No nyt ollaan sellaisen aiheen äärellä, joka liippaa sen verran läheltä, että pakko tuoda oma näkemys ja kokemus keskusteluun.
Tapasin exäni ensi kerran kesällä -06 ja olin varma, että olemme yhdessä loppu elämän. No, niin ei käynnyt, vaan keväällä -08 pistin suhteen poikki, kuunneltuani ensihuuman loputtua jatkuvaa (aiheetonta) epäilyä pettämisestä, sekä saarnaa siitä, miten minulle harrastukset ovat tärkeämmät kuin parisuhde. Puoli vuotta olimme vain kavereita, yhteydenpito jatkui koko ajan. Lopulta minulla heräsi nämä samat tunteet, kuin veli Benn:llä tuolla aikaisemmin ja palasimme yhteen, minun aloitteestani. Sovimme että kumpikin pyrkii joustavuuteen tahollaan, eikä toisteta niitä samoja virheitä uudestaan.
Onnea kesti pari kuukautta ja sitten tapahtui seuraavaa. Vaimoke sattui näkemään puhelinlaskuni erittelystä, että olin lähettänyt tekstiviestejä ulkomaille ja siitä kysyessään yritin kiemurrella hätävalheilla kuiville. Olin siis tavannut naapurimaastamme erään neitokaisen jo vuosia aikaisemmin ja yhteydenpito häneen oli jatkunut koko ajan. No, tyhmänä jätin tämän kertomatta exälleni ja pelkurina en uskaltanut sitä enää myöhemmin tunnustaa. Puolustuksekseni täytyy kuitenkin todeta, että yhteydenpito oli vain ja ainoastaan kaveripohjalta, kummankaan elämäntilanne ei antanut myöten tapaamiselle ja se oli sovittu ja molemmat sen ymmärsivät.
Exäni meni sitten epäuskoisena lukemaan puhelimeni viestejä ja löysi sieltä tälle toiselle lähettämäni viestit. Nyt myöhemmin on selvää, että juuri sillä hetkellä putosi pohja meidän yhteiseltä tulevaisuudelta. Hirveiden riitojen kanssa saimme jatkettua suhdettamme vielä yli vuoden, mutta mikään ei ollut entisellään. Hän oli jatkuvasti epäluuloinen minun menemisistä ja minä olin vittuuntunut puhelimen urkkijalle. Riitoja oli samoista aiheista jatkuvasti, vaikka välillä oli todella kivaakin.
Lopulta, erään suuremman ja useita päiviä jatkuneen riidan päätteeksi mittani tuli täyteen ja ilmoitin toisen kerran haluavani erota. Annoin vieläpä hänelle lähtökäskyn kämpästäni sillä aikaa, kunnes illalla tulisin töistä. En yksinkertaisesti sietänyt häntä silmissäni enää. Tähän liittyy kaikenlaisia taustaasioita, jotka saivat hänet käyttäytymään todella törkeästi minua kohtaan, mutta ei niistä enempää.
Mitähän tällä yritän sanoa, enpä taida tietää itsekkään. Olen eroomme ihan yhtälailla syyllinen kuin hänkin, mutta kun päätös oli tehty, tuntui kuin suuri paino olisi poistunut rinnan päältä, enkä ole katunut päätöstäni lainkaan. Yritin eron jälkeen saada keskusteluyhteyttä, jotta olisimme puhuneet asiat selviksi, mutta se ei hänelle käynyt. Hänen myöhemmät yhteydenpitoyritykset olen torjunut kylmästi, tuntui etten halunut repiä vanhoja haavoja auki, kun olin jo pikkuisen siirtynyt eteenpäin elämässä.
Opin ainakin sen, etten itse enää meinaa toiste jättää kertomatta asioita, joista saattaa seurata ikävyyksiä ja mielipahaa suhteen molemmille osapuolille. Toisaalta opin kyllä senkin, etten aio enää ikinä loputtomasti ja turhaa pönkittää toisen huonoa itsetuntoa ja vakuutella että en ole pettäjätyyppiä. Jos ei puhe jollekkin tehoa, pistän mimmin kiertoon ja etsin sellaisen jolle se tehoaa.
Vajaa kaksi vuotta naisasiat ovat olleet mallilla: "Ei raportoitavaa ja hyvä niin."
