Poison kirjoitti:
Onko jatkoaikalaisissa muuten sellaisia, jotka ovat tutustuneet kumppaniinsa kohtuu nuorina ja sittemmin huomanneet avioituvansa saman ihmisen kanssa jne? Eli onko keskuudessamme "vuosisadan rakkaustarinoita"?
Olen aika tarkka varjelemaan identiteettiani keskustelupalstoilla ja Poisonin esittama kysymys hipoo rajaa, jossa mietin vakavasti vastaamista... mutta vastaan silti!
Olen avioitunut aikanaan hyvin nuorena. Ei nyt ihan teinisuhteesta avioliittoon kaavalla, mutta olin vasta parikymppinen seurustelun aloitettuamme ja siita puolentoista vuoden paasta jo naimisissa. Silloiset tulevaisuuden suunnitelmat, toiveet & haaveet muuttuivat osaltani taysin, kun en ollut parisuhdetta hakenut, painvastoin. Myos moni muu asia muuttui elamassani parisuhteen myota, mutta lahinna siksi, etta se oli hyva ponnike heivate elamasta helvettiin sellaiset jutut, joita en enaa halunnut tehda ja joista olin kasvanut ns. ulos. Tallaisia asioita olivat mm. kanni-kaveriporukka, jonka kanssa oli tullut vietettya railakasta vapaa-aikaa. Hyvat ystavat toki jaivat mutta osa tuosta porukasta varmasti koki, etta mina jouduin ''tossun alle'' tyttoystavan myota. Todellisuus oli vain toinen, ei enaa napannut sellainen touhu. Olin jo kokenut samat jutut aiemmin teini-iassa, mita muut kaverit viela elivat lapi. Palstan luonteelle sopivasti, minut nostettiin jo 15 vuotiaana aluksi treenaamaan, pian jo pelaavaan kokoonpanoon miesten edustusjoukkueeseen. Jokainen latkaa miesten tasolla pelannut tietaa, millaiseen elamankouluun nuori kaveri silloin joutuu...
Tata kirjoittaessa meilla on puolisoni kanssa 15 vuotta yhteista taivalta takana, eika loppua nay... Silti en osaa puhua mistaan ''miracle on ice'' onnistumisesta, vaan parisuhde on vaatinut (ajoittain) samanlaisia ponnistuksia ja tahtoa pysya yhdessa ja selvittaa asiat kuin mika muu - myohemmalla ialla solmittu - parisuhde. Tietylla tapaa aluksi ehkapa enemman? Nuorena solmituissa parisuhteissa erityisena vaarana on se, etta ihmiset kasvavat helposti eri suuntiin. Aikuisuuteen kasvaminen kun ajoittuu yleensa juuri 20-30 ikavuoden valille, joillakin se voi
hiukan viivastya...
Me olemme vaimoni kanssa lapikayneet naiden 15 yhteisen vuoden aikana pari isoa kriisia, jotka kumpikin ovat tavalla tai toisella liittyneet tuohon kasvuprosessiin. Ensimmainen hiukan ennen 25 ikavuotta, jolloin kavin itseni kanssa lapi sita ''hintaa'', minka varhaisella ialla solmitusta avioliitosta joutuu maksamaan ''nuoruuden menettamisena''. Toinen kriisi sijoittui perinteisesti hiukan ennen kolmeakymppia, jolloin piti punnita paatoksia, mita elamallaan haluaa oikeasti tehda/saavuttaa? Omalla kohdallani nama kysymykset olivat enemman ammatillisia, mutta toki tajusin ''markkina-arvoni'' hiukan alle kolmekymppisena valkoisena heteromiehena, joka on sosiaalisesti kelvollinen, jolla on koulutusta, hyva tyo ja kohtuullisesti varallisuutta jne... olin siis viela kaypaa valuuttaa parisuhteen pudotuspeleissakin. Lopputulos oli, etta otin avioeron... tyostani ja aloitin toisen elaman ammatillisesti.
En siis pida ihmeellisena sita, etta olemme onnistuneet pysymaan yhdessa lapi nama vuodet nuorena solmitusta liitosta huolimatta. Kumpikin meista on luonteeltaan ''suo, kuokka ja jussi''-tyyppia, jotka myos lopettavat kerran aloittamansa... Asia, jota mina sen sijaan pidan ihmeellisena on se, etta minulla - ja uskaltaisin puhua tassa yhteydessa myos vaimoni puolesta - ei ole koskaan rakkaus havinnyt toista kohtaan. Toki se muuttunut, mutta positiivisella tavalla, syventynyt, olemme loytaneet uusia puolia itsesta ja toisistamme (lahetyssaarnaaja-asennossa tulikin jyystettya ekat 10 vuotta) jne. Siita huolimatta pohjalla on edelleen myos sama raikas rakkauden tunne kuin reilu 15 vuotta sitten. Siina missa hyvat kaverit kertovat omien parisuhteittensa vaikeudesta, tunteiden haalistumisesta ja kuinka esimerkiksi seksi ei enaa maita puolison kanssa kuin ''jouluna ja juhannuksena'', meilla ei tallaisia vaikeuksia ole ollut.
Itse nostan kaksi (niiden kliseisyydesta huolimatta) kriittista asiaa, jonka avulla olemme onnistuneet luovimaan karikoiden lapi. Ensimmainen juttu on puhuminen. Talla en tarkoita mitaan normaalia ''tunteista puhumista'' vaan sita, etta oikeasti uskaltaa ja pystyy jakamaan ne kaikkein vaikeimmatkin asiat, pelot ja toiveet - ns. tabut - toiselle. Juuri ne, joita monesti helvetin vaikea myontaa edes itselle! Toinen yhta tarkea on taallakin keskusteltu tilan antaminen. Ymmarran kylla nimimerkkien puuha-pete & purkki_paan pointin, yhtalailla kuin esimerkiksi Alamummon ja Flu:n antamat neuvot. Suurin ero tuossa keskustelussa onkin kenties 15-20 vuotta elettya elamaa? Joka tapauksessa ''meidan malli'' on ollut edeta ns. ''vuorovedoin'' opiskelujen, uran, perhe-elaman velvotteiden, harrastusten jne. suhteen. Valiin on puoliso joustanut, valilla taas mina, tilanteesta ja asiasta riippuen. Valilla olemme joutuneet olosuhteiden pakosta asumaan joitakin aikoja erillamme jne. Kumpikin on joutunut luopumaan joistakin hienoista ja isoistakin asioista ja mahdollisuuksista, mutta vahintaan yhta hienoja ja isoja asioita olemme saaneet myos kokea, yhdessa. Toisin sanoen minusta on aika omituista edes puhua parisuhteen joustoista siina yhteydessa, etta voinko lahtea kavereiden kanssa katsomaan seuraavaa HIFK:n matsia ja istumaan sen jalkeen iltaa heidan kanssa (totta kai voin, jos niin haluan ja jos jotain tarkeampaa ei ole sovittuna...)
Mina olen yksilo siina missa vaimonikin ja me emme ela elamaamme toisen kautta. Me emme ole yhdessa pakosta, velvolisuudentunteesta, emme siksi etta se on hyodyllista tai kannattavaa, emmeka edes lasten vuoksi. Me olemme yhdessa, koska haluamme olla yhdessa. Ei siina ole mitaan sen ihmeellisempaa! Tassa vastausta Poisonille ja ehkapa jonkinlainen eletyn elaman kertomus keharaakilta palstan ''junnu-kentalliselle''.
Edit: Sanamuodon viilaamista...