Tänään oli ensimmäinen käynti pariterapiassa. Kokemus oli ihan hyvä. Terapeutti vaikutti hyvältä, ja saimme avatuksi muutamia keskustelunaiheita. Eihän yhden tunnin mittaisessa tapaamisessa kovin paljon ehdi käsitellä mitään, mutta vähän pääsimme alkuun. Vaimonikin sai nyt kerrotuksi oikeastaan ensimmäistä kertaa joistakin asioista, jotka ovat suuresti ahdistaneet häntä ja painaneet hänen mieltään -- tai tuttujahan nuo asiat pitkälti olivat, mutta nyt hän puhui niistä paremmin suoraan ja oikeilla nimillä.
Kaikkiaan oli paitsi hätkähdyttävää myös hämmentävää huomata, kuinka monin tavoin olemme ymmärtäneet toisiamme väärin, tulkinneet toisiamme väärin ja tehneet niiden pohjalta vääriä ratkaisuja -- kaikki tämä siis ihmisten välillä, jotka ovat luulleet tuntevansa toisensa erittäin hyvin. Saimme muutamia pieniä ohjeita siitä, kuinka meidän tulisi alkaa työstää näitä asoita. Kaikkiaan terapeutti koko ajan korosti, että asiassa on edettävä pienin askelin: opeteltava uudestaan monia asioita, jotka ovat vuosien varrella menneet solmuun. Samalla hän kuitenkin totesi, että välillämme selvästi on hyvin monia erittäin positiivisia asioita.
Tulevaisuus on tietysti edelleen täysin avoin, ja kriisi on akuutti. Siitähän ei pääse mihinkään. Mutta sovimme seuraavan käynnin ensi viikoksi, kuten terapeutti suositteli. Vaimoni harkitsee edelleen asumuseroa mutta haluaa ainakin vielä jatkaa kanssani pariterapiassa käyntiäkin ja toivoo siltä positiivisia tuloksia. Eron välttäminen ei siis ole täysin mahdotonta. Näin siis tänään, toivottavasti vielä huomennakin. Kummallekin on myös varattuna seuraava omakohtainen käynti psykiatrilla. Hyvin raskasta tämä on, mutta ainakin käytännön asiat ovat nyt hoidossa.
Välillä tuntuu, että kuluneen viikon aikana olen oppinut elämästä enemmän kuin edellisten 35 vuoden aikana... niin pahassa kuin jossain määrin hyvässäkin.