Se on kuulkaas nuoriso sillä tavalla, että jos et veikkaa, et voi voittaa. Ihan jokaisen hehkeän mimmin kanssa ei ehkä kannata lyödä hynttyitä yhteen heti, kun siltä tuntuu. Mutta ei sitä yhteenmuuttoa pidä pelätäkään. Jos tuntuu siltä, että se tuntuisi juuri nyt hyvältä vaihtoehdolta, antakaa palaa. Ei se erilleen muutto ole mikään maailmanloppu. Hankalaa ja aikaavievää se toki voi joskus olla, mutta juuri siksikin kannattaa harkita, onko yrittäminen sen arvoista. Jos on ja elämän realiteetit on edes jossain määrin tiedossa, antaa palaa vaan.
Elämässä oppii parhaiten tekemällä virheitä. Jos nyt yhteen- ja lopulta erilleen muuttamista voi varsinaisena virheenä edes pitää. Kaikkein hyödyllisintä on se, että siinä oppii eniten itsestään. Siitä, mistä pitää ja mistä ei pidä. Se ei koskaan ole väärin, eikä mene hukkaan.
Itse seurustelin ikävuosina 16-20 ikäiseni pojan kanssa. Muutettiin lopulta yhteen ja erottiin. Kasvoimme aidosti erillemme ja olimme lopulta kuin veli ja sisko. Hänen armeija-aikanaan tajusin, että viihdyn paremmin yksin kuin hänen seurassaan. Eropäätös oli vaikea, koska toinen oli kuitenkin kaikesta huolimatta rakas, enkä halunnut satuttaa häntä. Mutta päätös oli pakko tehdä, koska itse olin tyytymätön. Enkä usko, että hänkään halusi olla kanssani, jos minä en halunnut hänen kanssaan olla. Erosimme ihan hyvissä merkeissä ja vuosikausia muistimme toistemme merkkipäivät ja vaihdoimme viestejä aina silloin tällöin. Nyt emme ole enää vuosiin olleet missään tekemisissä.
Noista vuosista opin sen, että yksin oleminen on erinomainen vaihtoehto sille, että olisi suhteessa, missä on ihan ok, muttei varsinaisesti ihanaa. Tämän suhteen jälkeen olin hetken epäterveessä suhteessa, mutta jälkikäteen ajateltuna sekin oli osa "surutyötä", minkä tein kasvaakseni ulos ensimmäisestä suhteestani. Annoin tiettyjen asioiden mennä tässä laastarisuhteessa liian pitkälle, mutta mitään traumaattista se ei kuitenkaan pitänyt sisällään. Olin vain yksinkertaisesti typerä ja naivi. Vaikka tajusin tietyt realiteetit, en niistä välittänyt. Tai välitin, mutta annoin niiden jollain tasolla tietoisesti tapahtua. Sekin oli osa kasvuprosessia, joka oli mulle tarpeen. Ja taas opin itsestäni lisää. Nyt tiedän, mitä en parisuhteessa ainakaan tule sietämään.
Nyt on vuosikymmen takana tässä suhteessa. Ollaan naimisissa, on lapsia, oma koti ja helvetisti arjen haasteita. Avioelämä ei todellakaan ole aina mitään auvoisaa ja oman itsensä on tullut kadotettua näinä ruuhkavuosina välillä aika pahastikin. Mutta sekin on osa kasvuprosessia. Välillä toisen naama vituttaa oikein urakalla. Ja mun naama sitä. Sitten annetaan ja otetaan vähän tilaa. Ja sitten taas tapahtuu jotain, miksi muistaa olevansa toisen kanssa.
Parisuhde vaatii töitä. Toisen huomioon ottamista arjessa. Pieniä asioita. Tarvitaan aimo annos huumoria, hermoja ja rakkautta. Ja realismia. Minä olen luvannut olla tuon miehen kanssa hamaan loppuun. Mutta olen myös luvannut itselleni olevani onnellinen. En joka päivä, mutta isossa kuvassa. Jos nämä kaksi eivät sovi samaan kuvaan, valitsen itseni ja oman onneni. Olen itse vastuussa omasta elämästäni. Juuri nyt asia ei onneksi ole millään tasolla ajankohtainen. Ja toivottavasti ei tule olemaankaan.
Sen olen huomannut, että jos en ole jostain syystä tyytyväinen itseeni, se näkyy aika nopeasti myös tyytymättömyytenä avioliittooni tai arkeen siinä. Siksipä ponnistelen jatkuvasti, että tuntisin itseni paremmin ja työskentelen oman pääni kanssa. Ja kappas, avioliitossakin menee yhtäkkiä paremmin. Sen täytyy kertoa siitä, että meillä on hyvä parisuhde, olosuhteet vain joskus vaihtelevat. Pitää oppia muuttumaan olosuhteiden mukana. Nyt on todella hyvä näin.