Tuohon kaverikorttiin oikeastaan hieman toisenlainen näkökulma, ainakin vähän.
Mua on taas viime aikoina alkanut ahdistamaan eksäni "lupaukset" yksineloni alkutaipaleella. Ero ei ollut kovinkaan tyylikäs, mutta siitä huolimatta hän jaksoi viljellä sellaista tekstiä, jonka menin hyväuskoisena ostamaan. "Olet tärkein ystävä minulle, ja "Sinulle voin purkaa ja jakaa kaikki asiani. Haluan, että olet onnellinen ja että voimme olla hyviä ystäviä aina."
No, nyt tilanne on se, että masennuksen iskiessä takaisin en aina ollutkaan ihan positiivisella mielellä, vaan sanoin suoraan mikä mättää omassa elämässäni. Sitä vähän muutaman viikon "kuunneltuaan" eksäni sanoi, ettei jaksa sitä että olen aina paskana.
Siis hetkinen. Ihminen, joka "haluaa minulle pelkkää hyvää" ja "haluaa, että olen onnellinen" kertoo tuollaista. Mielestäni hintsusti paradoksaalista. Meni muutama kuukausi, ettei hänestä kuulunut mitään, enkä edes saanut puhelimella kiinni (Numeroni oli mitä ilmeisimmin blokattu). Samaan aikaan FB:n kautta sain lukea kaikkea "kivaa" eksäni profiilipäivityksistä, joten muki alkoi tulvia, ja vedin "kaveruuden" pois myös virtuaalisesta maailmasta.
Lopputulema on siis se, että minulle on puhutta paskaa suut jä silmät täyteen koko suhteen ajan ja vielä, jotta paketti olisi kaikenkattava, niin 1,5 vuotta suhteen päättymisen jälkeenkin.
Vituttaa suuresti se, että koko helvetin ihmistä ikinä edes tapasin. Absoluuttiseen nollapisteeseen lytätty itsetuntoni ei anna periksi uuden suhteen yrittämisen kanssa, koska en enää pysty kunnolla kommunikoimaan edes R-kioskin myyjän kanssa, saati sitten syvemmän tuttavuuden luonmiseen liittyvässä sosialisoinnissa.