Sarja on ennen kaikkea koukuttava. Jos yhden jakson tulee katsoneeksi, syntyy samanlainen kierre kuin sipsejä syödessä – ei pysty lopettamaan. Niinpä huomasin katsovani pakonomaisesti jakson toisensa perään, vaikka olisi todellakin pitänyt mennä jo nukkumaan. Samalla huomasin tulleeni vihdoin vanhaksi: television ruudulla ihmisiä lahdattiin, mutta minä vain pilkin. Pahimmat nukahteluni sijoittuivat köydenvetojaksoon ja finaaliin, jotka kummatkin olivat kumminkin niin jännittäviä, että moisen olisi luullut olevan täysi mahdottomuus. Köydenvetojakson lopussa huomasin havahtuvani siihen, että zoomattiin sen joukkueen jäsenten naamoihin, jossa olivat kaikki keskeisimmät hahmot. Jäin siihen käsitykseen, että he olivat hävinneet sen köydenvedon. Ohhoh, aika repäisevää, bye bye kaikki päähenkilöt, ajattelin unen rajamailla. Viimeisessä jaksossa jouduin kelaamaan ”vanha pappa” -twistin varmaan 20 kertaa, kun nukahdin siinä kerta toisensa jälkeen. Koko sarjan repäisevin kohtaus, ja minä tyttö vain pilkin. Mutta eihän se minun vikani ole – sarja nyt vain oli suunniteltu sellaiseksi, ettei katsomista yksinkertaisesti pysty noin vain lopettamaan, vaikkeivät silmät meinaisi enää pysyä aukikaan.
Squid Gamen idea on sopivan brutaali. Taloudellisista vaikeuksista kärsivät ihmiset joutuvat (tai saavat, katsantokannasta riippuen) siis pelata lasten pelejä, joiden voitosta on panoksena hurja rahapotti ja häviämisestä seuraa kuolema. Kuljetaan selvästi Nälkäpelien ja Battle Royalin viitoittamalla tiellä, mutta sarja ei toista kyseisiä elokuvia mitenkään häiritsevissä määrin. Punaisiin pukeutuneet naamioituneet Darth Vader -kloonit ovat ahdistavia kaikessa salaperäisyydessään. Vieläkin karmivampaa katsottavaa on ensimmäisen jakson Liikennevaloina toimiva hassunhauska lastennukke, jonka silmistä sinkoaa luoteja. Shokkiefekti olisi varmaan toiminut vielä paremmin, jos en olisi yhtään tiennyt, mistä sarjassa on kyse. Veljeni suositteli sitä minulle ja kertoi aluksi vain, että ideana on lasten pihapelien pelaaminen. Ymmärrettävästi tuo ei herättänyt minkäänlaista mielenkiintoa sarjaa kohtaan, joten seuraavaksi hän vertasi sitä ohimennen juuri Nälkäpeleihin ja Battle Royaliin, mikä totta kai vähän niin kuin spoilasi jutun juonen. Ei voi kuitenkaan mitään – enhän minä olisi sikaa säkissä ostanut. Ennakkotiedoistani huolimatta ensimmäisen jakson verilöyly onnistui sykäyttämään. Tuntuu siltä, että nykyään on niin turtunut, että viihteessäkin pitää tapahtua jotakin todella järkyttävää, että se herättäisi minkäänlaista tunnereaktiota. Toista se oli silloin, kun itse olin Liikennevaloja (tai siis suomalaisittain Peiliä) pelaileva lapsonen.
Ensimmäinen jakso olikin mielestäni paras, mutta kyllä sarja onnistuu kautta linjan säilymään kohtuullisen ennalta-arvaamattomana eikä toista itseäänkään mitenkään häiritsevästi. Toista jaksoa katsoessani olin aivan varma siitä, että pelaajat äänestävät pelin jatkamisen puolesta, koska muutenhan koko sarjan idea tyssäisi sitten siihen. Näinpä katselin äänestyskohtausta puolella silmällä tympääntyneenä, ja matto onnistuttiinkin vetämään jalkojeni alta oikein huolella. Sen jälkeen huomio jakaantui niin monelle taholle, että jakso ei tuntunut enää ehyeltä kokonaisuudelta, mutta alkupään ylläri lämmitti mieltäni pitkään. Pidän kuitenkin epäuskottavana sitä, että hahmot palasivat vapaaehtoisesti takaisin, vaikka tiesivät tulevansa suurella todennäköisyydellä kuolemaan. Tokihan nimenomaan tuossa toisessa jaksossa valotettiin syitä siihen, miksi kukin henkilö tarvitsi rahaa niin kipeästi. Onneksi kenenkään kohdalla kyse ei ollut siitä, että he olisivat olleet vain rahanahneita paskoja. Itse en toki ole koskaan mistään mammuttimaisista rahavaikeuksista kärsinytkään, mutta ainakin haluaisin uskoa siihen, että en moisessa tilanteessa olisi kuitenkaan valmis tappamaan ketään tai laittamaan edes omaa henkeäni likoon ainakaan noin radikaalilla tavalla.
Eikä sarjaa nyt muutenkaan ollut varsinaisesti uskottavuudella pilattu, vaikka toki sen henki oli astetta realistisempi kuin esimerkiksi useaan otteeseen mainitsemassani dystooppisessa Nälkäpelissä. Mielestäni juurikin se ”vanha pappa” -twisti, jossa itse nukahtelin lukuisia kertoja, oli vähän sellaista itsetarkoituksellista yllätyksellisyyden hakemista. Tuli mieleen Agatha Christien dekkarit, joissa murhaaja on väkisin väännetysti aina se, jota vähiten epäilisi – riippumatta siitä, onko kyseisellä henkilöllä mitään järkeenkäypää motiivia rikokselleen vai ei. Vanhalla papalla taisi toki olla pelien masinoimiselle jokin väkinäinen motiivi (hänen elämänsä oli muka vain niin tapahtumaköyhää), mutta kyllä hänen syyllisyytensä tueksi olisi voitu jossain vaiheessa ripotella edes joitakin kunnon johtolankoja. Tällöin katsoja olisi voinut twistin lopulta tapahduttua ajatella, että näinhän se olikin, olisihan tämä nyt pitänyt arvata. Nyt tunsin oloni lähinnä huijatuksi; ehkä siksikin, että papparainen oli kaikessa sympaattisuudessaan ollut lempihenkilöni. Tietysti vika saattoi olla myös ruudun tällä puolen, kun jotkut muut ovat siis onnistuneet tuon jutun arvaamaankin ja myönnän kyllä olevani itse katsojana välillä sangen hajamielinen. Olihan papan syyllisyydestä muutamia sellaisia puolivillaisia viitteitä näin jälkeenpäin ajatellen havaittavissa, mutta ei mielestäni mitään oikeasti ratkaisun jäljille johtavaa. Samoin sen poliisin veljen yhtäkkinen paljastuminen yhdeksi pelijärjestäjistä oli mielestäni enemmän kuin outoa. Voi toki olla, että missasin taas jotain, mutta nähdäkseni sitä ei selitetty oikein mitenkään.
Aluksi minua hieman epäilytti, jaksaisiko sarjan idea kantaa koko kymmenen jakson pituisen tuotantokauden ajan, jos joka jaksossa vain esiteltäisiin uusi lasten peli, jonka tiimellyksessä hahmot tapettaisiin yksitellen mitä kammottavimmilla tavoilla. Onneksi käsikirjoittaja oli kuitenkin tajunnut tuoda mukaan myös muita juonilinjoja – esimerkiksi vaikka nyt sen poliisin toilailut ja pelaajien välisten jännitteiden kuvaamisen – jotka toivat vähän vaihtelua touhuun. Kyllähän noita kuolemia silti oli sen verran yläkylläisesti, että loppua kohden niihin alkoi vähän turtua. Missään ei kuitenkaan ollut sanottu, että pelirupeamalla voisi olla vain yksi voittaja, joten olisihan noista useampikin voinut jäädä eloon. Ihan jo senkin takia, että toiselle tuotantokaudelle olisi helpompi päästä sisään, jos hahmogalleriaan kuuluisi useampikin kuin yksi entuudestaan tuttu henkilö. En muutenkaan tiedä, kannattaisiko onnistunutta kokonaisuutta enää pilata mahdollisesti mynkään menevällä jatkolla. Mitä uutta toisella tuotantokaudella voisi enää tapahtua, niin että homma säilyisi tuoreen tuntuisena? Enpä minä kyllä toisaalta uskonut, että se säilyisi tuoreen tuntuisena tämän yhdenkään tuotantokauden ajan, mutta minut onnistuttiin yllättämään positiivisesti. Eli odotan seuraavaa tuottaria varovaisen kiinnostuneena, jos nyt en sentään henkeäni pidätellen.
Loppuun mainittakoon vielä pari vähäpätöisempää huomautusta. Minua häiritsi hieman se, että nuo korealaiset näyttelijät erosivat toisistaan suurin piirtein yhtä paljon kuin herneet. En siis oikein erottanut heitä toisistaan, ja luulin pitkään, että esimerkiksi se Päähenkilön kaveri ja se lääkäri olivat yksi ja sama henkilö. Mielestäni ne näyttivät aivan toisiltaan. Koreanmolotus ei myöskään ollut kovin mieltäylentävää kuunneltavaa. Äänensävyistä on hankala saada selvää, jos kieli on tuollaista siansaksalta kalskahtavaa. Siksipä näyttelijöiden suoritusten arvioiminen perustui lähinnä heidän ilmeisiinsä. Se pellenainen oli toisinaan hieman yliampuva (pidin hänestä kyllä), mutta pääsääntöisesti näyttelijät onnistuivat mielestäni hyvin. Itse en havainnut mitään säännönmukaista ylinäyttelemistä.
Kaiken kaikkiaan viihdyin sarjan parissa. Ehkei aivan parasta, mitä on tullut viime aikoina katseltua, mutta melkeinpä.
