Jos tarkkoja ollaan, niin DDR:ssä jääkiekkoa ei olisi harrastettu ilma Stasia tai paremminkin sen johtajaa, joka sattui pitämään lajista. Tästä johtuen kiekko ei kuulunut oikeastaan urheilujärjestelmän piiriin ja on aika turha pohtia DDR:n urheilusysteemin ja DDR-kiekon suhdetta. Kiekko oli joka tapauksessa jämälaji.
Mitä taas tulee kiekon ja harrastustoiminnan suhteeseen Ilveksessä, jokainen voi käydä katsomassa Ilves ry:n sivuilta F-D junnujen toimintasuunnitelman. Toisaalta C-SM:ää koottaessa ilmoitetaan selvästi, että nyt harrastustoiminnan aika muuttuu tavoitteelliseksi kiekon pelaamiseksi. Myös käytännössä meiniki muuttuu tässä vaiheessa, turha tästä on inttää. Toki harrastamisen ja tavoitteellisuuden välinen ero on subjektiivinen, mutta tämä on ainakin organisaation antama selkeä viesti.
Kaiken kyseenalaistaminen on aika turhauttavaa, kun samaa argumentointia joutuu käyttämään eri aikakausina aivan vastakkaisiin tarkoituksiin. Ei ole kauaa siitä, liiton linja oli osapuilleen sellainen, että kiekkoilijan alun fysiikka ei ole tärkeä kriteeri, sillä se voidaan rakentaa kuntoon parissa vuodessa. Pidin sitä silloin ja nyt älyttömänä näkemyksenä, sillä urheilija tarvitsee osapuilleen puolen vuosikymmenen pohjat ennen vakavahenkisen harjoittelun aloittamista. Nyt en ymmärrä nykyistä marinaa poikien huonoista pohjista, sillä sehän on aivan aiemman linjauksen mukainen.
Samaten kritisoin suurikokoisten pelaajien suosimista ihan sillä perusteella, ettei muutaman sentin pituusero määrää kaksinkamppailun voittajaa. Uuden NHL:n myötä huonosti liikkuva osasto isoista miehistä osoittautui käyttökelvottomaksi, mikä oli helposti ennakoitavissa. Liekö sitten pelaajien keskikoon kasvutrendi sekoittanut aikanaan scouttien pään ja tulevaisuuden ”ennakointi” meni överiksi. Pelin perusperiaatteet ovat kuitenkin muuttumattomat sääntösäädöistä huolimatta. Koolla on se merkitys joka sillä on aina ennenkin ollut, hieman toisella painolla tosin.
Listaa voisi jatkaa esimerkiksi pelaajien taitojen kehittämisellä yms.
Ei näissä (uudelleen)linjauksissa sinänsä mitään pahaa ole. Se vaan riepoo, jos iso osa ikäluokasta uhrataan ehdoin tahdoin. Jos nyt aletaan heittämään yli laidan ”epäurheilulliset” pojat, jotka kuitenkin laatikossa pärjäävät hyvin, niin millä oikeudella nämä huonommin pärjäävät urheilulliset yksilöt pidetään mukana. Täytyyhän näillä vempuloilla olla joitain ominaisuuksissa, joilla he pärjäävät. Fysiikka kehittäminen on sentään suht suoraviivaista, joskaan ei sekään helppoa. Eräiden muiden ominaisuuksien kehittäminen onkin sitten jo pahempi rasti.
Sen hyväksyn, jos esimerkiksi 3-4 vuoden päästä käytössä on vähimmäisvaatimukset fyysisille ominaisuuksille. Kyllä lähes jokaisen pojan fysiikka saadaan määrätietoisella työllä vähimmäisvaatimusten edellyttämälle tasolle. Se vaatii kuitenkin pitkäjännitteistä työtä, johon ei aiemmin haluttu (hyvästä syystä?) ryhtyä.
Ihan samalla tavalla kuin kaikki ismit, niin minua harmittaa nämä kaikenkarvaiset slogaanit, joilla yritetään yliyksinkertaistaa viestiä. Esimerkiksi Martti Jarkko taisi olla melkoisen huono urheilija. Aika monelle riittäisi kuitenkin sellainen keskinkertaisuuden taso, jota hän edusti. Sekään ei ole salaisuus, että osa todellisista huippu-urheilijoista on patalaiskoja ja/tai boheemeja. Ei heidän urheilullisuuden perään kysellä niin kauan kun tulokset tyydyttävät.
Kaiken tämän jälkeen tunnustaudun aika pitkälle ”DDR-systeemin” mieheksi, joka on sitä mieltä, että hyvien urheilutulosten taustalla on ensisijaisesti työnteon määrä. Lahjakkuuspaketti määrää pitkälti sen, missä kohtaa seinä tulee vastaa.
Systeemi tuottaa sitä mitä on tilattu. Juuri siksi kritisoin tätä yhden totuuden/kipupisteen politiikkaa. Systeemin kipupisteiden lisäksi olisi nähtävä myös missä ja miksi ollaan onnistuttu, ettei virheitä paikattaisi uusilla virheillä. Ihan varmasti minulla on iso joukko vääriä mielipiteitä/kuvia, niin kuin useimmilla meistä. Sitä en kiellä ollenkaan. En kuitenkaan ota vastaan kritiikittömästi ihan kaikkea, joka meille kerrotaan.