Joku kyllä mättää keskustan kutsumisessa ryssämieliseksi. Keskustan kannatus on hyvin pitkälti maanviljelijä pohjainen, jotka tuntemieni perusteella yleistäen ovat hyvinkin oikeistolaista porukkaa, ja eivät voi sietää että joku tulisi ja ottaisi heidän maansa tai määräisi siitä. Itä-naapuria katsotaan suurella varauksella. Politiikkojen aivoituksista en lähde sanomaan mitään, mutta en kutsuisi keskustalaisia ryssämielisiksi.
En minäkään olisi valmis nimittelemään tämän ajan keskustalaisia venäläisten myötämielistelijöiksi, mutta kyllä Keskustan historia oman aikansa valtionhoitajapuolueena on omiaan nostamaan heidänkin piireissä neukkunostalgisia tuntoja esille. Olisi tietysti aivan liian naiivia ja suoraviivaista vetää yhtäläisyysviivat YYA-ajan meiningin ja nykyisen Keskustan välille, mutta muutamia tähän liittyviä piirteitä ei voi ihan kokonaan jättää huomioimatta.
Keskustassa vannottiin vuosikymmenet Paasikiven-Kekkosen linjan nimeen, kun tuo linja oli enemmän tai vähemmän välttämätön osa suomalaista selviytymistasapainottelua ison karhun naapurina. Kun Suomi oli Neuvostoliiton sopimuksin vahvistettu "ystävä", niin silloinen Keskustapuolue toimi yhtenä keskeisenä takaajana tämän linjan pysyvyydelle, ei vähiten Maalaisliiton riveistä kohonneen presidenttinsä ohjaamana. Välttämätön lisäys: Moni niillä seuduin on vuosien varrella tuominnut kovasti Kekkosen ja tämän idänpolitiikkansa monet piirteet, erityisesti niillä main poliittista koordinaatistoa jossa minä sijaitsen, mutta en pidä tätä oikeudenmukaisena Kekkosen perintöä ajatellen. Uskon vilpittömästi Kekkosen olleen tarkkanäköinen isänmaanystävä, jonka missio oli luotsata turvallisesti Suomi itsenäisenä kohti sellaisia aikoja, jolloin Suomella olisi ulkopoliittista liikkumavaraa enemmän kuin Kekkosen omana aikana oli.
Seuraava on puhdasta spekulaatiota, mutta en hetkeäkään usko, että Neuvostoliiton jälkeisessä ajassa eläessään Urho Kekkonen - sen enempää kuin Juho Kusti Paasikivikään - olisi ollut kykenemätön ymmärtämään sitä, että Neuvostoliiton hajoamisen myötä Suomelle avautui erittäin suotuisa ikkuna irrottautua kenties lopullisesti Venäjän alamaistamiseen pyrkivästä vaikutuspiiristä osaksi läntistä arvoyhteisöä. YYA-aikaisen Suomen liikkumavara lännen suuntaan oli toki suurempi kuin Varsovan liittoon kuuluneiden maiden, mutta ei sitä tosiasiallisesti kovin paljoa ollut. Tämän Kekkonen tiedosti täysin. Oli turha lähteä pelaamaan häviävällä kädellä neukkujen kanssa sellaista peliä, jossa he jakoivat kortit ja määräsivät myös säännöt. Kaikki kunnia Kekkoselle, kyllä hän omalla vuorollaan pelasi tuota inhottavaa peliä melko lailla hyvin. Lopputulos ei ollut lainkaan huono, kaikkea muuta. Tyylipisteet ovat eri asia, mutta en lähtisi niiden perään kyyneltä vuodattamaan.
Ei ole yksin kepulaisten synti, että suomalaisten lukutaito poliittiseen historiaan sekä ulko- ja turvallisuuspoliitiikkaan liittyvissä kysymyksissä on ollut hämmästyttävän huono. Niiden syntisten lista on pitkä, joilla on jonkinlaista vastuuta suomalaisen ajatusilmaston mädättämisestä koskien erityisesti kysymyksiä Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta. Merkittävimpien syyllisten joukossa ovat Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja, jotka tuleva historiankirjoitus tulee vielä tuomitsemaan oman aikansa merkkien raskaasta väärinymmärtämisestä. Erityisesti Tarja Halosen synnit kahden kauden presidenttinä, Suomen Ottawan sopimukseen liittymisen pääarkkitehtina, sekä puolustuspoliittisen keskustelun hiljentäjänä ovat veriruskeat.
Mikäli Suomen olisi käynyt pykälää huonommin WW2:n jälkimainingeissa ja olisimme päätyneet jonkin Tsekkoslovakian tapaiseksi Neuvostoliiton vasalliksi ynnä Varsovan liiton jäsenvaltioksi, Suomi olisi taatusti liittynyt ajat sitten Naton jäseneksi. Itäblokin maissa tiedettiin karvaasta kokemuksesta, mitä on elämä Moskovan määräysvallan alaisena. Kun tilaisuus tuli ottaa jopa lopullinen pesäero venäläisten vaikutuspiiristä, noissa maissa ei juuri epäröity. Joskus muuannet nimimerkit ovat tällä palstalla vinoilleet Naton rekrytoineen entisiä Varsovan liiton jäsenmaita ja edistäneen näin Venäjälle vihamielistä itälaajentumistaan. Näinhän asia ei todellisuudessa ole. Vanhat neukkuvasallit hakivat kukin aivan oma-aloitteisesti ja itse omaa asiaansa edistäen Nato-jäsenyyttä. Miksi? Koska olivat riittävän viisaita ja hereillä ymmärtääkseen, että tuolloin oli avautunut historiallisesti tärkeä ikkuna, joka mahdollisti Venäjän ikeestä irrottautumisen. Kuten myöhempi historia on osoittanut, tuo ikkuna ei ollut auki loputtomiin. On se toki vieläkin raollaan, joten kuten, mutta ajat ovat jo muuttuneet.