Re: Re: Tyttöystäväni ystävä yritti sekoittaa suhdettamme...
Viestin lähetti Dante
Naiset ovat toisilleen erittäin kateellista sakkia ja varsinkin myöhäis-pissikset voivat ihmiselon sääntöjä opetellessaan äityä melkoisiin ylilyönteihin. Naisten keskinäistä kateutta on vaikea ymmärtää ja lähes mahdotonta aliarvioida.
Tuttu juttu omastakin kaveripiiristä, mutta nostaisin rinnalle myös mustasukkaisuuden. Itsellänikin on varmaankin lähes malliesimerkki mustasukkaisesta ystävästä, jonka kanssa samat välienselvittelyt, pienemmät tai suuremmat riidat ja kriisit toistuvat periaatteessa aina, kun onnistun luomaan itselleni uuden läheisen ja merkittävän ihmissuhteen. Viimeisimmät konfliktit kävimme jälleen läpi keväällä ja kesällä, yllättäen siis silloin, kun minun ja mieheni välinen suhde alkoi todella muuttua syväksi. Sen verran on kuitenkin pakko sanoa, että tälläkin tytöllä on syynsä mustasukkaisuuteensa ja menettämisen pelkoonsa, ei siinä, että olisin oikeasti lakannut välittämästä hänestä, vaan lähinnä traumaattisessa menneisyydessä. Ihminen, joka kokee menetyksiä, pelkoja, pettymyksiä ja ahdistuksia ihmissuhteissaan jo lapsena oireilee niistä usein myös myöhemmällä iällä. Ei siis aina tuomita ihmistä vain tämän hetken perusteella, historialla voi olla myös osansa, joka ei aina ole mikään ihan pieni.
Tyttöjen väliseen kateuteen, mustasukkaisuuteen, omistushaluun ja kieroiluunkin liittyen voin kertoa esimerkin jo ala-asteelta, neljänneltä luokalta. Kaikessa naurettavuudessaan se ehkä kuvaa melko hyvinkin sitä, että tyttöjenkin maailmassa peli voi joskus olla julmaa, etenkin kun on kyse ihastumisista. Olin siis ystäväni kanssa ihastunut luokallemme tulleeseen uuteen poikaan, ja istuimmepa vielä samassa ryhmässä kaikki kolme. Pieni kilpailu ystäväni ja minun välillä alkoi saada dramaattisia piirteitä siinä vaiheessa, kun minulla ja pojalla alkoi olla melko hauskaa keskenämme, naureskelimme, keksimme hauskoja (?) juttuja jne. Sainkin sitten erään välitunnin jälkeen huomata penaalini kadonneen mystisesti. Etsintätöitä tehtiin jonkun aikaa, kunnes tämä ystäväni veti minut pulpettinsa luokse, otti penaalini omasta pulpetistaan ja suorastaan sähisi kuin vihainen kissa
"Siitäs sait, kun vehtasit Xxxx:n kanssa!!" samalla, kun antoi penaalini takaisin. Nykyisin naurattaa suhteellisen kovin, kun tuota muistelee muiden tovereiden kanssa...
Kerroin jo aiemmin tässä ketjussa mielipiteeni varatun ihmisen "yrittämisestä". Samaa ehdottomuutta ja rehellisyyttä suosisin myös esimerkiksi Koalan tilanteessa: vaikka ei omaisi rakastuneen ihmisen tunteita kumppaniaan kohtaan, olisi silti syytä kunnioittaa häntä. Ja tuossa tilanteessa kunnioitus ainakin merkitsee sitä, että totuus tulee ulos mielen pohjukoilta ja äkkiä. Sen uskon, että ystävyys olisi mukavaa säilyttää, mutta voiko sitä toisaalta enää vaatia henkilöltä, jota on periaatteessa pettänyt? Tai no, toki puhun taas vain omista mielipiteistä, mutta ainakin itse koen "henkisen pettämisen" jopa pahemmaksi asiaksi kuin fyysisen pettämisen hyväksymättä kumpaakaan yhtään toista enempää. Kuten joku jo kirjoittikin, niin aina kaikkea ei voi saada, vaan joskus on tehtävä molemmille osapuolille kipeistä ratkaisuista vähiten kipeä.
Ja koska en varmaankaan ole vielä siirappihunajoinut omaa suhdettani läheskään liikaa täällä, kerron vielä, että kovin on kiva olla toisen kanssa.