin kautta pelaamista vastaan. Kammottavaa pelissä oli kuitenkin nähdä se, että Bluesin pelaajien patenttiratkaisu kiekon saadessaan oli kiekko ränniin jos hiukankin oli painetta, myös silloin kun oli käytännössä täysin mahdotonta, että se kiekko sieltä rännistä saataisiin omille.

Luulisi tällä tavalla omatoimisesti ajateltuna, että olisi helpompaa niin päin, että 10-20-vuotiaat treenaisi enempi kiekollista peliä ja opettelisi sitten yli kakskymppisinä vetämään rännikiekkoja kuin toisinpäin. Mutta kun en ole niitä liiton koutsikursseja käynyt, niin varmasti olen väärässä. On muuten mielenkiintoista, että 80-luvulla maajoukkueessakin oli iso ongelma siinä, että pelaajat eivät osanneet vetää purku/rännikiekkoja, ja tämän puutteen takia taisi muutama tiukka matsi kääntyä väärinpäin suomalaisten kannalta. En nyt tietenkää väitä, että tämä rännikiekkomania yksinään olisi tärkein tai ainoa syy/seuraus, mutta jotain se kertaa siitä, että jääkiekon perusfilosofia ei ole nyt liitossa oikein hallussa. Pelissä on tavoite tehdä enemmän maaleja kuin vastustaja, ja siihen tavoitteeseen pääsemiseen ei riitä pelkästään se, ettei niitä päästä riskittömällä pelitavalla vaan niitä täytyy myös tehdä riskejä ottamalla.

 

[vero]

Ensinnä poikittaispelistä, pikkujunnuilla se on ehdoton. Poikittaispeli vastaa hyvin mittakaavaltaan koko kaukalon peliä myöhemmässä. Jos F-junnut pelaisivat isossa kaukalossa homma olisi käytännössä yksi luistelee kiekon kanssa, muut katselee. Poikittaispelissä saadaan mukaan jääkiekon perustilanteet ja sitä paitsi myöhemmin hyvin merkittävä osa jääkiekkopelistä pelataan samalla alueella 5-5 pelinä, junnuthan taitavat pelata 4-4. Ja eikös jo E pelaa isolla kentällä?

Mitä nuoremmista ikäluokista on kysymys, sitä enemmän pelimenestyksen määrittää kuinka paljon on käytetty aikaa joukkueen pelitavan hiomiseen. Yksilötaidolla, nopeudella ja voimalla ei pystytä korvaamaan vielä korvaamaan rautaista viisikon yhteispeliä, sijoittumista, oikeaaikaista kiekosta luopumista, jne. Katsomoon saakkahan se voi jopa näyttää siltä, että voittava joukkue on taitava, kun hyökkääjät pääsevät tulemaan kovalla vauhdilla epäjärjestyksessä olevaa puolustusta vastaan ja hassuttelevat seisovat pakit kioskille. Todellisuudessa taitoa mitataan vasta silloin, kun vastustaja on valmistunut ottamaan hyökkäyksen vastaan. Luullakseni Suomessa, ainaki tietyillä paikkakunnilla, käytetään hyvinkin paljon aikaa herkkyysiässä tähän pelitapaan. Vanhemmiten pelitavan suhteellinen merkitys pienenee, koska jääkiekkoa voi loppujen lopuksi pelata kovinkaan monella tavalla ja kaikki osaavat ne perusteet.

Se suurin tekijä mikä erottaa Suomen ja Kanada tai Suomen ja Venäjän on pelaajamassa. Mitä nuorempaan ikäluokkaan mennään siellä näyttää aina olevan paljon lupauksia, vuosien kuluessa melkein kaikki lahjakkaat hiipuvat pois ja loppupelissä ratkaisee massat. Vaikka on kuinka paljon lahjoja, tarvitaan myös asenne, paljon tuuria terveyden suhteen ja sitten se rako, jossa pääsee lyömään itsensä läpi. Yhtä liigapeluria kohden tarvitaan sata lahjakasta ja kansainväliselle tasolle tarvitaan tuhansia lahjakkaita.

Ei NS yksinään ole syypää mihinkään. Nyky-yhteiskunta, massojen puute ja osittain jääkiekkoliiton lapsenomainen usko jääkiekon tieteellistämiseen ovat paljon suurempia tekijöitä nykytilaan.

 

[The Original Jags]

Se suurin tekijä mikä erottaa Suomen ja Kanada tai Suomen ja Venäjän on pelaajamassa.

IIHF:n sivuilta näet eri maiden rekisteröityjen pelaajien määrän. IIHF:n sivuilta poimittuja rekisteröityjen pelaajien määriä neljästä eri maasta:

Canada 558,173
USA: 466,300
Russia: 82,967
Finland: 61,684

Venäjän ja Kanadan niputtaminen samaan nippuun ei ole oikein, koska Kanadan pelaajamassa on 7-kertainen Venäjään verrattuna. On huomattavaa, että molemmissa Pohjois-Amerikan maissa pelaajamassat ovat moninkertaisia Euroopan maihin verrattuna.

Venäjän jääkiekkoon liittyvät resurssit eivät ole suhteessa maan muuhun kokoon. Venäjä pärjää jääkiekossa hyvällä pelaajakasvatuksella, ei niinkään massoilla.

 

[The Original Jags]

Tällä logiikalla maailman paras kiekkomaa on Slovenia

Itse en luokittelisi eri kiekkomaita järjestykseen sillä perusteella, että mikä maa tuottaa eniten huippuja suhteessa kiekkoresursseihin (pelaajamäärä+hallit). Tämä on yksi tapa mitata maan pelaajakasvatuksen tehokkuutta, mutta ei sen perusteella voi asettaa eri kiekkomaita paremmuusjärjestykseen.

 

[Johannes]

Itse en luokittelisi eri kiekkomaita järjestykseen sillä perusteella, että mikä maa tuottaa eniten huippuja suhteessa kiekkoresursseihin (pelaajamäärä+hallit). Tämä on yksi tapa mitata maan pelaajakasvatuksen tehokkuutta, mutta ei sen perusteella voi asettaa eri kiekkomaita paremmuusjärjestykseen.

http://www.iihf.com/iihf-home/countries/slovenia.html

Venäjällä on hyvä koulutussysteemi nuorille pelaajille, siksi se pärjää. Kanadassa ja USA:ssa on luvuissa mukana paljon harrastuskiekkoilijoita ym. Kanada ja Venäjä osaavat kouluttaa maailman parhaat pelaajat, mutta tyyppeinä vähän erilaisia. Ruotsikin on nyt löytänyt punaisen langan. Suomen tilanne on melko murheellinen, kun junioritoiminta on suunnilleen päivähoitotoiminnan jatketta ja homma tehdään asiantuntemattomien, pelaajien vanhempien ehdoilla. Tulos on sen mukainen.

 

[Knower]

Ensinnä poikittaispelistä, pikkujunnuilla se on ehdoton. Poikittaispeli vastaa hyvin mittakaavaltaan koko kaukalon peliä myöhemmässä. Jos F-junnut pelaisivat isossa kaukalossa homma olisi käytännössä yksi luistelee kiekon kanssa, muut katselee. Poikittaispelissä saadaan mukaan jääkiekon perustilanteet ja sitä paitsi myöhemmin hyvin merkittävä osa jääkiekkopelistä pelataan samalla alueella 5-5 pelinä, junnuthan taitavat pelata 4-4. Ja eikös jo E pelaa isolla kentällä?

En kommentoi tähän suuntaan enkä toiseen, sillä en ole lätkän junnuvalmentamisen asiantuntija (monen muun toki, heh). Joku on joskus sanonut tästä poikittaispelistä, että mikäli se olisi hyvä juttu, kanadalaiset tekisivät niin varmasti tms. ja että se tekee pelaamisesta liian seisovaa ja kova suora luistelu jää pois. Esim. futiksessa ja salibandyssä tuo pienpeli on hyvin toimiva juttu juuri mainitsemiesi asioiden johdosta, mutta kun lätkässä on tämä luisteluelementti.

Mitä sanovat lätkän asiantuntijat tähän?

 

[Kelju K. Kojootti]

En kommentoi tähän suuntaan enkä toiseen, sillä en ole lätkän junnuvalmentamisen asiantuntija (monen muun toki, heh). Joku on joskus sanonut tästä poikittaispelistä, että mikäli se olisi hyvä juttu, kanadalaiset tekisivät niin varmasti tms. ja että se tekee pelaamisesta liian seisovaa ja kova suora luistelu jää pois. Esim. futiksessa ja salibandyssä tuo pienpeli on hyvin toimiva juttu juuri mainitsemiesi asioiden johdosta, mutta kun lätkässä on tämä luisteluelementti.

Mitä sanovat lätkän asiantuntijat tähän?

Asiantuntija tai en, mutta täysin samaa mieltä. Tuo pikkukentän peli näyttää usein siltä, että kiekko on aina jossain kulmassa tai laidan vieressä ja siellä vähintään viisi jätkää kaivaa sitä. Siinä ei paljon luistelutaidot kehity.

 

[Fordél]

Ensinnä poikittaispelistä, pikkujunnuilla se on ehdoton. Poikittaispeli vastaa hyvin mittakaavaltaan koko kaukalon peliä myöhemmässä. Jos F-junnut pelaisivat isossa kaukalossa homma olisi käytännössä yksi luistelee kiekon kanssa, muut katselee. Poikittaispelissä saadaan mukaan jääkiekon perustilanteet ja sitä paitsi myöhemmin hyvin merkittävä osa jääkiekkopelistä pelataan samalla alueella 5-5 pelinä, junnuthan taitavat pelata 4-4. Ja eikös jo E pelaa isolla kentällä?

Aivan nuorimmilla (kiekkoilun aloittavilla ) voi olla ehdoton, mutta muilla ei. Jos aivan nuorimmissa kiekkoilijoissa (eli 6-8 vuotiaat) peli menee siihen, että yksi kuljettaa kiekkoa ja muut katselevat, on vika valmennuksessa eikä niinkään pelaaajissa. Kyllä noinkin nuoret pystyvät pelaamaan ihan jääkiekkoa muistuttavaa peliä ja itse suosisin isompaa pelikenttää.

Kahdeksan vuotiaat voivat jo ihan hyvin pelata 5vs5 pelejä isolla kentällä ja tästä on se hyöty, että tulee yhtämittaisia pitkiä kuljetuksia ja luisteluita. Poikittain pelatessa pelaaminen on hyvin töksähtelevää kulmissa pörräämistä kun taas isolla kentällä harvemmin ollaan kulmissa. Lisäksi kun nuorella pelaajalla on aikaa ja tilaa miettiä mitä tekee, on ratkaisu yleensä se kiekollista peliä kehittävä eikä pelkkä roiskasu laidan kautta pois.

Mielestäni iso kenttä siis kannustaa pelaamaan ja tätä kautta nuorten pelaajien taitotaso kehittyy. Ja jos ei pelata isolla kentällä, täytyy pelata edes isonnetulla poikittaiskentällä (isompi kuin kolmasosa kentästä) ja pelin on oltava 5vs5. Tämä sopii hyvin vaikka 5-7 vuotiaille.

Mitä nuoremmista ikäluokista on kysymys, sitä enemmän pelimenestyksen määrittää kuinka paljon on käytetty aikaa joukkueen pelitavan hiomiseen. Yksilötaidolla, nopeudella ja voimalla ei pystytä korvaamaan vielä korvaamaan rautaista viisikon yhteispeliä, sijoittumista, oikeaaikaista kiekosta luopumista, jne.

Mitä nuoremiin joukkueisiin mennään, sitä tärkeämmäksi pelimenestyksessä korostuu kaksi asiaa: maalivahti ja yksilötaito. Aivan pienimpien pelin lopputuloksen kannalta maalivahti on 70% suorituksesta, 20% määrittää taas muutama joukkueen taitavin yksilö, jotka dominoivat kenttää ja loput 10% menee siihen, että tehdäänkö kentällä niin kuin valmentaja on neuvonut = joukkuepeli. Iän myötä prosentit tasoittuvat (maalivahdin merkitys laskee) ja mukaan tulee yhä suuremmissa määrin joukkuepeli.

Aivan nuoremmissa ei pitäisi edes ajatella mitään pelimenestystä tai lopputulosta vaan sitä miltä se pelaaminen näyttää, pystyvätkö ja uskaltavatko nuoret pelaajat toteuttaa niitä asioita mitä on treeneissä opittu jne. Mutta huom. puhun nyt koko ajan vain niistä aivan nuorimmista kiekkoilijoista eli niistä 5-8 vuotiaista.

 

[Major Julli]

Pienempi tila tarkoittaa kahta asiaa: hyvällä liikkeellä pystyy dominoimaan vähemmän ja sohimisella ynnä muulla sähläyksellä pärjää paremmin. Toisin sanoen liikkuvan taitopelaajan kehitys kärsii. Futiksessakin on kammottavaa katsoa, kun kentällä on kymmenen kaveria samassa kasassa potkimassa palloa flipperiin ja niille muutamalle jo osaavalle ei tule oikeastaan minkäänlaisia mahdollisuuksia käyttää taitojaan. On aika vaikea keksiä, miksi kouluikäisiä olisi mitään syytä peluuttaa pikkukentillä lajissa kuin lajissa. Ainoa järkevä pointti on maalien koko, mutta saa ne isollekin kentälle vaihdettua.

 

[vero]

Aivan nuorimmilla (kiekkoilun aloittavilla ) voi olla ehdoton, mutta muilla ei. Jos aivan nuorimmissa kiekkoilijoissa (eli 6-8 vuotiaat) peli menee siihen, että yksi kuljettaa kiekkoa ja muut katselevat, on vika valmennuksessa eikä niinkään pelaaajissa. Kyllä noinkin nuoret pystyvät pelaamaan ihan jääkiekkoa muistuttavaa peliä ja itse suosisin isompaa pelikenttää.

Kahdeksan vuotiaat voivat jo ihan hyvin pelata 5vs5 pelejä isolla kentällä ja tästä on se hyöty, että tulee yhtämittaisia pitkiä kuljetuksia ja luisteluita. Poikittain pelatessa pelaaminen on hyvin töksähtelevää kulmissa pörräämistä kun taas isolla kentällä harvemmin ollaan kulmissa. Lisäksi kun nuorella pelaajalla on aikaa ja tilaa miettiä mitä tekee, on ratkaisu yleensä se kiekollista peliä kehittävä eikä pelkkä roiskasu laidan kautta pois.

Mielestäni iso kenttä siis kannustaa pelaamaan ja tätä kautta nuorten pelaajien taitotaso kehittyy. Ja jos ei pelata isolla kentällä, täytyy pelata edes isonnetulla poikittaiskentällä (isompi kuin kolmasosa kentästä) ja pelin on oltava 5vs5. Tämä sopii hyvin vaikka 5-7 vuotiaille.



Mitä nuoremiin joukkueisiin mennään, sitä tärkeämmäksi pelimenestyksessä korostuu kaksi asiaa: maalivahti ja yksilötaito. Aivan pienimpien pelin lopputuloksen kannalta maalivahti on 70% suorituksesta, 20% määrittää taas muutama joukkueen taitavin yksilö, jotka dominoivat kenttää ja loput 10% menee siihen, että tehdäänkö kentällä niin kuin valmentaja on neuvonut = joukkuepeli. Iän myötä prosentit tasoittuvat (maalivahdin merkitys laskee) ja mukaan tulee yhä suuremmissa määrin joukkuepeli.

Aivan nuoremmissa ei pitäisi edes ajatella mitään pelimenestystä tai lopputulosta vaan sitä miltä se pelaaminen näyttää, pystyvätkö ja uskaltavatko nuoret pelaajat toteuttaa niitä asioita mitä on treeneissä opittu jne. Mutta huom. puhun nyt koko ajan vain niistä aivan nuorimmista kiekkoilijoista eli niistä 5-8 vuotiaista.

Olen jokseenkin koko viestistä täysin eri mieltä.

Ensinnä luistelu, jääkiekossa luistelu on hyvin paljon muuta kuin suoraan eteenpäin täysillä. Pikaluistelu tai jääpallo ovat suoran luistelun lajeja. Jääkiekossa sen sijaan teränkäyttö, liikkeen räjähtävyys, tasapaino, potkun pituus/syvyys ja jalka/käsikoordinaatio ovat ne tärkeimmät jutut. Liian iso jäätila ei pakota pelaajaa jääkiekkomaiseen luisteluun. Lisäksi pitää ottaa huomioon tietysti pelaajien mahdollisuudet liikkuttaa kiekkoa, sekä fyysisesti että "henkisesti", iso jää johtaa vain kiekon kuskaamiseen päästä toiseen yhden pelaajan toimesta ja vielä hyvin usein niin, että kiekko menetetään ennen maalintekotilannetta. Hyvin yleinen harhaluulohan, että maalimäärät kasvavat, kun siirrytään koko kaukaloon poikittaispelistä (samalla kasvavat myös maalit puolikkaista koko maaleihin), mutta todellisuudessa maalimäärät laskevat voimakkaasti. Lisäksi ei kai jalkapalloakaan pelata aivan alussa koko kentällä?

Isolla kentällä tulee huomattavasti vähemmän niitä tilanteita, jossa tarvitaan taitoa. Taito korostuu kun tilaa on vähän, isossa tilassa kiekollinen pelaaja on aina periaatteessa vahvoilla, vaikka taito-ominaisuudet olisivat heikot, niin kuin ne valitettavasti suomalaisilla yleensä ovat.

Yksilöillä on merkitystä nimenomaan poikittaispelissä. Siellä on yhdellä terävällä potkulla maalintekotilanteessa. Isolla kentällä mittasuhteet tekevät sen, että lahjakkaatkin pojat tarvitsevat tuekseen jonkilaisen pelisysteemin ennen kuin syntyy 5 maalia pelissä.

 

[HMenthal]

Asiaa. Harjoittelun laatuun pitää kiinnittää huomiota kaikissa ikäluokissa. Ts. vaatimustaso pitää olla kovempi ja hioa liikettä niin pitkään että se sujuu oikeaoppisesti.

Mielenkiintoinen pointti tuo että missä ikäluokassa aletaan jäädä jalkoihin? Tuskin kuitenkaan äidinmaidossa. Onko siitä näyttöä että se tapahtuu jo leijonaliigassa, vaiko D-junnuissa vaiko vasta ABC junnuissa?

Helpoin tapa ratkoa "ongelmaa" on lisätä jääaikaa ts. rakentaa jäähalleja tai tekojäitä. Ne täyttyvät varmasti. Vaikeampaa on sitten löytää osaavia valmentajia kun ei niitä ole vielä näilläkään harrastajamäärillä löydetty.

Joo ei se yksinään riitä, että lisätään vain määrällisesti harjoittelua, eikä kiinnitetä sen laatuun mitään huomiota. Resurssit ovat rajalliset aika monella paikkakunnalla, joten ne kerrat kun ollaan jäällä, tulisi käyttää todella tehokkaasti hyödyksi. Tämä edellyttää valmentajilta kirjallisiakin hommia, ellei sitten muisti toimi erittäin hyvin. Treenit suunniteltava hyvin ja toteutusta seurattava, jotta mahdolliset feelut voidaan korjata.

Muistan joskus jossain nähneeni sellaisen artikkelin, että pohjois-amerikkalaiset pojat aikuistuvat ja miehistyvät aikaisemmin kuin me takahikiän asukit. Tämä antaa heille tietenkin etua, jos toisella kasvaa jo kunnon risuparta ja toisella hädin tuskin munakarvat ovat alkaneet kasvaa. Eurooppalaisten kanssa ei pitäisi sitten olla niin valtavan suuria eroja, kai.

Kyllähän ainakin noita tekojäitä tarvittaisiin lisää. Sää on tietenkin niiden kanssa ongelma, kun vettä satelee talvellakin ja eihän nykynuoret sellaisella kelillä voi harrastaa. Jotain katetta nekin ehkä tarvitsisivat, mutta nehän kuitenkin rikotaan.

Oikeastaan siis kaikki päin persettä, turnauksessa neljä joukkuetta, ja tärkeintä voittaa se pronssi. Täysin tuloslähtöinen ajattelu (mutta tyydytään kumminkin muuhun kuin kultaan), ajatellaan vain puolustuksen kautta ja vältellään kiekollista peliä.

Toinen anekdootti, mitä lienee täälläkin tullut toisteltua, on Pietilän kommentti B-junnujen treenauksesta jostain 5-7 vuoden takaa, tapauksina Suomi ja Tsekki: Suomessa b-junnujen treeneissä 3-3 hyökkäyksessä aina kiekko ristikulmaan/ränniin. Tsekeissä joku onneton koitti samaa, treenit poikki ja kaveri koutsin puhutteluun.

Ei voi kun nauraa tuolle ensimmäiselle tapaukselle! Valitettavasti tätähän se välillä on. Jos käytetään kaikkia urheilun ja kiekkoilu kliseitä, niin junnuissahan valmentajan tulisi nähdä sen tuloksen taakse eli miten ne omat harjoitellut asiat ovat toimineet itse pelissä. Itse en näe tuloksella olevan niin hirveän merkittävää asemaa, mutta toisaalta kukapa sitä koko ajan haluaisi hävitäkään, vaikka valmentaja sanoisi, että meidän hommat toimi hyvin, vaikka hävittiin.

Olen kuullut, että Kanadassa painotetaan voittamista heti pikkujunnuista lähtien, mutta siitäkin huolimatta uskallan esittää kysymyksen, että mitä kertoo tulevaisuuden kannalta esim. joku aluesarjan tulos kahden pikkuseuran välillä pelissä, jossa toinen vain purki kiekkoa silmät kiinni keskialueelle ja voitti tällä taktiikalla, kun taas hävinnyt porukka yritti pelata jääkiekkoa syötellen jne.

Jälkimmäisellä tavalla tulee varmasti virheitä, kun yritetään oikeasti pelata kiekkoa, eikä aina vain roiskita sitä jonnekin tangentin suuntaan. Näistä virheistä saattaa sitten tulla maaleja, mutta vastustajahan oli aivan yyberhyvä ja pelaajat parempia, kun kerran voittivat. Ei tälläkään tavalla kaikista tule mahtavia kiekollisia vastuunkantajia, koska toisista ei vain siihen ole.

En kommentoi tähän suuntaan enkä toiseen, sillä en ole lätkän junnuvalmentamisen asiantuntija (monen muun toki, heh). Joku on joskus sanonut tästä poikittaispelistä, että mikäli se olisi hyvä juttu, kanadalaiset tekisivät niin varmasti tms. ja että se tekee pelaamisesta liian seisovaa ja kova suora luistelu jää pois. Esim. futiksessa ja salibandyssä tuo pienpeli on hyvin toimiva juttu juuri mainitsemiesi asioiden johdosta, mutta kun lätkässä on tämä luisteluelementti.

Asiantuntijoista en tiedä, mutta kommentoin silti. OK, kuten vero kirjoitti, niin mittakaava on sinällään ehkä oikeampi aikuisiin verrattuna. Mutta. Ensinnäkin nytkin näkee tätä, että yksi kuljettaa ja seitsemän muuta seuraa katseella, tai sitten kaikki kahdeksan pelaajaa ovat neliösentin sisällä. Toiseksi, perustilanteista kyllä muutamia tulee näinkin pelaten esille, mutta kentästä vain puutuvat kaikki viivat ja tätä kautta useimmat perussäännöt. Oikeassa jääkiekossa et voi vain seistä vastustajan maalin edessä ja odottaa, että joku tarjoilee lapaan.

Ja kolmanneksi voi todeta, että tämä pienellä kentällä pelaaminen ei siis tosiaan kehitä luistelua tarvittavalla tavalla. Aivan jokainen oppii kyllä pyörimään pienessä tilassa, mutta monelle onkin vaikeampaa kehittää oma luistelunsa sellaiseksi, jossa yhdistyy taloudellisuus ja voima, jolloin voisi kutsua pelaajaa luisteluvoimaiseksi.

sitä paitsi myöhemmin hyvin merkittävä osa jääkiekkopelistä pelataan samalla alueella 5-5 pelinä... Ja eikös jo E pelaa isolla kentällä?

En ihan saa kiinni siitä, että mitä tuolla ensimmäisella kommentilla haetaan. Ymmärrän kyllä, että päädyissä pelataan paljon, mutta sitä en, että miten se liittyy tähän koko kokonaisuuteen tai miten se kehittää pelaamista.

On huomattavaa, että molemmissa Pohjois-Amerikan maissa pelaajamassat ovat moninkertaisia Euroopan maihin verrattuna.

Onhan se selvää, että isommasta populaatiosta riittää enemmän harrastajia myös jääkiekolle. Venäjän lukuihin en välttämättä ihan luota, kun tuntuu siltä, että pitävätkö siellä kaikki arkistot aivan paikkaansa.

Ruotsissa on vain noin 3 miljoonaa asukasta enemmän kuin meillä, mutta menestyviä pelaajia tulee silti paljon enemmän. Ja monessa lajissa. Lätkääkin näyttää lisenssien perusteella harrastavan vain vajaa 4000 peluria enemmän. Kaikkea ei voi siis mielestäni pistää suurempien massojenkaan taakse.

Yksi juttu noista IIHF:n tilastoista paistaa silmään ja se on toi hallien ja ulkokenttien määrä. Ruotsissa se vajaa 4000 harrastajaa meitä enemmän saa nauttia 100 hallista enemmän kuin Suomessa. Tai oikeammin kaukalosta. Myös ulkokenttien määrä hämmästyttää. Suomessa niitä näyttäisi olevan 27, kun Ruotsin luku näyttää olevan 136. Muiden maiden samoja lukuja voi tarkastella siis täältä, jos kiinnostaa.

Muutamat siellä kerkesivätkin jo kommentoimaan tuota pienen kentän tilannetta. Ja todetaan vielä, että niistä kommenteista löytyy samoja ajatuksia omieni kanssa. Kestää vain tämä kirjoittaminen niin hemmetin kauan.

Tälläistä tänään.