Enemmänhän näihin taitaa mennä miehet, enemmän tai vähemmissä määrin. Tosin kannattaa tuo dokumentti katsoa kun ei ehkä ole aina niin mustavalkoista kun voi olettaa ei kuitenkaan ihan mikään perinteinen "nigerialaiskirje" juttu tuo, ainakaan suoraan. Tosin se todettava että on itselläkin tullut vastaan tapauksia jossa jotain naista on joskus tapaillut ja ekan viikon jälkeen suurinpirtein oli jo kämpän avaimet ja henkilön auto käytössä ja olisi varmaan ollut todella helppo höynäyttää jotenkin jos luonne vain antaisi periksi.
Mainos
Verkkolehden uusimmat jutut
-
Sarjapisteet tasan: TUTO ja Hokki voittivat toinen toisensa peräkkäisissä peleissäLue lisää »
-
Kasper Kulonummi pelaa läpimurtokautta ja voittaa kamppailuja kovalla prosentillaLue lisää »
-
MTV: Miroslav Svobodan loukkaantuminen uhkaa ykkösmaalivahdin koko loppukauttaLue lisää »
-
Taponen nollasi Sportin Liigan juhlapelissäLue lisää »
-
Liiga-kierros: Jukurit yllätti Ilveksen, HPK otti aikalisän reilun minuutin jälkeen ja voittiLue lisää »
-
Maalivahdit loistivat TPS:n ja KalPan kohtaamisessa: Emma Hall vastasi ottelun ainokaisestaLue lisää »
Netflix Suomi
- Viestiketjun aloittaja Lunatico
- Alkaa
- 1 125 516
- 3 689
Enemmänhän näihin taitaa mennä miehet, enemmän tai vähemmissä määrin. Tosin kannattaa tuo dokumentti katsoa kun ei ehkä ole aina niin mustavalkoista kun voi olettaa ei kuitenkaan ihan mikään perinteinen "nigerialaiskirje" juttu tuo, ainakaan suoraan. Tosin se todettava että on itselläkin tullut vastaan tapauksia jossa jotain naista on joskus tapaillut ja ekan viikon jälkeen suurinpirtein oli jo kämpän avaimet ja henkilön auto käytössä ja olisi varmaan ollut todella helppo höynäyttää jotenkin jos luonne vain antaisi periksi.
Texas Chainsaw Massacre (2022) - IMDb
Netflixiin lisättiin pari päivää sitten uusi Texasin moottorisahamurhaajaleffa, ootteko te muut ehtineet jo katsomaan?
Itse katoin äsken kokonaan, ja oli kyllä ihan ok leffa kokonaisuudessaan ja raakuudeltaan, jos vertaa ihan alkuperäiseen moottorisahamurhaajaan :D
Netflixiin lisättiin pari päivää sitten uusi Texasin moottorisahamurhaajaleffa, ootteko te muut ehtineet jo katsomaan?
Itse katoin äsken kokonaan, ja oli kyllä ihan ok leffa kokonaisuudessaan ja raakuudeltaan, jos vertaa ihan alkuperäiseen moottorisahamurhaajaan :D
Orvo Muusi
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Kärpät
Joo katoin. Mukavasti veri räiskyi ja oli onneksi perin lyhyt. Suurin osa näistä 2000-luvun moottorisahoista jäänyt katsomatta joten en tiedä miten niihin vertautuu.
Individual
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Post-rock/ Post-punk
Stranger Thingsin neljännen kauden ensi-iltapäivämäärä on julkistettu – kausi jaetaan kahteen osaan - Episodi.fi
Megasuosittu Stranger Things päättyy viidenteen kauteen. Samalla Dufnerin veljekset ilmoittivat, että tuleva neljäs kausi jaetaan kahteen osaan. Ensimmäinen puolisko nähdään toukokuun 27. päivä, jälkimmäinen heinäkuun 1. päivä. – Suunnittelimme tarinan jo seitsemän vuotta sitten. Epäilimme...
www.episodi.fi
Neljäs tuotantokausi on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen setti jaksoja julkaistaan 27. toukokuuta ja jälkimmäinen 1. heinäkuuta. Tekijöiden mukaan tarina ei kuitenkaan vielä mahtanut edes tähän neljänteen kauteen, vaan finaali koittaa aikanaan viidennen tuotantokauden myötä.
Olen katsellut viime aikoina Netflixistä The Crownia. Taisin etsiä kyseisen suoratoistopalvelun valikoimista sopivia elokuvia katsottavakseni ja The Crown (joka ei siis edes ole leffa) osui silmiini ihan onnenkantamoisena. Kerrankin satuin törmäämään ihan summanmutikassa laatukamaan.
The Crown on ennen kaikkea helkatin hyvin tehty sarja. Aihe on ensinnäkin varsin mielenkiintoinen. Eihän sitä nyt voi mitenkään kiistää, että Britannian kuningashuoneessa ja ainakin omasta mielestäni myös koko imperiumissa on jotakin tarunhohtoista. Olen aina kokenut eräänlaista pakonomaista viehtymystä Brittein saarten kieleen (jotakin aivan muuta kuin amerikanmongerrus) ja kai myös kulttuuriin. Pienenä tuli seikkailtua Englannin nummilla Viisikkojen ja vähän vanhempana sitten esimerkiksi Austenin ja Brontëjen hengentuotosten parissa. Voi kunpa the Crown ollut olemassa jo silloin kun luin englannin yo-kirjoituksiin. Mikäs olisi ollut sen mukavampi tapa treenata kuullun ymmärtämistä.
Eksyn nyt asiasta. Mielestäni sarjan juju ei ole niinkään noiden tarunhohtoisten monarkkien ihastelemisessa vaan ennemmin juuri siinä, että kaikesta ympäröivästä ylellisyydestä ja mahtipontisista puitteista huolimatta hekin ovat vain inhimillisiä ihmisiä heikkouksineen ja vahvuuksineen. Kuningatar Elizabeth kipuilee omaa persoonattomuuttaan räiskyvän pikkusiskonsa Margaretin rinnalla. Margaret puolestaan kipuilee oman räiskyvän persoonansa kaikkea hukkaan heitettyä potentiaalia joutuessaan elämään isonsiskonsa varjossa, vaikka olisi itse omasta mielestään ollut kuin luotu hallitsijaksi. Prinssi Philip kipuilee niin ikään omaa merkityksettömyyttään maailman kuuluisimman naisen miehenä. Myös etenkin sarjan kolmannella kaudella yllättävänkin positiivisessa valossa esitettävä prinssi Charles kipuilee tukahdutettua persoonaansa. Valtakunta vaatii monarkilta suorastaan epäinhimillistä tunteettomuutta ja puolueettomuutta, kun taas tulevalla kuninkaalla olisi omasta mielestään henkilökohtaisella tasollakin paljon annettavaa. ”Kukaan ei ole kiinnostunut persoonastasi. Ei kukaan!” kuningataräiti lyttää tylysti.
Näyttelijät ovat kautta linjan ammattitaitoista väkeä ja roolivalinnat pääsääntöisesti onnistuneita. Sarjan ehkäpä suurin ongelmakohta tuli kolmannen kauden alussa kaikkien keskeisten roolien esittäjien vaihtuessa. Toki oli ymmärrettävää, että sarjan tekijät halusivat ihan uskottavuussyistä rooleihin mahdollisimman oikean ikäisiä näyttelijöitä, mutta eiköhän alkuperäinen kaartikin olisi maskeerauksen keinoin onnistuttu vanhentamaan ihan realistisesti. Kahden aiemman kauden aikana ainakin minä olin ehtinyt omaksua Claire Foyn, Matt Smithin ja Vanessa Kirbyn versiot Britannian kuninkaallisista niin perusteellisesti, että he tuntuivat enemmän kuningatar Elizabethilta, prinssi Philipiltä ja prinsessa Margeretilta kuin nämä itse. En väitä mitenkään välttämättä, että Olivia Colman, Tobian Menzies tai etenkään Helena Bonham Carter (joka ansaitsi kannuksensa jo Harry Pottereiden sekopäisenä Bellatrix Lestrangena) olisivat sen huonompia näyttelijöitä, mutta heitä oli aluksi hankala mieltää roolihenkilöikseen. Toisaalta kaikki kolme päähenkilöä olivat alkuperäisessä muodossaan kiinnostavampia tai sympaattisempia kuin myöhemmän sarjan uudistuneina versioina – johtui tämä sitten näyttelijöistä tai käsikirjoituksesta.
Claire Foykin oli toki varsin hillitty roolissaan, kuten kuningattaren arvolle sopiikin, mutta hänessä oli kuitenkin enemmän ilmeikkyyttä ja lämpöä kuin Olivia Colmanin Elizabethissa. Kieltämättä Foysta puuttui tiettyä arvokkuutta ainakin aluksi, mutta se lienee ollut tarkoituskin, kun pyrittiin kuvaamaan nuoren monarkin kehitystarinaa. Hahmo itsessään on kummassakin muodossaan melko tylsä ja persoonaton tunnevammainen puupökkelö, mutta pidin Foyn kyvystä kyetä ilmaisemaan syviäkin tuntojaan muutamalla katseella ja hermostuneella hymyllä. Hahmon tunnetilat olivat näyttelijän kasvoilta vaivatta luettavissa, vaikkei itse dialogissa olisi niihin mitenkään paneuduttukaan, mikä teki Foyn Elizabethista loppujen lopuksi – kaikista hahmon tunnelukoista ja kuningattaren aseman vaatimasta miltei yliluonnollisesta puolueettomuudesta huolimatta – jollakin tapaa inhimillisen ja helposti lähestyttävän. Colmanissa taas on mielestäni enemmän aristokraattista arvokkuutta, mikä sopii hyvin kypsään ikään ehtineelle hallitsijalle, mutta hänen kasvonsa ovat arvoitukselliset kuin veistos. Katsoja ei saa dialogista noukittavissa olevien tiedonmurusten lisäksi juuri mitään informaatiota siitä, mitä Colmanin Elizabethin päässä kulloinkin liikkuu, mikä tekee hahmosta turhankin etäisen tuntuisen.
Prinssi Philipin kohdalla ero kahden näyttelijän välillä oli ehkä kaikkein pienin, mutta kaipasin silti Matt Smithiä ainakin aluksi kun hänestä(kin) oli jouduttu luopumaan. Hänellä oli tapana vilkuilla kierosti kulmiensa alta ikään kuin hänellä olisi koko ajan pahat mielessään. Se toi Philipin hahmoon tiettyä pahaenteistä arvoituksellisuutta. Tobian Menzies on hyvä näyttelijä, mutta hänen Philipinsä on ehkä hieman pliisu alkuperäiseen verrattuna.
Prinsessa Margaret puolestaan oli Vanessa Kirbyn esittämänä aivan ihastuttavan elinvoimainen ja pystyi kietomaan niin muut hahmot kuin katsojatkin vaivatta pikkusormensa ympäri. Bonham Carterin näyttelemä ennenaikaisesti vanhentunut sapenkatkuinen vanha akka on lähinnä surullista seurattavaa. Tässä tapauksessa vika on enemmän käsikirjoituksessa kuin Bonham Carterin näyttelijän ominaisuuksissa, mutta olisin toivonut kypsään ikään ehtineeseenkin Margaretiin enemmän hymyä ja toivon pilkahduksia. Tuntui siltä kuin valo ennen niin hurmaavan prinsessan silmistä olisi kokonaan sammunut vuosien saatossa, vaikka tokihan hän joitakin kuivan humoristisia sutkautuksia heitteli viimeisimmillä kausillakin. En tiedä, kuinka todenmukainen kehityskulku tuo oli, mutta olihan se nyt joka tapauksessa ankeaa seurattavaa. Ne muutamatkin kohtaukset, missä keski-ikäisen prinsessan viehätysvoimaa yritettiin tuoda esiin – esimerkkinä mainittakoon tapaaminen Yhdysvaltain presidenttiparin kanssa – eivät ainakaan minussa herättäneet samanlaista vastakaikua kuin Vanessa Kirbyn valloittava versio kyseisestä prinsessasta. Ehkä Bonham Carter oli kuitenkin hieman väärä valinta rooliin. Ainakin hän oli huomattavasti vanhempi kuin oikea prinsessa Margaret tuohon aikaan, enkä muutenkaan oppinut oikeastaan missään vaiheessa mieltämään häntä kuninkaalliseksi. Kirbyn Margaretissa oli nimittäin kaikesta epäsovinnaisuudestaan huolimatta myös aivan vaistonvaraisen tuntuista huoletonta aristokraattisuutta. Bonham Carterin Margaret muistutti enemmän jotain ihan tavallista pubiruusua.
Kolmannen kauden alkupuolella katsomiseni tyssäsikin vähäksi aikaa kokonaan, mutta järkytyksestä toivuttuani opin sulattamaan uudet naamat ja nauttimaan taas The Crownin ansioista. Mielestäni kaikki kaudet ovat olleet kokonaisuuksina suurin piirtein tasavahvoja, mutta jaksojen välillä on sen sijaan huomattaviakin tasoeroja. Eniten minua kiehtovat ne jaksot, joissa pureudutaan hahmojen yksityiselämään, heidän välisiinsä suhteisiin ja yksittäisten henkilöiden kriiseihin ja kehitystarinoihin. Näistä esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa prinssi Philipin keski-iän kriisiä käsitellyt tarina, josta jokainen vähintään kolmenkympin ikään ehtinyt löytänee samastumispintaa, sekä jakso missä Charles yritti sopeutua uuden oppilaitoksensa spartalaiseen kuriin ja välillä nähtiin takautumia myös Philipin menneisyydestä kyseisessä opinahjossa. Poliittisten tapausten ympärille keskittyvät jaksot sen sijaan käyvät nopeasti puuduttaviksi. Tällaisista voisin mainita esimerkkinä vaikkapa neljännen kauden Queen of Denial -jakson, jossa käsiteltiin Etelä-Afrikan Apartheidia vastaan taistelemista ainakin omaan makuuni hieman liian yleisluontoisesi. Kuningatar Elizabethin ja Margaret Thatcherin orastava välirikko oli kyllä kiinnostava, mutta muuten jaksossa pysyttiin liikaakin asialinjalla eikä pureuduttu yksittäisten ihmisten tragedioihin. Vaikkapa joku Etelä-Afrikassa kouriintuntuvasti sortoa kokenut sivuhahmo olisi tuonut hieman väriä hommaan.
Komeaa seurattavaa The Crown silti on suvantovaiheissaankin (ja korostettakoon vielä nyt erikseen, ettei niitä siis usein ole). Maisemat, rekvisiitta, lavastus, puvustus ja musiikki ovat kaikki niin vimpan päälle mietitty, kaunista katseltavaa ja kuunneltavaa. Jokainen kuva on oma taideteoksensa, jossa kaikki esineet on huolellisesti sommiteltu ja värit suunniteltu toisiinsa sointuviksi. Mahtipontisiin lavasteisiin on käytetty selvästikin valtavat määrät aikaa ja rahaa. Vaikkapa Buckinghamin palatsina toimiva lavasterakennus on niin yksityiskohtaisesti tehty ja todenmukaisen oloinen, että voisi kuvitella kohtausten sijoittuvan todelliseen palatsiin – en toki ole koskaan nähnyt sitä oikeaa Buckinghamin palatsia, mutta tuollaiseksi voisin sen kuvitella.
Mitään ”moni kakku päältä kaunis” -efektiä ei kuitenkaan missään nimessä muodostu, vaan sarjassa mennään aina juoni ja sisältö etusijalla. Taustatyö on selvästi huolellisesti tehty, ja sarja on viihdyttävyyden ohella myös sivistävä. Olen näköjään kasvanut tynnyrin pohjalla myös Britannian lähihistorian suhteen, mutta se oli kyllä tässä tapauksessa hyväkin asia, kun en ainakaan ollut spoilaantunut monestakaan käänteestä kenties Charlesin ja Dianan tarinaa lukuun ottamatta. Ajattelin katsoa tämän jälkeen myös tosipohjaisen dokumenttisarjan Britannian kuningashuoneen elämästä, jotta voin verrata faktaa ja fiktiota toisiinsa.
The Crownin käsikirjoitus etenee tasapainoisesti, eikä minkään juonikuvion kehittelyssä kiirehditä liikaa, mutta laahaavuuden syntiin ei myöskään sorruta. Kaikki jaksot ovat omia pieniä jonkin yksittäisen tapauksen tai tarinan kertovia kokonaisuuksiaan, mutta esimerkiksi hahmojen välisten suhteiden kypsyttely etenee luontevasti jaksosta toiseen, niin etteivät nuo kokonaisuudet tunnu olevan liian irrallisia toisistaan. Hahmokaartin julkisia esiintymisiä ja kulissien takaisia keskusteluja on sopivassa suhteessa, ja lisämausteena on aina välillä todellisista televisiotaltioinneista peräisin olevia katkelmia lisää autenttisuutta tuomassa.
Ennen kaikkea sarja on kuitenkin voimakkaasti tunteisiin vetoava. Joskus saattaa hetkellisesti tuntua siltä, että ketäs tällainen turhanpäiväinen veneily tai metsästely nyt kiinnostaa, mutta sitten vedetäänkin matto katsojan jalkojen alta jollain järkyttävällä mammuttiluokan käänteellä. Kuninkaallisten elämästä ei puutu draamaa, mutta tunnepitoiset kohtaukset on aina luontevasti toteutettu eikä niistä välity mikään itsetarkoituksellinen katsojien itkettäminen.
Tapahtumat on pääsääntöisesti puolueettoman tuntuisesti esitetty. Edward esimerkiksi teki kieltämättä Elizabethin perheelle ikävän tempun hylätessään velvollisuutensa ja sysätessään kruunun nuoremmalle veljelleen. Muut hahmot suomivat häntä siitä kovin sanoin, mutta sarjassa tuodaan hyvin esiin sitäkin näkökulmaa, että lopulta Edward teki kaiken vain rakkauden tähden, jotta voisi mennä naimisiin jumaloimansa eronneen naisen kanssa. Hän oli kruunun epäinhimillisten vaatimusten uhri ihan siinä missä kaikki muutkin, mutta hän valitsi inhimilliset tunteet velvollisuutensa sijaan. En pidä sitä mitenkään paheksuttavana.
Myös Charlesin ja Dianan surullisenkuuluisa avioliitto on esitetty molempien osapuolten näkökulmat huomioiden. Kuulemma Charlesin, siis sen ihan oikean lihaa ja verta olevan, leirissä ollaan oltu neljännen tuotantokauden tapahtumista närkästyneitä, mutta minun mielestäni sarja päinvastoin kohtelee kruununprinssiä vähän liiankin hellällä kädellä. Esimerkiksi kun Charlesilta ja Dianalta kysyttiin kihlautumisen jälkeen televisiohaastattelussa heidän välisistään tunteista, oikeassa elämässä Diana vakuutteli parin rakastavan toisiaan ja Charles sanoi aika kylmän ja välinpitämättömän tuntuisesti: ”Whatever love is.” Sarjassakin kyseinen repliikki esiintyi, mutta hyvin epävarmalla äänensävyllä lausuttuna. Muiden hahmojen tapausta ruotivien keskustelujen perusteellakin syntyi sellainen vaikutelma, että prinssi vain meni puihin kyseisessä tilanteessa. Myös Charlesin ja Camillan välinen syrjähyppy on kuvattu lähtökohtaisesti siitä näkökulmasta, että he nyt vain olivat luodut toisilleen, mutta joutuivat olosuhteiden pakosta ja kuningashuoneen painostuksesta erilleen. Dianan kamppailu onnettomassa avioliitossaan ja syömishäiriön kourissa herättää toki katsojan sympatiat, mutta kyllä hänkin osaa olla melkoinen heikko marisija ja huomionkipeä hempukka aina välillä. Charlesia ei siis ole esitetty tilanteen pahiksena ja Dianaa hyviksenä, vaan heidän välisensä dynamiikka on monitahoisempaa.
Kaiken kaikkiaan sarja on siis loistava. Voisin antaa melkeinpä 5/5, mutta se tuntuisi ehkä kuitenkin liian radikaalilta. Annetaan nyt sitten vaikka 4½/5, ja se puolikas tähti menköön muutamista tylsistä jaksoista ja näyttelijöiden vaihtumisesta kesken kaiken.
The Crown on ennen kaikkea helkatin hyvin tehty sarja. Aihe on ensinnäkin varsin mielenkiintoinen. Eihän sitä nyt voi mitenkään kiistää, että Britannian kuningashuoneessa ja ainakin omasta mielestäni myös koko imperiumissa on jotakin tarunhohtoista. Olen aina kokenut eräänlaista pakonomaista viehtymystä Brittein saarten kieleen (jotakin aivan muuta kuin amerikanmongerrus) ja kai myös kulttuuriin. Pienenä tuli seikkailtua Englannin nummilla Viisikkojen ja vähän vanhempana sitten esimerkiksi Austenin ja Brontëjen hengentuotosten parissa. Voi kunpa the Crown ollut olemassa jo silloin kun luin englannin yo-kirjoituksiin. Mikäs olisi ollut sen mukavampi tapa treenata kuullun ymmärtämistä.
Eksyn nyt asiasta. Mielestäni sarjan juju ei ole niinkään noiden tarunhohtoisten monarkkien ihastelemisessa vaan ennemmin juuri siinä, että kaikesta ympäröivästä ylellisyydestä ja mahtipontisista puitteista huolimatta hekin ovat vain inhimillisiä ihmisiä heikkouksineen ja vahvuuksineen. Kuningatar Elizabeth kipuilee omaa persoonattomuuttaan räiskyvän pikkusiskonsa Margaretin rinnalla. Margaret puolestaan kipuilee oman räiskyvän persoonansa kaikkea hukkaan heitettyä potentiaalia joutuessaan elämään isonsiskonsa varjossa, vaikka olisi itse omasta mielestään ollut kuin luotu hallitsijaksi. Prinssi Philip kipuilee niin ikään omaa merkityksettömyyttään maailman kuuluisimman naisen miehenä. Myös etenkin sarjan kolmannella kaudella yllättävänkin positiivisessa valossa esitettävä prinssi Charles kipuilee tukahdutettua persoonaansa. Valtakunta vaatii monarkilta suorastaan epäinhimillistä tunteettomuutta ja puolueettomuutta, kun taas tulevalla kuninkaalla olisi omasta mielestään henkilökohtaisella tasollakin paljon annettavaa. ”Kukaan ei ole kiinnostunut persoonastasi. Ei kukaan!” kuningataräiti lyttää tylysti.
Näyttelijät ovat kautta linjan ammattitaitoista väkeä ja roolivalinnat pääsääntöisesti onnistuneita. Sarjan ehkäpä suurin ongelmakohta tuli kolmannen kauden alussa kaikkien keskeisten roolien esittäjien vaihtuessa. Toki oli ymmärrettävää, että sarjan tekijät halusivat ihan uskottavuussyistä rooleihin mahdollisimman oikean ikäisiä näyttelijöitä, mutta eiköhän alkuperäinen kaartikin olisi maskeerauksen keinoin onnistuttu vanhentamaan ihan realistisesti. Kahden aiemman kauden aikana ainakin minä olin ehtinyt omaksua Claire Foyn, Matt Smithin ja Vanessa Kirbyn versiot Britannian kuninkaallisista niin perusteellisesti, että he tuntuivat enemmän kuningatar Elizabethilta, prinssi Philipiltä ja prinsessa Margeretilta kuin nämä itse. En väitä mitenkään välttämättä, että Olivia Colman, Tobian Menzies tai etenkään Helena Bonham Carter (joka ansaitsi kannuksensa jo Harry Pottereiden sekopäisenä Bellatrix Lestrangena) olisivat sen huonompia näyttelijöitä, mutta heitä oli aluksi hankala mieltää roolihenkilöikseen. Toisaalta kaikki kolme päähenkilöä olivat alkuperäisessä muodossaan kiinnostavampia tai sympaattisempia kuin myöhemmän sarjan uudistuneina versioina – johtui tämä sitten näyttelijöistä tai käsikirjoituksesta.
Claire Foykin oli toki varsin hillitty roolissaan, kuten kuningattaren arvolle sopiikin, mutta hänessä oli kuitenkin enemmän ilmeikkyyttä ja lämpöä kuin Olivia Colmanin Elizabethissa. Kieltämättä Foysta puuttui tiettyä arvokkuutta ainakin aluksi, mutta se lienee ollut tarkoituskin, kun pyrittiin kuvaamaan nuoren monarkin kehitystarinaa. Hahmo itsessään on kummassakin muodossaan melko tylsä ja persoonaton tunnevammainen puupökkelö, mutta pidin Foyn kyvystä kyetä ilmaisemaan syviäkin tuntojaan muutamalla katseella ja hermostuneella hymyllä. Hahmon tunnetilat olivat näyttelijän kasvoilta vaivatta luettavissa, vaikkei itse dialogissa olisi niihin mitenkään paneuduttukaan, mikä teki Foyn Elizabethista loppujen lopuksi – kaikista hahmon tunnelukoista ja kuningattaren aseman vaatimasta miltei yliluonnollisesta puolueettomuudesta huolimatta – jollakin tapaa inhimillisen ja helposti lähestyttävän. Colmanissa taas on mielestäni enemmän aristokraattista arvokkuutta, mikä sopii hyvin kypsään ikään ehtineelle hallitsijalle, mutta hänen kasvonsa ovat arvoitukselliset kuin veistos. Katsoja ei saa dialogista noukittavissa olevien tiedonmurusten lisäksi juuri mitään informaatiota siitä, mitä Colmanin Elizabethin päässä kulloinkin liikkuu, mikä tekee hahmosta turhankin etäisen tuntuisen.
Prinssi Philipin kohdalla ero kahden näyttelijän välillä oli ehkä kaikkein pienin, mutta kaipasin silti Matt Smithiä ainakin aluksi kun hänestä(kin) oli jouduttu luopumaan. Hänellä oli tapana vilkuilla kierosti kulmiensa alta ikään kuin hänellä olisi koko ajan pahat mielessään. Se toi Philipin hahmoon tiettyä pahaenteistä arvoituksellisuutta. Tobian Menzies on hyvä näyttelijä, mutta hänen Philipinsä on ehkä hieman pliisu alkuperäiseen verrattuna.
Prinsessa Margaret puolestaan oli Vanessa Kirbyn esittämänä aivan ihastuttavan elinvoimainen ja pystyi kietomaan niin muut hahmot kuin katsojatkin vaivatta pikkusormensa ympäri. Bonham Carterin näyttelemä ennenaikaisesti vanhentunut sapenkatkuinen vanha akka on lähinnä surullista seurattavaa. Tässä tapauksessa vika on enemmän käsikirjoituksessa kuin Bonham Carterin näyttelijän ominaisuuksissa, mutta olisin toivonut kypsään ikään ehtineeseenkin Margaretiin enemmän hymyä ja toivon pilkahduksia. Tuntui siltä kuin valo ennen niin hurmaavan prinsessan silmistä olisi kokonaan sammunut vuosien saatossa, vaikka tokihan hän joitakin kuivan humoristisia sutkautuksia heitteli viimeisimmillä kausillakin. En tiedä, kuinka todenmukainen kehityskulku tuo oli, mutta olihan se nyt joka tapauksessa ankeaa seurattavaa. Ne muutamatkin kohtaukset, missä keski-ikäisen prinsessan viehätysvoimaa yritettiin tuoda esiin – esimerkkinä mainittakoon tapaaminen Yhdysvaltain presidenttiparin kanssa – eivät ainakaan minussa herättäneet samanlaista vastakaikua kuin Vanessa Kirbyn valloittava versio kyseisestä prinsessasta. Ehkä Bonham Carter oli kuitenkin hieman väärä valinta rooliin. Ainakin hän oli huomattavasti vanhempi kuin oikea prinsessa Margaret tuohon aikaan, enkä muutenkaan oppinut oikeastaan missään vaiheessa mieltämään häntä kuninkaalliseksi. Kirbyn Margaretissa oli nimittäin kaikesta epäsovinnaisuudestaan huolimatta myös aivan vaistonvaraisen tuntuista huoletonta aristokraattisuutta. Bonham Carterin Margaret muistutti enemmän jotain ihan tavallista pubiruusua.
Kolmannen kauden alkupuolella katsomiseni tyssäsikin vähäksi aikaa kokonaan, mutta järkytyksestä toivuttuani opin sulattamaan uudet naamat ja nauttimaan taas The Crownin ansioista. Mielestäni kaikki kaudet ovat olleet kokonaisuuksina suurin piirtein tasavahvoja, mutta jaksojen välillä on sen sijaan huomattaviakin tasoeroja. Eniten minua kiehtovat ne jaksot, joissa pureudutaan hahmojen yksityiselämään, heidän välisiinsä suhteisiin ja yksittäisten henkilöiden kriiseihin ja kehitystarinoihin. Näistä esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa prinssi Philipin keski-iän kriisiä käsitellyt tarina, josta jokainen vähintään kolmenkympin ikään ehtinyt löytänee samastumispintaa, sekä jakso missä Charles yritti sopeutua uuden oppilaitoksensa spartalaiseen kuriin ja välillä nähtiin takautumia myös Philipin menneisyydestä kyseisessä opinahjossa. Poliittisten tapausten ympärille keskittyvät jaksot sen sijaan käyvät nopeasti puuduttaviksi. Tällaisista voisin mainita esimerkkinä vaikkapa neljännen kauden Queen of Denial -jakson, jossa käsiteltiin Etelä-Afrikan Apartheidia vastaan taistelemista ainakin omaan makuuni hieman liian yleisluontoisesi. Kuningatar Elizabethin ja Margaret Thatcherin orastava välirikko oli kyllä kiinnostava, mutta muuten jaksossa pysyttiin liikaakin asialinjalla eikä pureuduttu yksittäisten ihmisten tragedioihin. Vaikkapa joku Etelä-Afrikassa kouriintuntuvasti sortoa kokenut sivuhahmo olisi tuonut hieman väriä hommaan.
Komeaa seurattavaa The Crown silti on suvantovaiheissaankin (ja korostettakoon vielä nyt erikseen, ettei niitä siis usein ole). Maisemat, rekvisiitta, lavastus, puvustus ja musiikki ovat kaikki niin vimpan päälle mietitty, kaunista katseltavaa ja kuunneltavaa. Jokainen kuva on oma taideteoksensa, jossa kaikki esineet on huolellisesti sommiteltu ja värit suunniteltu toisiinsa sointuviksi. Mahtipontisiin lavasteisiin on käytetty selvästikin valtavat määrät aikaa ja rahaa. Vaikkapa Buckinghamin palatsina toimiva lavasterakennus on niin yksityiskohtaisesti tehty ja todenmukaisen oloinen, että voisi kuvitella kohtausten sijoittuvan todelliseen palatsiin – en toki ole koskaan nähnyt sitä oikeaa Buckinghamin palatsia, mutta tuollaiseksi voisin sen kuvitella.
Mitään ”moni kakku päältä kaunis” -efektiä ei kuitenkaan missään nimessä muodostu, vaan sarjassa mennään aina juoni ja sisältö etusijalla. Taustatyö on selvästi huolellisesti tehty, ja sarja on viihdyttävyyden ohella myös sivistävä. Olen näköjään kasvanut tynnyrin pohjalla myös Britannian lähihistorian suhteen, mutta se oli kyllä tässä tapauksessa hyväkin asia, kun en ainakaan ollut spoilaantunut monestakaan käänteestä kenties Charlesin ja Dianan tarinaa lukuun ottamatta. Ajattelin katsoa tämän jälkeen myös tosipohjaisen dokumenttisarjan Britannian kuningashuoneen elämästä, jotta voin verrata faktaa ja fiktiota toisiinsa.
The Crownin käsikirjoitus etenee tasapainoisesti, eikä minkään juonikuvion kehittelyssä kiirehditä liikaa, mutta laahaavuuden syntiin ei myöskään sorruta. Kaikki jaksot ovat omia pieniä jonkin yksittäisen tapauksen tai tarinan kertovia kokonaisuuksiaan, mutta esimerkiksi hahmojen välisten suhteiden kypsyttely etenee luontevasti jaksosta toiseen, niin etteivät nuo kokonaisuudet tunnu olevan liian irrallisia toisistaan. Hahmokaartin julkisia esiintymisiä ja kulissien takaisia keskusteluja on sopivassa suhteessa, ja lisämausteena on aina välillä todellisista televisiotaltioinneista peräisin olevia katkelmia lisää autenttisuutta tuomassa.
Ennen kaikkea sarja on kuitenkin voimakkaasti tunteisiin vetoava. Joskus saattaa hetkellisesti tuntua siltä, että ketäs tällainen turhanpäiväinen veneily tai metsästely nyt kiinnostaa, mutta sitten vedetäänkin matto katsojan jalkojen alta jollain järkyttävällä mammuttiluokan käänteellä. Kuninkaallisten elämästä ei puutu draamaa, mutta tunnepitoiset kohtaukset on aina luontevasti toteutettu eikä niistä välity mikään itsetarkoituksellinen katsojien itkettäminen.
Esimerkiksi kun Elizabeth meni tapaamaan kuolemansairasta setäänsä, Windsorin herttuaa Edwardia, jossain saippuasarjassa olisi varmasti nähty ällöttävän ylidramaattinen kuolinkamppailu, mutta The Crownissa he vain jättivät levolliset jäähyväiset toisilleen.
Tapahtumat on pääsääntöisesti puolueettoman tuntuisesti esitetty. Edward esimerkiksi teki kieltämättä Elizabethin perheelle ikävän tempun hylätessään velvollisuutensa ja sysätessään kruunun nuoremmalle veljelleen. Muut hahmot suomivat häntä siitä kovin sanoin, mutta sarjassa tuodaan hyvin esiin sitäkin näkökulmaa, että lopulta Edward teki kaiken vain rakkauden tähden, jotta voisi mennä naimisiin jumaloimansa eronneen naisen kanssa. Hän oli kruunun epäinhimillisten vaatimusten uhri ihan siinä missä kaikki muutkin, mutta hän valitsi inhimilliset tunteet velvollisuutensa sijaan. En pidä sitä mitenkään paheksuttavana.
Myös Charlesin ja Dianan surullisenkuuluisa avioliitto on esitetty molempien osapuolten näkökulmat huomioiden. Kuulemma Charlesin, siis sen ihan oikean lihaa ja verta olevan, leirissä ollaan oltu neljännen tuotantokauden tapahtumista närkästyneitä, mutta minun mielestäni sarja päinvastoin kohtelee kruununprinssiä vähän liiankin hellällä kädellä. Esimerkiksi kun Charlesilta ja Dianalta kysyttiin kihlautumisen jälkeen televisiohaastattelussa heidän välisistään tunteista, oikeassa elämässä Diana vakuutteli parin rakastavan toisiaan ja Charles sanoi aika kylmän ja välinpitämättömän tuntuisesti: ”Whatever love is.” Sarjassakin kyseinen repliikki esiintyi, mutta hyvin epävarmalla äänensävyllä lausuttuna. Muiden hahmojen tapausta ruotivien keskustelujen perusteellakin syntyi sellainen vaikutelma, että prinssi vain meni puihin kyseisessä tilanteessa. Myös Charlesin ja Camillan välinen syrjähyppy on kuvattu lähtökohtaisesti siitä näkökulmasta, että he nyt vain olivat luodut toisilleen, mutta joutuivat olosuhteiden pakosta ja kuningashuoneen painostuksesta erilleen. Dianan kamppailu onnettomassa avioliitossaan ja syömishäiriön kourissa herättää toki katsojan sympatiat, mutta kyllä hänkin osaa olla melkoinen heikko marisija ja huomionkipeä hempukka aina välillä. Charlesia ei siis ole esitetty tilanteen pahiksena ja Dianaa hyviksenä, vaan heidän välisensä dynamiikka on monitahoisempaa.
Kaiken kaikkiaan sarja on siis loistava. Voisin antaa melkeinpä 5/5, mutta se tuntuisi ehkä kuitenkin liian radikaalilta. Annetaan nyt sitten vaikka 4½/5, ja se puolikas tähti menköön muutamista tylsistä jaksoista ja näyttelijöiden vaihtumisesta kesken kaiken.
Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
No kun on The Crownia seurannut alusta asti, ei tuo näyttelijöiden vaihtuminen (joka siis tapahtuu taas viidennelle kaudelle huom) vaikuttanut, kun 2. ja 3. kauden välissä vierähti kaksi vuotta (2017 toka, 2019 kolmas), joten se tuntui ihan luontevalta ja ei oikein vaikuttanut mitenkään.
Hieno laatusarja
Hieno laatusarja
Minuakaan ei olisi varmaan niin pahasti häirinnyt, jos olisin katsonut kaudet tuohon tapaan heti niiden ilmestyttyä. Nyt kuitenkin katselin kaudet putkeen – toisen ja kolmannen välissä taisin pitää peräti viiden minuutin mittaisen tauon, niin olihan tuossa kolmoskauden ensimmäisten jaksojen aikana vähän sellainen tunne että mitäs helvettiä. Vaikka olin siis etukäteen tiennytkin, että näyttelijät tulevat vaihtumaan jossakin vaiheessa. Oli siis aluksi hieman vaikea sopeutua noihin uusiin naamoihin, mutta ehkä muutos on helpompi sitten vitoskaudella, kun neljännen kauden näkemisestä on vierähtänyt jo tovi eivätkä sen näyttelijät ole enää niin kirkkaina mielessä. Harmittaa silti, jos Dianan ja Charlesin näyttelijätkin vaihtuvat (niin kuin siis ilmeisesti vaihtuvat). He kun olivat mielestäni aivan kuin tehdyt rooleihinsa, etenkin ensiksi mainittu.
US’s Netflix to be forced to broadcast Putin propaganda
Netflix comes under new rules in Russia on March 1.
www.politico.eu
Netflix aikoo tukea Putinin propaganda-koneistoa naapurissa.
Vuosia on ollut jatkuva Netflix-tilaus, mutta nyt kerroin aspan chattiin, että jos alkavat levittää Venäjän propagandaa, tilaus päättyy lopullisesti tähän laskutusjaksoon. Vastaukseksi en saanut muuta kuin kiitoksen viestistä, mutta luulisi noiden ainakin laskevan, paljonko vastaavia viestejä tulee.
Redditin puolella enemmän keskustelua aiheesta, ml. valmis teksti jonka voi halutessaan kopioida Netflixin chattiin.
Redditin puolella enemmän keskustelua aiheesta, ml. valmis teksti jonka voi halutessaan kopioida Netflixin chattiin.
Sanoisin että varsinainen toiminta tässä on usein tehokkaampi kun joku copypaste viesti asiakaspalveluun, tilaus vain poikki ja kertoo syyn. Saattavat jopa enemmän alkaa välittää. Tilaushan menee poikki vasta laskutusjakson lopussa ja ei kai tuo muutenkaan pieni tauko haittaa kun hinta pysyy samana ja voi milloin tahansa uudestaan kytkeä.
sporttipappa
Jäsen
Kiitos @Teresa mietteistäsi. En väheksy mielipiteitäsi, päinvastoin samaistun tunteeseesi siitä, että arvostat the Crown -sarjaa.
Tartun nyt kuitenkin tähän lainaamaani, koska tästä määritelmästä olen eri mieltä. Lisäksi heitän vähän eriävän mielipiteeni siitä, mistä the Crownin hyvyydessä on kyse. Sallien toki, että eri tavallakin voi kokea.
The Crown ainakin oli jossakin vaiheessa historian kallein tv-sarja. Kun tämä hintalasku ei muodostu juurikaan erikoistehosteista tai näyttelijäpalkkioista, on helppo ymmärtää että todelliset kulut sarjan tuotannossa tulevat nimenomaan lavastuksesta ja puvustuksesta. Se että ”kakku on päältä kaunis” ei ole sitä vastaan, että juoni ja sisältö olisivat toissijaisia. Päinvastoin. Se, että tuotannossa tiedetään kaiken olevan täydellistä ja viimeisen päälle hiottua, tuo koko sarjaan sen uskottavuuden. Voisikin sanoa, mitä paremmin se ”kakku” on tehty, sen vähemmän siihen varsinaisesti kiinnittää huomiota. Ja nimenomaan tässä the Crown onnistuu, kun tv-tuotanto luo katsojalle uskottavuudellaan illuusion, kuin katsoisi mitä kulisseissa ja historiassa on tapahtunut.
Ja sitten miksi the Crown naulitsee katsojan seuraamaan itseään: Katsojan tunteiden hienovarainen johdattelu. Ja se miten tämä tunteiden johdattelu tehdään vastaamaan täydellisesti mielikuvia, joita ihmisillä kuten minä, on Englannin kuninkaanhuoneesta. Hienovaraisuus, eleganttius, muodollisuus. Käytännössä tämä toteutetaan suorastaan mestarillisella tavalla lukuisia keinoja, joista en itse edes maallikkokatsojana kovin paljoa ymmärrä. Niiden lopputuloksena katsoja seuraa tapahtumia kokien odotuksia ja täyttymyksiä, kokien henkilöhahmojen kehityksessä samaistuttavia, toisaalta tuomittavia piirteitä. Se, miten helppoa tämä tunteminen henkilöhahmojen puolesta on, kertoo miten erinomaisesti tuotanto onnistuu.
Kun huomioi, että kuningashuone on ihan faktuaalisesti fiktiivinen tarina, siitä luotu fiktiivinen ”tositarina” on kyllä uskomattoman todentuntuinen. Omalla tavallaan tämä on hieman jopa ironista. Mutta se voisi olla totta, ja mielestäni tämän sarjan tuotantoa arvioidessa voin ihan suoraan antaa tälle täydet pisteet kaikesta. Täydellistä draamaa, 5/5.
Oikeastaan jos nyt negatiivista hakee, niin se että viipyilevä hienovarainen draama ja sarjan päätös aiheuttaa katselunautintoihin tietynlaista tyhjyyden tunnetta. Ei the Crownin jälkeen aleta katselemaan aivan mitä tahansa sarjaa ilman että se tuntuu jotenkin tyhjältä tai halvalta. Pienen tauon se vaatii yleensä, kun brittidraaman jälkeen hakee uutta seurattavaa. Downton Abbey ja the North Water ovat keskenään aivan erilaisia, ja erilaisia kuin the Crown, mutta niiden tarinankerronta vetoaa tunteisiin tavalla joka jättää yllättävän tyhjäksi.
Vuokralainen
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Kerho! Arsenal
Mä laitoin tilaukseni tänään katkolle ja syyksi laitoin Venäjä-propagandan.
Tosin olisin kyllä muutenkin perunut lähiaikoina tilauksen hetkeksi, mutta tää nyt vähän nopeutti hommaa.
Flyingbird
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- TUTO Hockey, Mestis, SJS
Itse laitoin palautteen, että tämä päivä aikaa muuttaa kelkan suuntaa ja vetää Netflix pois Venäjältä tai olla tarjoamatta propagandaa. Muksua vähän harmitti, mutta ymmärsi kun selitin syyt tähän. Onneksi vaihtoehtoisia palveluja on laajasti.
Vuokralainen
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Kerho! Arsenal
Netflix: Ei, emme aio välittää Venäjän propagandakanavia
Netflix kieltäytyy lisäämästä Venäjän TV-kanavia palveluunsa Venäjällä.
fin.afterdawn.com
Saas nähdä.
Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
no aika moni uutistoimisto julkassu, myös YLE
yle.fi
Netflix ei suostu lähettämään venäläistä propagandaa Venäjän vaateista huolimatta
Suoratoistojättiä oli vaadittu lisäämään tästä päivästä lähtien palveluunsa useita venäläiskanavia, joista ainakin yhdellä on läheiset yhteydet maan hallintoon.
yle.fi
Ilmari Ahde
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Haukiputaan huorakuoro
Hieman moitteitakin saanutta F1-sarjan uusinta kautta olen katsonut. Ihan mukavaa oli että Hamilton hävisi viime kaudella, mutta parempaa on se, että Toto Wolff hävisi. Itävallasta on aina tullut miellyttäviä johtomiehiä, kuten Adolf Hitler ja Toto Wolff.
Stranger Things 4. kauden traileria Journeyn säestämänä. Toukokuussa ensimmäinen osa kaudesta ja heinäkuussa toinen.
Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
nyt se on täällä
Borgen / Vallan linnake - Voima ja kunnia alkaa tänään. Netflix jatkoa siis tanskalaiselle poliittiselle draamasarjalle. Sarjahan on kautta-aikain parhaita, ja odotukset on kovat. Eka jakso oli taattua
Sidse Babett Knudsen on nyt ulkoministeri Birgitte Nyborg. Juttu lähtee liikkeelle kun Grönlannin öljykiistasta on kehkeytymässä kansainvälinen kriisi.
www.netflix.com
Borgen / Vallan linnake - Voima ja kunnia alkaa tänään. Netflix jatkoa siis tanskalaiselle poliittiselle draamasarjalle. Sarjahan on kautta-aikain parhaita, ja odotukset on kovat. Eka jakso oli taattua
Sidse Babett Knudsen on nyt ulkoministeri Birgitte Nyborg. Juttu lähtee liikkeelle kun Grönlannin öljykiistasta on kehkeytymässä kansainvälinen kriisi.
Vallan linnake – Voima ja kunnia | Netflix – viralliset sivut
Ulkoministeri Birgitte Nyborgin ura on vaarassa, kun öljykiista Grönlannissa uhkaa muuttua kansainväliseksi kriisiksi.
www.netflix.com
nyt se on täällä
Borgen / Vallan linnake - Voima ja kunnia alkaa tänään. Netflix jatkoa siis tanskalaiselle poliittiselle draamasarjalle. Sarjahan on kautta-aikain parhaita, ja odotukset on kovat. Eka jakso oli taattua
Sidse Babett Knudsen on nyt ulkoministeri Birgitte Nyborg. Juttu lähtee liikkeelle kun Grönlannin öljykiistasta on kehkeytymässä kansainvälinen kriisi.
Vallan linnake – Voima ja kunnia | Netflix – viralliset sivut
Ulkoministeri Birgitte Nyborgin ura on vaarassa, kun öljykiista Grönlannissa uhkaa muuttua kansainväliseksi kriisiksi.
Pitääkö aiemmat kaudet olla nähtyjä, että tästä voi nauttia?
Parin ekan jakson pohjalta mielestäni kyllä tuota voi katsoa itsenäisenäkin sarjana.
Toki lämmin suositus alkuperäisille kausille, jotka myös ovat Netflixin uumenissa.
Watch Borgen | Netflix
A shocking turn of events puts Birgitte Nyborg in the Danish prime minister's seat as her country's first female leader in this landmark drama.
www.netflix.com
Katsoisin kyllä kaudet 1-3 ensin. Rautaista settiä.
Kausi 4 menossa jaksossa 5 ja ei ole pettänyt. Tämä sarja toimii edelleen. Kiinan ja Venäjä kuvioiden läsnäolo nostaa mielenkiintoa ja lisää ajankohtaisuutta.
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy