Ei varmaan tartte mainita miltä tuntuu. Tästä on vaikea enää järjissä selvitä. Ehkä olisi parempi kun sekoaisi kunnolla. Mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta, mikään ei täytä. Töitä ei pysty tekemään. Makasin viime yönä 14 tuntia sängyssä.
Olen muutenkin harkinnut muuttamista täältä pois ja, jos todella tänne muuttavat, nostan kädet pystyyn ja lähden. Lapsillehan se on ikävää, mutta saavat sitten valita lähtevätkö mukaani vai jäävätkö äidille. Olen niin masentunut ja toivoton tulevaisuuden suhteen, että parempi jos jäävät äidilleen edellyttäen että tämä haluaa heidät ottaa.
Olen jo jonkun aikaa seurannut kirjoituksiasi koskien nykyistä elämäntilannettasi, johon toivotan vilpittömästi voimia. Sattumalta tämä "tarina" koskettaa minua syvästi, koska olen itse kokenut lähes täsmälleen saman n. 10 vuotta sitten. Erona on oikeastaan se, että minun ex-vaimoni ei löytänyt itselleen miljonääriä vaan luuserin toisena perään. Kuitenkin varmaan omasta mielestään elämänsä miehen tai miehiä. Kai se meidän liitto oli sitten niin jämähtänyt, että kaíkki kelpasi. Ja olihan tuo ex siihen aikaan niin viehättävä, että uusien miesten löytäminen ei varmaan ollut vaikeaa kun antoi siihen itselleen luvan.
Toinen ero on siinä, että minä en koskaan syönyt pillerin puolikastakaan, vaikka elämä meni hetkeksi ihan sekaisin. Päätin yksinkertaisesti, että minun tehtäväni on edelleen kasvattaa lapset ja keskityn siihen ja vain siihen. Jatkoin yksinkertaisesti arkea. En uhrannut ajatustakaan sille, mitä ex-vaimoni mahdollisesti touhuaa uusien miestensä kanssa. Lapsiaanhan tämä ei aluksi välittänyt tavata lainkaan. Sain itselleni voimia siitä, että tiesin olevani se vastuullinen aikuinen, johon lapset voivat luottaa. Olihan siinä aluksi unettomiakin öitä ja kun olen myöhemmin lukenut viestejä, joita lähetin mm. lähimmille työkavereille, en selvästikään ollut ihan kuosissa.
Minua varmasti helpotti se, että olen taloudellisesti vahvoilla, toisin kuin ex-vaimoni. Tiesin pystyäväni kasvattamaan lapset ilman rahahuolia. Kaikki mahdolliset muut huolet tietysti olivat olemassa, kun lapsilta lähti äiti yhdellä ovenavauksella. Lapset olivat erovaiheessa 11 ja 14 vuotiaita, eli aika pahassa iässä.
Päätin myös, että tapahtui mitä tahansa, en koskaan moiti lasteni äitiä heidän kuultensa. Mieli olisi tehnyt, mutta olen pysynyt tuossa lupauksessani edelleen hyvin. Nythän lapset ovat aikuisia ja muuttaneet kotoa. Molemmat ovat tasapainoisia ja pärjänneet ihan hyvin. Molemmilla on ok välit äitinsäkin kanssa, mikä on minusta hyvä. Lasten äiti teki aikanaan väärin minun ja lasten näkökulmasta, mutta ihmiset ovat heikkoja ja joku syy tuohonkin on ollut. Pitää yrittää antaa anteeksi, vaikka ei se silloin alussa tietenkään ollut mahdollista. Viha oli aivan helvetinmoinen monta vuotta.
Nykyisin olen uudelleen naimisissa ja elämäni on monessa suhteessa paljon seesteisempää, onnellisempaa ja helpompaa kuin ennen. Hienointa on se, että lapset tulevat hienosti toimeen myös uuden vaimoni kanssa.
Toivon sinulle, Metukka, valtavasti voimia ikävässä tilanteessasi. Olet selvästi järkevä ja vastuullinen ihminen. Pidä se ja yritä olla ajattelematta liikaa exääsi. Sieltä hurmoksesta tullaan yleensä aika lujaa alas. Ja silloin voi kaduttaa, kuten ex-vaimonikin on useasti kertonut. Teki kuulemma elämänsä pahimman virheen. Niinpä. Sitä yritin silloin sanoa...