Vinkkejä otettaisiin vastaan yhteen palanneilta tai miksei muiltakin. Erottiin avokin kanssa joitakin kuukausia sitten n. neljän vuoden suhteen jälkeen. Hankala suhde kaiken kaikkiaan, molemmilla omia ongelmia yhteisten ongelmien lisäksi. Omasta mielestäni vain sillä erotuksella, että tuin aivan älyttömästi avokkiani näissä hänen ongelmissaan. Myöhemmin kun omia ongelmiani ilmaantui, tuntui etten saa mitään tukea, tai todella vähäistä. Tiedostin tottakai ongelmani ja yritin muuttua. Avokilla oli sen lisäksi ongelmia mitä hän ei myöntänyt, joista otimme monesti yhteen. Jossain vaiheessa tajusin, että jos hän ei niitä tiedosta ja yritä muuttua, suhteemme tulee loppumaan, niin kuin loppuikin. Tämä hänen asenteensa ja vähättelynsä ongelmiaan kohtaan, ajoi minutkin siihen, etten pystynyt saamaan omiani hallintaan, vaikka kuinka olisin halunnut. Siispä kliseinen "miksi muuttua, jos toinenkaan ei halua", näin kärjistettynä.
Jossain vaiheessa molemmilta loppui täydellisesti yrittäminen ja suhde loppui hänen alotteestaan. Vaikka tiedostin että suhde tulee loppumaan, itsellä oli ainakin helvetin suuri kynnys erota. Ajattelin lähes loppuun asti, että saamme kyllä ongelmat ratkaistua, tottakai, rakastinhan tuota naista aivan älyttömästi.
Ero jätti kyllä valtavan tyhjiön. Yhteinen asunto, josta minä lopulta muutin pois. Yhteiset kaverit, joita minä olen nähnyt, exä ei niinkään. Yhteiset arkirutiinit ja harrastukset. Muistot ja valokuvat. Tuhannet ja tuhannet tekstiviestit. Eron jälkeen tuntui jokseenkin helpottavalta. Olin paljon menossa ja kaverit tukivat. Joka ilta soiteltiin matseihin ja kaljalle ja ties minne. Vaikka se hetkellisesti teki helvetin hyvää, kontrasti palata aina omaan uuteen asuntoon oli helvetin suuri. Halusin koko ajan olla menossa ja tekemässä jotain, mikä on varmaan ihan luonnollista.
Kysyntää naismarkkinoilla olisi yllättävän paljon. Komeaksi ja itsevarmaksi kehuttu, supliikki kaveri, miksei olisi. Muutamia naisia ollut ja usealle sanonut suoraan kiitos mutta ei kiitos. Kukaan ei kolahda, ei sitten millään, vaikka ulkonäöllisesti todella päteviä ja muutenkin mukavia naikkosia. Lähinnä sitä läheisyyden ja tyhjiön täyttämää kaipuuta.
Ollaan exän kanssa nähty muutaman kerran eron jälkeen ja muutamia kertoja Facebookissa juteltu. Lähinnä nähty toisen luona tunnin verran, juotu kahvit ja vaihdeltu kuulumiset. Ei noihin tapaamisiin ole liittynyt juurikaan tunnetta. Jotenkin vain tulee aina toisen aloitteesta parin viikon välein laitettua viestiä, joska nähtäis ja kahviteltais, oltiinhan sitä neljä vuotta yhdessä. Noh, viime aikoina ollut hieman hiljaisempaa. Muutaman kerran häntä kysellyt, mutta ei ole oikein tahtonut olla aikaa.. Jotenkin tässä on vaan viimeisen viikon aikana tajunnut että helvetti haluan vain tuon naisen.
Ennen eroa exäni ehdotti taukoa. En syttynyt ajatukselle yhtään. Hän ehdotti, että muuttaisin kuukaudeksi pariksi pois, että saisi etäisyyttä ja jospa se toisen naama ei ärsyttäisi niin paljoa sitten kun näkisi toista. Tuo tuntui itselle jo pelkästään käytännön järjestelyjen takia lähes mahdottomalta ajatukselta, missä sitä nyt pari kuukautta asuisi? Ja kun tuo ehdotus tuli niin myöhään, tuntui että hän tekee jo eroa ja hänen on helpompi sitten päästää irti jos ja kun asun muualla. Noh, suostuin sitten tekohengityksenä kahden viikon taukoon, mikä tekikin sitten ihan hyvää, vaikkakin ongelmat palasivat lähes samantien. Erotessamme exä sanoi, että eihän sitä koskaan tiedä vaikka joskus palaisimme yhteen. Vannoin hänelle ja itselle ettei näin tule käymään, jos nyt luovutat.
Siitä päästääkin ongelmaan, eli miten tässä tilanteessa toimia? Näemme ja viestittelemme vähän. Silti oma tunne siitä että haluaisin yrittää, on vahvistunut. Toki se voi vain olla kaipuuta arkeamme ja hänen hyviä puoliaan kohtaan. Ongelmat olisivat edelleen samoja, mutta silti. Mitään kiirettä takaisin yhteiseen asuntoon muuttamisella ei todellakaan ole. Haluaisin vain tehdä selväksi että ikävöin ja haluan hänet. Eihän siinä tietysti mitään häviä jos puhuisi suoraan, mutta en haluaisi säikäyttää häntä, erostamme on kuitenkin vain kuukausia. Mitään merkkejä ei kuitenkaan ole ilmassa että välimme lämpiäisevät itsestään. Monilta eronneilta pareilta kuullut, ja täältäkin lukenut, että lopulta sitä vain alkoi viettämään toisen kanssa enemmän ja enemmän aikaa, joka on tietysti jo hyvä mittari yhteenpaluulle. Kun erosimme, monet yhteiset tuttavat sitä ihmetteli ja toitotti minulle, että hän teki vuosisadan virheen ja tulee kyllä sen tajuamaan ajan kanssa. Siihen itsekin halusin uskoa jossain määrin ja alkuun ajattelin, että jos hän minut takaisin haluaa, hänen on tehtävä aloite. Tulen loistavasti hänen vanhempiensa ja sisaruksien kanssa toimeen ja ollut heihinkin yhteydessä säännöllisesti eron jälkeen. Mitään poltettuja siltoja ei.
Miten siis toimia? Suoraa puhetta vai antaa ajan kulua? Kesä kuitenkin tulossa ja kun työ- ja koulukiireet helpottavat, olisi tietysti mahdollista nähdäkkin enemmän. Toki tuo, että nähdään salakavalasti koko ajan enemmän ja enemmän, tuntuu todella kaukaa haetulta.
