Muutamille suomalaispoliitikoille sosialismin romahduksen geopoliittisessa Itä-Euroopassa on täytynyt olla järkytys ja kaamea tappio henkilökohtaisessa arvomaailmassa. Jonkun Väyrysenkin koko siihenastinen ura perustui pitkälle Neuvostoliiton ja YYA-sopimuksen olemassaoloon ja niiden realiteettien varaan rakentamiseen. Väykkää on tietysti turha nostaa NATO-ketjussa tikun nokkaan, koska hän ei ole vaikuttanut erityisen paljoa siihen, miten Suomi toimi Neuvostoliiton romahduksen jälkeisessä ajassa osana kansainvälistä politiikkaa, ja sekä määrittäessään suhdettaan esimerkiksi sotilaallisiin ja muihin liittoutumissuhteisiin nopeasti muuttuneessa maailmanpoliittisessa tilanteessa.
Kyllähän tuo Halosen-Tuomiojan akselin länsi- ja NATO-vastainen myyräntyö Neuvostoliiton jälkeisessä ajassa on näin jälkikäteen tarkasteltuna ollut totaalisen näköalatonta ja vääriin ideologisesti biasoituneisiin tulkintoihin pohjautuvaa. Eipä noille näkemyksille sitten juuri korvaa lotkautettu mm. Baltian maissa, minkä hyvin ymmärtää, kun tietää minkälaiset kokemukset näillä mailla oli isovenäläisistä ja neuvostovallasta. Ihan oikein ymmärsivät, että Iivana nousee vielä kanveesista, ja on huutava kadonneen mahtavuutensa perään. Halonen jaksoi lässyttää siitäkin, että "Suomi ja Venäjä jakavat ideologisesti samat päämäärät: demokratian, ihmisoikeudet, oikeusvaltion ja hyvän hallinnon ja monta muutakin periaatetta", vielä siinäkin vaiheessa, kun jokainen täysijauhoinen pystyi sanomaan, että aivan eri suuntiin ollaan menossa. Halonen (käv. katastr.) jatkoi vittuilua virolaisille vielä toisellakin presidenttikaudellaan kaiken maailman post-traumaattisista neukkula-jutuista, ikään kuin alleviivatakseen omaa tyhmyyttään ja väärässä oloaan.