Ohhoh, sekaista on ja pakko avautua.
Vajaa pari viikkoa sitten laitoin 3,5 vuoden suhteen ja hieman lyhyemmän yhteiselon poikki, nyt sitten asustetaan avovaimon ts. exäni kanssa edelleen saman katon alla tämän etsiessä ja odotellessa uutta kämppää.
Vittu miten paskat fiilikset voi olla omista tekemisistään ja tekemättä jättämisistään toisen surua katsellessa, vaikka suurin virheeni ja syntini tässä suhteen lopullisessa kariutumisessa taitaakin olla se, kuinka yllättäen tämä eroamispäätös hänelle tuli. Itse olen siitä jollain tasolla tiennyt jo sen verran, että olisihan siitä pitänyt puhua ja antaa hänelle mahdollisuus omalta osaltaan yrittää parantaa tilannetta, mutta minkäs teet, kun luonteeltani olen sellainen, että en turhista enkä pahemmin niistä tärkeistäkään jutuista jaksa muita vaivata.
Pitkään oli sellainen olo, että kohta tämä on ohi eikä tästä mitään loppuelämän kantavaa rakkaustarinaa sittenkään kehittynyt, mutta jotenkin se alkoi aina tuntua taas paremmalta ja homma olikin jälleen yrittämisen arvoista, eikä tullut alettua nostamaan kattia pöydälle ja maalaamaan uhkakuvia suhteen loppumisesta ennen kuin vasta kertarysäyksellä toissa viikolla.
Lopullinen kuolinisku tuli lopulta yllättäen itsellenikin, ei sitä meinannut edes tajuta mitä tuli sinä torstai-iltana tehtyä. Menin nukkumaan, puoliso tuli sanomaan hyvää yötä ja kysymään, rakastanko häntä enää. Tiesin kysymyksen olevan osittain ns. leikkimielinen ja että hän odotti hieman erilaista vastausta kun minkä sai, makoilin nimittäin sängyssä hiirenhiljaa ja tuijottelin kattoa enkä vaan kyennyt vastaamaan mitään. Mainittakoon, että sillä viikolla enemmän kuin koskaan aiemmin olin valvonut, murehtinut ja miettinyt pääni puhki, mihin suuntaan sitä nyt elämänsä tämän ykteiselon suhteen kääntäisi.
Exä lähti olemattoman vastaukseni jälkeen keittiöön ajatellen, että Iker varmaan vaan murjottaa jotain ja aamulla kaikki on hyvin, mutta meninkin bokserit jalassa hetken päästä perässä ja sanoin, että enpä usko että rakastan enää ja veikkaan että nyt on aika laittaa poikki. Tai oikeastaan sanoin, että tiedän, että nyt on aika lopettaa tämä homma.
Fiiliksiä vetää jatkuvasti entistä enemmän maahan se, että asutaan tosiaan saman katon alla, exän alkaessa välillä itkemään lohduttomasti. Mitään en juurikaan kykene asiasta noissa tilanteissa sanomaan, vaikka haluaisinkin. Tuntuu niin tajuttomalta nähdä hänen niin surullisena minun vuokseni, ja olenkin sanonut ettei tällaisen kaverin perään kannattaisi vuodattaa enää kyyneltäkään. Huomaan että hän rakastaa kovasti edelleen eikä meinaa eikä halua uskoa homman päättyneen näin, enkä osaa oikein selittääkään minkä vuoksi oli pakko laittaa homma seis ja alkaa jatkossa elää ns. omaa elämääni.
En tiedä, olenko itsellenikään kyennyt selvittämään, miksi tämä oli ainoa oikea ratkaisu, mutta sen eroyötä seuraavan aamun umpiväsyneen, epätodellisen ja sekavan olon keskeltä muistan sen uskomattoman helpotuksen tunteen mitä duunipäivän aikana koin, ja siitä tiesin heti, että oikea päätös tuli tehtyä. Ja tottakai tiesin sen muutenkin, ei tämä nyt mikään hetken juolahdus ollut päättää sinänsä toimiva suhde tyystin.
Sopivasti alkoi silloin seuraavana päivänä molemmilla kesälomakin, joten tulipa pilattua hänen kesäsuunnitelmatkin kertaheitolla. Pilalle tämä aikainen loma-ajankohta fiiliksineen meni toki itseltänikin siinä mielessä, että vaikka homman löinkin itse katki niin tuntuuhan tämä vähän helvetin pahalta ja uskomattomalta minustakin, varsinkin kun vuorotellen on pitänyt kaikille perheenjäsenille ja kavereille kertoa mitä oikein kävi. Aika vähäsanaista on ollut, ja vaikka huomaa kaipaavansa seuraa enemmän kuin yleensä, on yksinäisyys sittenkin ollut välillä aika hienoa aikaa.
Lisäksi exän äiti kuulemma puhuu kaikenlaista paskaa minusta jatkuvasti, siinä asia joka ei mene jakeluun ei sitten millään. Akka kehittelee kaikenlaista uskomatonta tarinaa jostain vanhoista rahankäytöistä sun muusta asiaan sinänsä liittymättömästä paskasta, yrittäen jotenkin tuomita minut ja tämän päätökseni. Mitä vittua, jos tyttäresi on ostanut meille aikanaan sohvan kotiimme, olisiko minun siitä kiitollisena pitänyt jatkaa suhdetta vielä pari vuotta vai peräti kolme? Lisäksi exän pikkuveli kävi yökerhossa käsiksi sattumalta törmätessämme pari päivää eropäivän jälkeen, joten aina vaan olo parani entisestään kun yht´äkkiä kivasta Ikeristä tulikin täysi mulkku monien silmissä.
Exän kanssa tullaan kyllä hyvin juttuun ja ollaan alusta asti kyetty käymään fiksusti läpi mm. käytännön juttuja muuttamiseen ja kamojen jakamiseen ja pitämiseen liittyen, mutta onhan tämä nykyinen "järjestely" yhteiselämisineen ihan perseestä tällaiseen myllerrykseen tottumattomalle kaverille. Välillä katsellaan telkkaria ja jutellaan ihan normaalisti, sitten huomaa kuinka jommalle kummalle nousee tajuntaan, että mikään ei tosiaan olekaan enää entisellään.
Vittumaisen selkeää tekstiä tulee luettavaksi, tuli poikkeuksellisesti otettua pari bisseä duunikaverin läksiäisten kunniaksi jo näin tiistaina, mutta mikäs siinä kun lomaa on vielä vajaa kolme viikoa edessä.
Saa nähdä, selviääkö näiden lomaviikkojen aikana asumisjärjestelyt ts. löytääkö exäni kämppää sinä aikana. Toivottavasti näin, sillä en oikeastaan kestä olla kotona ja olenkin keksinyt ennennäkemättömän pakljon tekemistä tässä viimeiset pari viikkoa luppoaikaa tappaessani ja kotioloja vältellessäni. Nyt olen viikonloppuun asti onneksi yksin kotona, saa vähän aikaa olla täällä himassa yksin omien ajatustensa kanssa ja kelailla, miltä itsestäni tuntuu. Sen jälkeen mutsi miehineen poistuu lomamatkalle, joten pitänee ensi viikoksi siirtyä heidän tyhjälle kämpälleen pois tästä epäluontevuudesta mitä kodiksikin kutsutaan.
Sen verran voisin jo nyt sanoa huomanneeni muutosta itsessäni kaiken tämän loputtoman kelailun vaikutuksesta, että olen alkanut puhumaan fiiliksistäni huomattavasti enemmän. Okei, en ole 25-vuotiaana mikään vanha ja oppiihan vanhakin koira välillä uusia temppuja, mutta vielä sitä luonnettaan kykenee näköjään tässä vaiheessa muuttamaan nopeaankin tahtiin vaiheittain, nyt tuli viikonloppuna mökkireissulla juteltua tästä tilanteesta itselleni ennennäkemättömän paljon esim. broidin kanssa ja jopa äitin kanssa joka oli myös pari päivää landella pyörimässä.
Vittumaista jos tämän päättyneen suhteen ero olisi voitu välttää sillä, että olisin ollut avoimempi ja ottanut tunteita keskusteluun jo aiemmin, mutta nyt se on ohi, ja voisin jo nyt väittää, että jatkossa ihmissuhteissa tulen puhumaan ja aukomaan fiiliksiäni huomattavasti enemmän. Kiitos tämän tajuamisesta kuuluu kärsimään joutuneelle exälleni, harmi vaan että tämä päättyi näin ja anteeksi vaan että olen saanut sinut noin käsitämättömän surulliseksi.
Vittumaista tämäkin on aukoa turpaansa keskustelupalstalla, mutta nyt oli yksinäisessä illassa johonkin suuntaan auottava päätään, joten siitäs saitte.