Naisasiat

[avatar]

Toki itse olen vielä siinä iässä(alle 20-vuotias) että mitään kunnon vakavaan suhteeseen ei edes kannata lähteä mukaan. Itse lienet jo lähemmäs 25-vuotias, jolloin ymmärtää paremmin ettei edellä mainittu elämä tarjoa enään sitä mitä kaipaat. Mutta nykyisellään oikeastaan itselläni enemmän se, että "pidetään hauskaa" lähtökohdaltaan olevat suhteet(vaikka toki täytyy myöntää, että et niitä nyt niin kovin paljoa kuitenkaan ole...ei tällä meikäläisen lärvillä) + kavereiden kanssa ryyppääminen sopii parhaiten elämäntilanteeseeni.

27 tulisi ensi kesänä mittariin. Takana on lukioajan lopulta alkanut vuoden mittainen ihan hyvä suhde, joka toki oli vielä melko naiivia toimintaa ja ihan puhdasta hapuilua todellisen rakkauden perään. Ehdottomasti merkittävin suhde itselläni kuitenkin, vaikka ehkä olikin nykysilmissä hiukan tosiaan sellaista nuoruuden huumaa kaikkea uutta kohtaan. Henkilökohtaisesti kun menetin poikuuteni vasta silloin ja ikää oli 19 vuotta.

Toinen tavallaan oikea suhde oli tuossa 23:n kieppeillä vajaan vuoden kestänyt juttu, joka ei koskaan muuttunut kovin vakavaksi seurusteluksi erinäisistä syistä. Silloin en edes kaivannut ns. oikeaa suhdetta vaan lähinnä tykkäsin hengata kyseisen naisen kanssa sen vuoksi, että seksi oli niin taivaallista, että melkein tekisi mieleni sanoa, että näinköhän koskaan moista enää tulee vastaan.

Joitakin viikkojen pituisia treffauksia on ollut sitten useampia ja juuri noita irtojuttuja pieni kasa. Ei mitenkään äärettömästi, mutta en kyllä tunne itseäni henkilökohtaisesti mitenkään kovin poikkeukselliseksi tässä ajassa jos sanon, että partnereita on ollut kahdeksan seksuaalisesti aktiivisen vuoden aikana ehkä himpun alle kolmisenkymmentä. En häpeäkseni kyllä edes muista parin naamaa enää. Sitä se känni teettää. Ihan naurettavaa touhua.

Ja nyt sitten tämä. Ei kovin pitkä suhde, kolmisen kuukautta, mutta kuten monesti rakkausasioissa, ei se välttämättä katso sitä, että onko se kestänyt kolme kuukautta vai kolme vuotta. Sattua se voi silti. Tietysti hyvin pitkissä suhteissa tietyt rutiinit kun murtuvat, niin se voi olla varmasti monelle iso shokki. Omalle isälleni oli ainakin kun vanhempani aikanaan erosivat kun olin abiturientti.

Eli kovin paljoa en ole ns. suhteenalaisuudessa elänyt. Koko elämästäni vain ehkä noin hiukan reilu pari vuotta.

Ja sinulla on ikää sen verta vähän(enkä nyt tätä sano mitenkään pahalla), että senkus huitelet. Kannattaa huljutella sitä pippeliä vähän siellä sun täällä nyt kun vielä on mahdollisuus. Mieluummin nyt, kuin sitten nelikymppisenä kun on jo vaimo ja kolme kakaraa ja vituttaa riipputissisen emännän vieressä se, että ei aikanaan juossut. Juokse poika juokse, kunhan käytät kumia.

 

[avatar]

Tuska kestää sen, minkä kestää. Jonain aamuna heräät kuitenkin iloisena uuteen päivään ja huomaat, että hengissähän tässä edelleenkin ollaan. Ja kevätkin kolkuttelee ovella jo. Ja kaikkihan me tiedämme mitä se merkitsee... Maaliskuussa alkaa kollit mouruta ja kollihan se "siekii" kai olet :)

No juu, kyllä se varmaan kevään mittaan voitoksi kääntyy. Nyt vain pitää allokoida kaikki voimavarat tuleviin tenttirypistyksiin niin ehkä asia unohtuu helpomminkin. En tiedä, että mistä johtuu, mutta jossain määrin tästä asiasta täällä puiminenkin ainakin hetkeksi hieman helpottaa tunnetta. No, mutta hyvähän se vain on. Että kiitoksia vain! :)

 

[stiflat]

Lähinnä vain vituttaa, kun itsekin tietää jos minkälaista hiihtäjää, jotka pystyvät muodostamaan pitkiä ja (ainakin päällisin puolin) toimivia parisuhteita. Ei se nyt helvetti niin vaikeaa ole. Vai onko?

Olen vähän samoilla linjoilla tässä asiassa. Tiedän useankin miehen joka on mukava ja niin edelleen ja uskon että suhde naisen kanssa ei ole vaikeaa. Mutta sitten on näitä 'ihme hiihtäjiä'. Siis nuorempana sitä ajatteli vanhemmista ihmisistä että he olivat tavatessaan ihan erilaisia ja vanhemmiten sietää toisen käytöstä yms. Ja oman ikäisistä ajatteli että kyllä tuokin tuosta vielä kasvaa aikuisemmaksi ja tulee toimeen naistenkin kanssa. Mutta sitten vanhemmiten on huomannut että ei asiat olekaan niin muuttuvaisia. Jotkut miehet ovat jo alunalkaen sellaisia tapauksia että jo kanssakäyminen miestenkin kanssa on epäaitoa, käytös ja muiden huomioonottaminen ei kovin kummoista jne, niin miten siinä VOI rakentaa suhdetta naisen kanssa, jotka ei varmaan ainakaan helpompia ole käsitellä.

On se jännää kyllä, on se vaan jännää.

 

[purkki_paa]

Ja sinulla on ikää sen verta vähän(enkä nyt tätä sano mitenkään pahalla), että senkus huitelet. Kannattaa huljutella sitä pippeliä vähän siellä sun täällä nyt kun vielä on mahdollisuus. Mieluummin nyt, kuin sitten nelikymppisenä kun on jo vaimo ja kolme kakaraa ja vituttaa riipputissisen emännän vieressä se, että ei aikanaan juossut. Juokse poika juokse, kunhan käytät kumia.

Heh, tämän neuvon olen kuullut faijalta, mutsiltani, mummoltani, papaltana...oikeastaan jopa kummitädiltäni....kaipa siinä jotakin perää siis on pakko olla :) .

Ja mitä omaan "seurustelusuhde CV:ni" tulee, niin se on tällainen muotoaan:

-Ensimmäinen vakava suhde oli 16-vuotiaana ja tällöin olin täysin rinnoin mukana siinä. Se kesti 7 kk ja ero oli hyvin likainen...kaukana siististä ja mukana oli kummallakin osapuolella se ns.kolmas pyörä, mikä teki tuosta erosta varmaan kummallekin osapuolelle(niin minulle kuin ex-muijallenikin) todella loukkaavan ja raskaan eroprosessin.

- Erosta toipumisesta kesti 2kk vuotta ja seuraavan kanssa homma keski 4kk. Tällöin homma ei vain toiminut, vaikka annoin varmaan kaiken mahdollisen mitä vain pystyy antamaan mielestäni...mutta en tästä kyllä ex-muijaani syytä. Ei ihmisen jonka kanssa ei enään halua olla, voi seurustella tietenkään. Homman pitää olla sellainen, että kumpikin osapuoli sitä haluaa...tässäkin kyllä kieltämättä meikäläinen otti aikamoiset damaget ja toimipuminen keski vähän aikaa....eli olin täysillä mukana myös tässä jutussa.

Tuon enempää itselläni ei ole varsinaisia suhteita ollut, baari panoja 5 ja yksi naispuoleisen kaverin kanssa oleva seksisuhde. Eli ts. ollaan kavereita mutta harrastetaan seksiä silloin kuin haluttaa...alussa mietin, että onko ihan hyvä juttu. Mutta nätti kaveri jota sai naida, niin ei siittä ketään heteromies pysty yksinkertaisesti kieltäytymään. Tätä keski 2 kk, kunnes kaverini löysi poikaystävän ja homma loppui siihen. Tämä oli ihan OK ratkaisu, sillä kun oltiin sovittu pelisäännöt niin mitään epäselvyyksiä...yms ei ollut ja tunnesidettä ei syntynyt.

Ja juuri nyt ei ole ketään eikä pilluakaan ole vähään aikaan tullut saatua...mutta jostakin kumman syystä se ei haittaa itseäni juuri ollenkaan :=) .

 

[Hemingway]

Heh, tämän neuvon olen kuullut faijalta, mutsiltani, mummoltani, papaltana...oikeastaan jopa kummitädiltäni....kaipa siinä jotakin perää siis on pakko olla :)

Kaikesta huolimatta epäilen, ettei siinä ole mitään perää. Ahkerat pippelinuittelijat uittelevat peliään vieraissakin naisissa usein (ei aina) läpi elämänsä. Ihmisillä on vain tapana etsiä käytökselleen selityksiä ja elämätön nuoruus on heuristinen ja helppo selitys.

Uskovat eivät kokeile tai ole aikaisemmin kokeilleet nuoruudessaan lukuisia kumppaneita ja ovat kuitenkin liitoissaan keskimääräistä onnellisempia.

 

[purkki_paa]

Kaikesta huolimatta epäilen, ettei siinä ole mitään perää. Ahkerat pippelinuittelijat uittelevat peliään vieraissakin naisissa usein (ei aina) läpi elämänsä. Ihmisillä on vain tapana etsiä käytökselleen selityksiä ja elämätön nuoruus on heuristinen ja helppo selitys.

Uskovat eivät kokeile tai ole aikaisemmin kokeilleet nuoruudessaan lukuisia kumppaneita ja ovat kuitenkin liitoissaan keskimääräistä onnellisempia.

No mielipide kullakin, vaikka itse en kyllä mielipidettäsi allekirjoita.

En vain näe syytä siinä, että pitäisi alkaa nuorella iällä leikkimään kotia jos se ei kiinnosta. Ja varsinkin kun pillua sitten saa silti pienellä(tai suurella) vaivanäöllä kuitenkin jossakin vaiheessa, kun tarpeeksi yrittää.

Ja sitä paitsi uskon, että kun se oikea sitten vanhemmalla iällä tulee eteen niin on tarpeeksi kerännyt kokemusta, jottei tarvitse vieraissa hyppiä enään silloin. Voi keskittyä kodin leikkimiseen silloin kuin sen oikea ja todellinen aika on...kuten nimim.avatar sanoinkin jo hyvin.

 

[Hemingway]

En vain näe syytä siinä, että pitäisi alkaa nuorella iällä leikkimään kotia jos se ei kiinnosta.

Ei se kannatakaan. Minusta nuorella iällä voi hankkia seksikokemuksia, mutta yhtä tärkeää on oppia olemaan yksin ja oppia sietämään yksinäisyyttä. Kun sen osaa, niin parisuhteen onnistuminenkin on paljon todennäköisempää.

 

[Cemetery Gates]

Itsehän elin tuon teini-iän hieman epätavalliseen tyyliin ja nyttemmin on pitänyt kokeilla uutta teiniyttä. Ensirakkaus iski nimittäin yläasteella, 14-vuotiaana, kyseessä siis samanikäinen tyttö. Teinimäinen "styylailu" vaihtui vakavaksi suhteeksi ja kaiken kaikkiaan pidettiin yhtä lähes 11 vuotta, joista viimeiset neljä naimisissa. Varsin antoisa elämänkouluhan se oli, joka sitten päättyi sopuisaan eroon, kun rakkaus kuivui pelkäksi ystävyydeksi. Ex-puolisoni on nyttemmin uusissa naimisissa, itse olen puolestani vältellyt uutta parisuhdetta, opetellut yksin elämistä ja elellyt hieman uutta teini-ikää, eli ravannut baareissa ja tapaillut uusia naistuttavuuksia. Olen päättänyt antaa itselleni aikaa niin paljon kuin on tarvis, jotta voin hieman reissata ja toteuttaa itseäni, uusi suhde tulee kun on tullakseen. Juuri nyt on sen verran tekemistä oman itseni kanssa, etten voisi kuvitella kykeneväni huomioimaan toista ihmistä siinä määrin, että toimiva parisuhde olisi mahdollinen. Onhan tässä aikaa, kun ikää on vielä alle 30.

 

[avatar]

Kaikesta huolimatta epäilen, ettei siinä ole mitään perää. Ahkerat pippelinuittelijat uittelevat peliään vieraissakin naisissa usein (ei aina) läpi elämänsä. Ihmisillä on vain tapana etsiä käytökselleen selityksiä ja elämätön nuoruus on heuristinen ja helppo selitys.

Ahkerat pippelinuittelijat nuoruusvuosina ovat aivan yhtä vastuullisia ihmisiä kuin vähemmänkin uittelevat. Väitän jopa, että jossain määrin jotkut ovat jopa vastuullisempia, jos on selvää baarista lähdettäessä, että tämä on vain tässä ja huomenna toisin. Vastuuttomampia ovat ne, jotka hengaavat alituiseen suhteessa suhteen perään, koska se ei voi olla aitoa, ei niin millään. Ihminen, joka seurustelee seurustelun vuoksi on hyvin itsekäs. Paljon itsekkäämpi kuin satunnaisia irtosuhteita joskus harjoittava.

Uskovat eivät kokeile tai ole aikaisemmin kokeilleet nuoruudessaan lukuisia kumppaneita ja ovat kuitenkin liitoissaan keskimääräistä onnellisempia.

Just juu. Elämässä kaksi miestä, oma mies ja jeesus. Tuo sinun olettamuksesi, että uskovat olisivat liitoissaan keskimääräistä onnellisempia, on kyllä varmasti ihan hatusta repäisty ja itse kyllä väitän, että melkoista tuubaa. Omassa lapsuudessani asuin yhden lestadiolaisperheen naapurissa ja koulukaverini oli toisesta perheestä. Molemmat olivat melkoista myrskyä, joka tosin ei näkynyt päällepäin, mutta nyt aikuisiällä osaan jo nähdä sen ahdistuksen, mikä joskus vaivasi niitä perheitä. Äiti on yksi lastentekokone. Toki kaikki eivät elä niin, tiedän, mutta silti hyvin näkee tekstistäsi, miten subjektiivinen näkemyksesi on, joskin omani on sitä myös, mutta olen vakaasti sitä mieltä, että oma näkemykseni on se oikea. Koska vaikka hyvä parisuhde on mieletön juttu, niin perusluonteeltaan monogamia ei kyllä ole mielestäni ihan täysin luonnollinen olotila läheskään aina ihmisen elämässä.

 

[Hemingway]

Ahkerat pippelinuittelijat nuoruusvuosina ovat aivan yhtä vastuullisia ihmisiä kuin vähemmänkin uittelevat.

Väitän seuraavaa:

a) He jotka pystyvät henkisesti irtosuhteisiin nuorena, pystyvät niihin vanhempanakin. Tämä on persoonallisuuteen ja oppimiseen liittyvä kysymys. Suinkaan kaikki eivät halua irtoseksiä harrastaa tai koe sitä mielekkääksi.

b) He jotka saavat helposti irtoseuraa nuorena, saavat sitä helposti vanhempanakin. Tämä on ulkonäköön, olemukseen ja persoonaan liittyvä kysymys.

c) Ihminen ei ole luonnostaan yksiavioinen, vaan yksiavioisuus on aina keinotekoista. Jos yksilö täyttää kohdat a) ja b), pettää hän todennäköisemmin pitkässä suhteessa kuin jos hän ei täytä niitä.

Vastuuttomampia ovat ne, jotka hengaavat alituiseen suhteessa suhteen perään, koska se ei voi olla aitoa, ei niin millään. Ihminen, joka seurustelee seurustelun vuoksi on hyvin itsekäs.

Tästä olen samaa mieltä. Kirjoitinkin tuolla aikaisemmin, että nuoruudessa kannattaa opetella olemaan yksin, koska parisuhdekin on etenkin kriisiaikoina yksinäistä puurtamista ja sietämistä.

Just juu. Elämässä kaksi miestä, oma mies ja jeesus. Tuo sinun olettamuksesi, että uskovat olisivat liitoissaan keskimääräistä onnellisempia, on kyllä varmasti ihan hatusta repäisty ja itse kyllä väitän, että melkoista tuubaa.

Sanottakoon nyt ensin, että olen itse ateisti.

Ja sitten, että ei ole tuubaa, vaan tutkimuksiin perustuvaa. Uskovat ovat sekä elämässään että seksielämässään onnellisempia kuin ihmiset keskimäärin. Ja miksi eivät olisi. Heidän elämässään toteutuvat usein ne asiat, joiden on todettu vahvistavan henkistä hyvinvointia. Uskonnolla voi olla myös synkkä puolensa, mutta on niissä paljon hyvääkin.

Ojasen sivuilla on muistaakseni viitteitäkin tutkimuksiin, mutta en nyt pikaisella etsimisellä löytänyt.

 

[Crapbag]

...Se on minullakin ongelma, kun vähän luulen, että menee aikaa kunnes uskallan oikeasti heittäytyä täysillä toisen ihmisen tunteiden armoille. Sen kun tekee ja saa vastakaikua, niin se on kyllä yksi hienoimmista tunteista mitä maa päällään kantaa, mutta kun sen vastakohta on vain jotain niin pahaa, että ei vain uskalla...

(niin paljon oli asiaa ja pikaisesti lainasin nyt välistä tuon lauseen joka on kuin omasta päästäni)

Todella harmillista lukea, että sulla on nyt juttu mennyt pieleen, en voi kuin toivottaa tsemppiä, vaikka se juuri nyt tuskin paljon lohduttaa. Paljon on tätä ketjua tullut luettua viimeisen vuoden aikana ja parit nimimerkit sinä mukaanlukien on jääneet vahvasti mieleen. Itse en ole nyt hetkeen paljon rustaillut, mutta reilu vuosi sitten oli tilitettävää älyttömän paljon, nyt on haavat jokseenkin parantuneet.

Voisi sen verran vielä palata omaan murheelliseen eroon, tuonne reilun vuoden taakse. Silloinhan itse taistelin 6,5 vuoden suhteeni puolesta, koska kaikki meni alta niin yllättäen, kesken hääsuunnitelmien ym. Olisin tehnyt mitä vaan, jotta ex-avovaimo olisi herännyt, mutta ei. Ei auttanut mikään. Useamman kuukauden jatkoin sitä itseni hajottamista asialla, koska tiesin että kaikki tunteet oli olemassa ja että asiassa ei ollut mitään järkeä, mutta emäntä vaan oli hukassa. Lopulta päätin luovuttaa vaikka sisimmässäni tiesin, että tämä on "väärin". Aloin väkisin kasvaa irti siitä kaikesta, koska pitkään tuli nähtyä ja vietettyä aikaa vaikka oltiin "erottu. Se oli ihan sairasta nyt jälkeenpäin nähtynä..


Päätin lopulta kaverini neuvosta alkaa elää itselleni ja niinhän tosiaan teinkin. Minä toteutin sen niin, että hommasin muutamia hienoja juttuja, ihan itseni iloksi. Matkustin ja juopottelin kavereiden kanssa, ostin itselleni asioita mistä olin ennen haaveillut. Siitähän se paraneminen sitten lähti, suuri kiitos hyville ystäville/kavereilleni. Naisväkeen pidin kokonaan tiettyä etäisyyttä, koska tuntui etten pysty tarjoamaan kenellekään yhtään mitään, koska olin kuitenkin edelleen niin varautunut ja paskana tietyllä tapaa. Tuttavuuksia on löytynyt ja mukavia tyttöjä, mutta mun juttuni ei ole koskaan ollut säätää mitään "juttuja". Kiinnyn ihan liikaa ihmisiin ja sitä myöden kaikki tunteeton kanssakäyminen tuntuu niin mahdottomalta.

Mutta mitä siis nyt.. Eli hengissä ollaan, en tiedä muistaako kukaan tarinoitani enää, mutta itku silmässä tänne taannoin tuli kirjoitettua ja silloin tuli saatua paljon tukea, mikä oli hienoa!

Exästä vielä sen verran, että heräsihän se lopulta, mutta liian myöhään. Nyt se on jonkun kuukauden jo yrittänyt meikäläistä takaisin päin, mutta olen tyrmännyt ajatuksen täysin. Aika hullua kun miettii, että olisin vuosi sitten tähän aikaan tehnyt mitä vain kun hän vain olisi antanut mun näyttää, miten hyvin kaikki tosiaan voisi olla.. Ajatus paluusta tuntuu lähinnä vastenmieliseltä, vaikka hän ihmisenä onkin minulle tietyllä tapaa tärkeä edelleen. Nyt olen vähentänyt kohtaamiset ihan minimiin, enkä oikeastaan halua juurikaan nähdä, vaikka minulla ei mitään vihaa ym. katkeruutta siihen suuntaan olekaan. Olen liian kiltti sellaiseen, ei voi mitään. Mutta pääni pidän siinä, että en aio itse ainakaan antaa hänelle nyt siimaa siinä muodossa, että lähtisin mukaan siihen entisessä roikkumiseen. En tosiaan vaan halua, niin vahvasti jouduin aiemmin työskentelemään kasvaakseni irti siitä kaikesta. Roikkuminen vaan pahensi ja pidensi tuskaa, piste olisi pitänyt lyödä touhulle paljon aiemmin. Siksipä olen hänellekin koittanut sanoa että hänen parhaakseen olisi nyt antaa olla. Minä olen toipunut enkä helvetissä lähde siihen touhuun enää mukaan. Hautasin tunteet väkisin ja ne on nyt kuolleet, olen sen rehellisesti hänelle sanonut. Hän puolestaan onkin kuulemma rakastanut minua koko ajan, ei vain kyennyt tekemään silloin mitään kun oli ihan sekaisin siitä kaikesta mitä touhuillaan aiheutti. Noh, minä en enää rakasta enkä usko rakastuvanikaan uudelleen, koska en vaan halua, niin pahoin hän antoi minun silloin kärsiä ja näytti "pimeän" puolen itsestään.

Jatketaan nyt sen verran, että tuohon äskeiseen kai vaikuttaa sekin, että tunteita (suurta kiinnostusta) on nyt hiukan eri suuntaan, ollut jo jonkin aikaa. Tuntuu, että on sittenkin mahdollista löytää se "oikea" uudelleen. Tämä tilanne on vähän hassu, koska loppukesästä törmäsin etelän lomareissulla uskomattomaan suomalaistyttöön, tajusin asian vasta hieman myöhässä. Noh, kyllähän ne yhteystiedot kuitenkin jälkeenpäinkin saatiin vaihdettua ja nyt kun on oltu yhteyksissä todella paljon, tuntuu niin hienolta että onkin sittenkin olemassa "uusi" ihminen jonka kanssa voisi jutella loputtomiin, ihan mistä vaan. Ja kun ajatusmaailmat kohtaa uskomattomalla tavalla, niin..
Tarvisi vaan nyt järkätä itsensä Tukholmaan treffeille, siellä hän nyt hengailee vielä jonkun aikaa ja on kovasti toivonut mua sinne. Suomessakin asutaan niin kaukana toisistaan, että tuntuu tavallaan todella pölhöltä, kun kotikaupungissakin olisi mahkut yrittää järkätä romanssin poikasta parin mukavan tuttavuuden kanssa. (valinta tosin olisi tehtävä ketä alkaa pommittaa;) Noh, eikai siinä jos kolahtaa kannata jännätä millään asuinpaikoilla, vaikkakin ne ovat potentiaalisia uhkatekijöitä. Mut ihan rauhassa..

Mutta näin, varovasti olen ottanut eikä nytkään siis vielä mitään suurta ole menossa, mutta täydet mahdollisuudet on olemassa. Ottihan se pitkän suhteen jälkeen yli vuoden kunnes tuli jälleen halu rakastua ja omistautua jollekin ihmiselle, tosin kyllähän sitä mieltä kaivertaa edelleen monikin asia.. Nyt ei olisi enää varaa harjoitella toista liki 7:ää vuotta, siltä ainakin tuntuu. Siltikin olen alkanut tuntea, että ne vuodet lopun ongelmineen ovat kasvattaneet minua älyttömästi, muuttunut olen ainakin melko paljon ihmisenä, pelkästään positiivisessa mielessä. Sitä osaa nyt puhua avoimesti tunteista ja ajatella asioita muutenkin eri tyyliin. Se on varma jos tästä nyt suhteeseen ajaudutaan, että lupaan keskittyä 110%:lla siihen, jotta saadaan vähintään se 90% suoritus..;)

Huh huh, tulipahan paljon sekavaa tarinaa, sitä se teettää kun ei raportoi enää säännöllisesti ja koittaa mahduttaa kaikki yhteen viestiin.

 

[dee_snyder]

Mikä siinä on, että minä, ihan tavallinen, älyllisesti mielestäni ihan kelvollinen tapaus ja muutoinkin miltei yhteiskuntakelpoinen ihminen, joka ihan karkeasti arvioiden ei edes näytä mitenkään luotaantyöntävältä ja treenaan salilla niin, ettei pesupalloa muodostu, niin en vain kelpaa.

Toisinaan on raskasta olla foorumisti.

 

[Aurora]

Mikä siinä on, että minä, ihan tavallinen, älyllisesti mielestäni ihan kelvollinen tapaus ja muutoinkin miltei yhteiskuntakelpoinen ihminen, joka ihan karkeasti arvioiden ei edes näytä mitenkään luotaantyöntävältä ja treenaan salilla niin, ettei pesupalloa muodostu, niin en vain kelpaa. Vieläpä kun perusluonteeseeni kuuluu olla huomioiva ja ystävällinen. Riitaa en haasta juuri koskaan ilman kunnon syytä. Juu, opiskelija olen joo varmasti vielä reilun vuoden ja senpä vuoksi välillä ihan pa ja rahat on tiukilla, mutta ei se nyt helvetti voi olla syynä. Kun mitään kunnon syytä ei nainen minulle kertonut. Empä enää jaksa edes alkaa kaivella.

Noita asioita käy varmasti jokainen meistä läpi eron jälkeen ja myös muulloin, itse sorruin juuri viime viikolla kännissä tilittämään samoja kysymyksiä kavereille. Eikä ole olemassa mitään vastausta, miksi joku fyysisesti ja psyykkisesti ” kelpo” tyyppi ei löydä sitä kestävää parisuhdetta. Sitä vastausta ei oikeasti ole olemassa! Kyse on vain sattuman julmasta leikistä, joko löydät sen oikean tai et, kenellä käy tuuri tai kuka jaksaa etsiä. Sinä kuitenkin edelleen uskallat laittaa itsesi likoon ja ottaa riskejä, pahempaa on, jos on tullut turhan araksi enää edes yrittämään.

Puhuminen tai tässä tapauksessa kirjoittaminen auttaa aina ja on tosi hieno juttu, että sinulla on mahdollisuus käydä läpi näitä asioita ammatti-ihmisen kanssa. Ja vaikka kuinka tuntuu siltä, että kaikki muut jo ovat tuossa iässä pysyvässä parisuhteessa, niin todellisuudessa omista ystävistänikin vain yksi on naimisissa ja hän on myös ainoa, jolla on lapsi. Yksi ystäväni kertoi juuri viikonloppuna viiden vuoden suhteen loppuneen ja yksi on asunut poikaystävänsä kanssa yhdessä jo reilun vuoden, koska se on halvempaa kuin yksin asuminen. Ei mikään hyvä vaihtoehto tämäkään.

En viitsi sanoa, että myöhemmin tuntuu paremmalta tai muuta yhtä itsestään selvää. Keskity apinanraivolla koulunkäyntiin, lähde aamuristeilylle mummojen kanssa (tanssitaitoinen mies saisi hurjasti ihailua osakseen) tai omistaudu manaamaan Kärpät ulos pleiareista. Mitä tahansa, mikä saa ajatukset toisiin asioihin.

 

[palle fontän]

Crapbagille onnittelut elämän jatkamisesta. Suomalainen miesrotu on usein sellainen, että kun pitkäaikainen elämänkumppani lähtee, niin samalla katoaa elämänhallinta. En oikein tiedä mistä johtuu, että tiedän useamman tapauksen, jossa näin on käynyt ja mies on tehnyt itsestään eron jälkeen sellaisen reppanan, että uutta ei ihan hevillä tilalle saada.

 

[Snakster]

Exästä vielä sen verran, että heräsihän se lopulta, mutta liian myöhään. Nyt se on jonkun kuukauden jo yrittänyt meikäläistä takaisin päin, mutta olen tyrmännyt ajatuksen täysin. Aika hullua kun miettii, että olisin vuosi sitten tähän aikaan tehnyt mitä vain kun hän vain olisi antanut mun näyttää, miten hyvin kaikki tosiaan voisi olla.. Ajatus paluusta tuntuu lähinnä vastenmieliseltä, vaikka hän ihmisenä onkin minulle tietyllä tapaa tärkeä edelleen.

Ymmärtääkseni tuohon liittyy tavallaan sekin, että eroprosessissa ihmisistä paljastuu monesti sellaisia puolia, joiden kanssa ei halua olla enää missään tekemisissä. Järkevät ihmiset käyttäytyvät käsittämättömillä tavoilla ja vuosien yhteiselon jälkeen kumppania on vaikea tunnistaa siitä ihmishirviöstä, joka toisesta kuoriutuu eron ollessa käynnissä. Ei siis välttämättä sinun tapauksessasi, mutta olen ymmärtänyt, että juuri tämä syö monesti mahdollisuudet uudelta yritykseltä.

 

[avatar]

Kiitokset Alamummollekin lohduttavista sanoista, vaikkei ihan varsinaisesti tarkoitus ollutkaan mitään säälipisteitä tulla tänne keräämään. Tsemppaavat viestit kuitenkin ovat aina mielekkäitä, tulivat ne sitten vaikka anonyymeiltä nickeiltä.

Sitä ei vain lapsena tiennyt, mihin paskaan sitä mieskin astuu kun kivekset laskeutuvat.

En yhtään enää nykypäivänä ihmettele sitä, miksi kaikenmaailman treffipalvelut ja palstat ja muut tekevät hyvät rahat ihmisten kaipuulla toisten luo. Pitäisiköhän perustaa oma ja elellä herroiksi.

 

[heikkik]

Lähinnä yksinhuoltajanainen on siksi ongelmallinen kumppani, koska lapsi vie paljon jos myöskin aikaa niin tunnetta. Sehän on selvää, että lapsi on tärkeintä maailmassa.

Tämä on aivan totta. Kun on itse sinkku ja seurustelee perheellisen, lapsellisen kanssa, niin sitä on kakkonen. Tai kolmonen, jos naisella on kaksi lasta. Tai nelonen, jos hänellä on kolme lasta... .

Sinkkumiehen tasa-arvoinen suhde yh-äidin kanssa on hankala. Kun sovitaan tapaamisista ja tekemisistä, niin asioihin vaikuttaa aina toisen lapset. Siis niinäkin viikonloppuina tai lomapäivinä, kun lapset ovat sillä eksällä. Silloinhan ajankäyttöön vaikuttaa lasten lisäksi entinen puoliso.

Ja jos tulee erimielisyyttä tekemisistä, niin lapselllisella on mielestään oman äänensä lisäksi käytössä lastensa äänet. Pitemmän päälle se alkaa harmittaa, kun on tuntee olevansa toistuvasti se, jonka pitäisi joustaa omissa menoissaan.

 

[sampio]

Tuo sinun olettamuksesi, että uskovat olisivat liitoissaan keskimääräistä onnellisempia, on kyllä varmasti ihan hatusta repäisty ja itse kyllä väitän, että melkoista tuubaa.

Sulla oli kaksi huonoa esimerkkiä muistissasi, mutta suurin osa uskisperheistä on kuitenkin normaaleja työssäkäyviä 2-3 lapsisia paketteja. Lestat poisluetuina monilapsisuus ei ole todellakaan erityisen yleistä uskovien keskuudessa. Edelleen suurimmassa osassa näistä perheistä ei käytetä alkoholia ollenkaan, ja tämä lienee melko yleinen onnellisuuden tuhoaja. Tätä ei tarvitse ottaa moraalisaarnana, koska tiedän, että alkoholia voi käyttää kohtuudella, sivistyneesti ja toisinaan rajusti, mutta kuitenkaan alkoholisoitumatta yms. Se nyt vain lienee yksi aika oleellinen syy uskovien perheiden onnellisempaa elämään, jos kerran näin on todettu. No, tämä tästä naisasiasta. Tsemppiä sinulle ohi aiheen menosta huolimatta.

Kiitokset Alamummollekin lohduttavista sanoista

Ellei ollut kyse yksityisviestistä, kehotan suuntaamaan kiitokset Auroralle. Minä sen sijaan kiitän Alamummoa parin sivun takaisen johdosta. Saivartelua, sorry.

 

[Ted Raikas]

Avaudutaanpa vaihteen vuoksi tässä omista naisasioistakin, eikä vaan kommentoida ja jaaritella muiden vastaaviin...

Olen aika tarkoituksella ollut vaiti näistä omista jutuistani tovin (arvoisat palstanlukijaveljet ja sisaret muistanevat, että avauduin eräässä vaiheessa tuon tuosta ;)), kun osaltaan ei ole mitään merkittävää tapahtunut, mikä ei toisaalta ole tässä elämäntilanteessa kamalasti haitannutkaan. Olen vihdoin ja viimein oppinut nauttimaan oleilemaan itsekseni ja ilman mitään märehtimisiä sen sinkkuuden suhteen. No, yhtä kaikki, viime vuonna alkoi vähän sattumalta netin kautta eräs pieni "juttu", yhteydenpitoa ja viestittelyä.

No, se kulminoitui sitten tuossa alkuvuodesta, että tapasimme tämän neitokaisen kanssa vihdoin. Aika pian, tai oikeastaan jo ennen vars. tapaamista keskustelujemme myötä ilmeni, että kyseinen ihminen oli aika tavalla ihastunut minuun. Sanoikin sen, jos ei nyt ihan suoraan, niin ainakin elein ja muulla vastaavilla tavoin. Kyllä sen vaan huomasi. No, lopulta tekstiviestilläkin kertoi asian. No, eipä siinä mitään, monia melko yhdenmukaisia kiinnostuksenkohteita oli ja sikäli kyllä keskusteltavaa ja olihan neito erittäin mukava (kenties liikaakin?) ja omalla persoonallisella tavallaan söpökin. Olo minulla oli vaan pitkän kuivan kauden jälkeen vähän epävarma ja sekava, en tiennyt miten oikein suhtautua. Orastavaa kiinnostusta kenties oli minulla, mutta heti ekoina iltoina (vietimme siis aikaa yhdessä muutaman vuorokauden) asiat eteni ehkä turhankin nopeasti. Yleensä se on minulle hieman varoittava merkki, mutta toisaalta, osa ihmisistä on aika impulsiivisia.

Olin joka tapauksessa ehdottomasti kiinnostunut tapaamaan kyseistä ihmistä jatkossakin. Muutamaa viikkoa myöhemmin menin vastavierailulle (tämä henkilö siis asuu jonkun verran kauempana, kohtuullisen junamatkan päässä). Alkuun kaikki vaikutti ihan mukavalta, hieman epävarmalta ja hapuilevalta, silti ihan viihtyisältä. Siellä sitten alkoi toisen päivän aikana vähitellen tuntua vähän oudolta kuitenkin. Pientä ikävystymistä ilmeni. No, hänen kotiympäristönsä ei ollut mitään kauhean antoisaa ja inspiroivaa ja ehkä pistin osin sen piikkiin, kun olin vieraassa ympäristössä, että itsekin hivenen hermoilen, kun ei tiedä miten olla. Se reissu meni ja jätti vähän ristiriitaiset tuntemukset. Ihminen oli edelleenkin mukava, mutta ehkä vähän turhan miellyttämisenhaluinen ja päätöskyvytön. Ajattelin silti antaa vielä yhdelle tapaamiselle mahdollisuuden.

No, tällä kertaa tämä henkilö tuli taas mukaan. Esitin suunnitelmia menemisille ja sitä rataa, kiinnostusta oli, mutta se kaikki tuntui vähän mielistelemiseltä. Niin, että minun vuokseni vaan. Eräälle klubikeikallekin piti mennä, mutta vaistosin, että tätä neitoa ei hotsittanut ja sain lopulta sen tiedon nyhdettyä ja pyyteli sitä anteeksi ja anteeksi. Sanoin, anna olla ja ei se nyt niin olennaista ollutkaan lopulta, mutta sellainen päättämättömyys ja yleinen epävarmuus joka jutun suhteen rasittaa. Ok, en ole itsekään aina ollut kaikkein itsevarmin ja määrätietoisin tapaus, mutta on sitä kuitenkin tässä vuosien saatossa opittu. Kyseinen ihminen tuntuu olevan aika lailla ujo kotihiiri, joten aloin tajuta, miksei asiat suju. Ei huvita olla joka hetki päättämässä, mitä tehdään ja minne mennään. Koko viimeisin yhdessäolo luonani oli aikamoista pakkopullaa, ajoittaista väkinäistä keskustelunavaamista ja pähkäilyä. Jos ihan rehellinen olen, niin olin huojentunut, kun saatoin toisen junaan ja tämä lähti kotia. Hävettää melkeinpä olla noin itsekäs paska, mutta minkäs tunteilleen voi. Enkä tietysti osannut sanoa, että ei oikein tunnu sytyttävän tämä suhteen muodostaminen, kun ei vaan ole sitä kipinää, niin ei ole. Ei sitä väkisinkään sytyttää voi. Pelkoni toisen pettymisestä esti tähän päivään asti sanomasta, ettei tässä ole mieltä.

Etäisyyteni ja vaiteliaisuuteni kuitenkin on yhteydenpidossa välittynyt ja tänään sain tekstiviestin, missä tämä naisihminen totesi, ettei tämän "suhteentapaisen" jatkamisessa ole mieltä ja parempi olla jatkamatta näitä "tapaamisia". Hän olisi itse täysillä mukana ja oletti löytäneensä minusta juuri sen oikean... näin vaan ei nyt tapahtunut. Yritin todentaa, että hän ei missään tapauksessa mikään pelkkä pano ollut, eikä ole ja kaverina yhteyttäpitäen voisin jatkaa, saa nähdä sopiiko se toiselle. Vähän kehnohkoa tuo ilmaisuni on ollut tässä, muutenkin olen muuttunut luonteeltani melkotavalla mörököllimmäksi.

Tuntuu joka tapaukselta ikävältä, että tuotan noin pettymyksen toiselle ihmiselle. Etenkin, kun olen monet kerrat itse saanut maistaa katkeraa kalkkia epätoivoisten ihastusten suhteen. Joskus näinkin päin. En tiedä, mistä tämä kaikki kertoo omallakohdallani, mutta huomannut olen, että mitään pakonomaista vimmaa suhteen aloittamiseen ei ole, eikä mikä tahansa huvita. Yksinolo ja kavereiden kanssa hengaaminen, sekä harrastukset täyttävät elämäni mielenkiinnolla. Ehkä olen hieman kylmäkiskoinen ja itseriittoinen tätänykyä, niin se ihminen kasvaa ja muuttuu. Suuntaa vaan ei arvaa koskaan.

 

[Hemingway]

En tiedä, kuuluuko tämä enää naisasiat-ketjuun, mutta liippaa ainakin läheltä.

Edelleen suurimmassa osassa näistä perheistä ei käytetä alkoholia ollenkaan, ja tämä lienee melko yleinen onnellisuuden tuhoaja.

Lisäksi on henkisiä syitä.

a) Eroaminen on moraalisesti tuomittavaa ja epätodennäköistä ---> ei etsitä ratkaisua uudesta kumppanista vaan tehdään töitä suhteen eteen ---> yhteisiä onnistumisia, jakamista ja syvempää sitoutumista.

b) Eroaminen on (muiden esimerkin valossa) epätodennäköistä ---> tästä seuraa luottamusta ja pysyvyyttä, joilla on suuri merkitys henkiseen hyvinvointiin.

c) Seksikokemuksia ei usein muista ole ---> ei vertailua, ja oman seksielämän täydeksi tekemistä. Lisäksi mainittu luottamus vaikuttaa positiivisesti seksuaaliseen nautintoon.

d) Yhteisöllisyys ---> toisille tämä on taakka, mutta suurimmalle osalle kuitenkin etu. Yhteisöllisyys on oleellinen henkiseen hyvinvointiin vaikuttava muuttuja.

Suurin osa uskovista perheistähän on aivan normiperheitä. Uskovaisuus ei välttämättä näy heistä ulospäin.

 

[Crapbag]

Crapbagille onnittelut elämän jatkamisesta. Suomalainen miesrotu on usein sellainen, että kun pitkäaikainen elämänkumppani lähtee, niin samalla katoaa elämänhallinta..

Kiitokset! Oikeastaan olo on taas hitusen parempi, kun sai kirjailla ajatuksensa tänne kaikkien nähtäväksi. Pidemmän aikaa olen jo voinut äärimmäisen hyvin, mutta olihan siinä alkuun se aika vahva synkistelyvaihe. Nyt olen ottanut itseäni niskasta kiinni monessakin asiassa, kroppa/kunto on paremmassa kunnossa kuin aikoihin, olo kevyempi sitä myöden ja raha-asiatkin on hanskassa enemmän kuin hyvin, mitä aiempiin vuosiin vertaa. Itsekuri on aika kova tällä hetkellä monen asian suhteen, mutta nautin täysillä olostani ja olen löytänyt paljon positiivisia ja opettavia asioita yksinolosta.

Katselen rauhassa ympärilleni ja tavallaan tuohon yhteen hienoon ihmiseenkin törmäsin ihan vahingossa, täysin puskista. Mutta tosiaan, se tapa millä nyt elelen, eli aika tiukalla itsekurilla jne., ei ole mitään pakkopullaa, vaan teen tosiaan vain kaikkea mikä tuntuu itsestäni hyvältä ja aiheuttaa paremman mielen. Kuinka kivalta tuntuukaan kirjoitella tänne tähän tyyliin nyt reilun vuoden jälkeen kaikesta pahasta! Ja vielä kesäkin tulossa.. hienoa!

Ymmärtääkseni tuohon liittyy tavallaan sekin, että eroprosessissa ihmisistä paljastuu monesti sellaisia puolia, joiden kanssa ei halua olla enää missään tekemisissä. Järkevät ihmiset käyttäytyvät käsittämättömillä tavoilla ja vuosien yhteiselon jälkeen kumppania on vaikea tunnistaa siitä ihmishirviöstä, joka toisesta kuoriutuu eron ollessa käynnissä. Ei siis välttämättä sinun tapauksessasi, mutta olen ymmärtänyt, että juuri tämä syö monesti mahdollisuudet uudelta yritykseltä.

Oikeastaan ainoa asia joka tässä minun tapauksessani todella laittoi miettimään oli se, miten tuo rakkain ihminen antoi minun kärsiä. Siis ihminen, jonka vuoksi oli itse tehnyt niin paljon vuosien aikana, koskaan satuttamatta. Edes hiusta en ollut exältä taittanut noiden menneiden vuosien aikana, silti hän pystyy yhtäkkiä olemaan niin kylmä minulle, ettei mikään mitä yritän tehdä ja sanoa käännä hänen päätään..

Eli sieltä löytyi tietty itsekkyys ja poissa oli se toisen etusijalle laittaminen, syyt eroon johtaneeseen sählinkiin olivat lopulta aika mitättömiä, asioita joita häneltä yhtäkkiä nyt puuttuikin. Ehkä suurin syy oli siinä ettei osattu puhua niistä pikku asioista ajoissa. Kuitenkin se tapa millä exä toimi vaikean tilanteen keskellä sai minut miettimään, olisiko tuosta äidiksi mahdollisille tuleville lapsilleni. Nainen, jolla katoaa ote asioihin täysin, kun vastaan tulee hieman ongelmia. Tosin tiesin tämän "vian" kyllä jossain muodossa, olinhan sitä ihmistä nyt seurannut sen 6,5 vuotta, mutta oletin iän myötä tulleen sen verran itseluottamusta ja itsetuntoa, että tässä elämässä selviää kunnialla eteenpäin. Mutta näillä mennään, en sulje mitään ovia, mutta en myöskään jää roikkumaan enää menneeseen, koska en sitä tahdo. Katsotaan mihin se minut johtaa..

 

[BOL]

Tuntuu joka tapaukselta ikävältä, että tuotan noin pettymyksen toiselle ihmiselle. Etenkin, kun olen monet kerrat itse saanut maistaa katkeraa kalkkia epätoivoisten ihastusten suhteen. Joskus näinkin päin. En tiedä, mistä tämä kaikki kertoo omallakohdallani, mutta huomannut olen, että mitään pakonomaista vimmaa suhteen aloittamiseen ei ole, eikä mikä tahansa huvita.

Tässä boldaamassani kohdassa kiteytyy hyvin se, miksi monet "suhteet" jatkuvat alkua pidemmälle, tai ainakin ehtivät muotoutua sellaisiksi, että toinen osapuoli voi saada käsityksen kyseessä olevan suhteen tjsp.

Kommunikaation puute vaivaa ja ei kehdata ihan alussakaan rehellisesti puhua omista tuntemuksistaan tai mahdollisista asioista, jotka mieltä askarruttavat. Kuinkahan monta mielipahaa olisi voitu välttää, jos asioista olisi rehellisesti keskusteltu ja kysytty sellaisia kysymyksiä, jotka vahvistavat tai kumoavat omia mielikuvia. Rehellisyydellä en tarkoita mitään sydämen ulosvuodattamista, vaan sellaista rehellistä ajatusten vaihtoa meneillään olevasta tilanteesta. Näin siis tilanteissa, missä sitä kuuluisaa "klickiä" ei ole kuulunut omiin korviin, mutta fiilikset eivät kuitenkaan ole totaalisen "blääh", ainakaan vielä.

Mitä pidemmälle aika kuluu, sen hankalammaksi suhteen lopettaminen käy myös jättäjälle, joka ei alussakaan toisen loukkaamisen pelossa uskalla olla rehellinen. Joko sitten itselleen tai toiselle. Paha mieli tulee myös jättäjälle, joka tavallaan joutuu siihen tilanteeseen vain siksi, ettei uskalla olla rohkea ja puhaltaa peliä poikki heti alussa.

Ja en nyt mitenkään kritisoi juuri Ted Raikasta yksinomaan, vaan olen huomannut samanlaisia "piirteitä" hirveän monen päättyneen suhteen jälkeen jommalla kummalla osapuolella. Siis ihmiset, puhukaa ja olkaa rehellisiä ennen kaikkea itsellenne.

Uskon, että ihminen on luotu jakamaan elämänsä toisen kanssa, mutta ennen sitä pitää osata olla yksin ja nauttia omasta seurastaan. Itsensä tunteminen on kaiken a ja o parisuhteessakin. Kun tietää, mitä itse oikeasti haluaa, se luo kumppanillekin tietynlaisen turvallisuudentunteen eikä energiaa menee turhaan toisen tulkitsemiseen ja tekojen syiden arvailuihin. Nauttikaa siis itsestänne ja kun aika on kypsä, antakaa myös toisen ihmisen nauttia siitä!

 

[Ted Raikas]

Ja en nyt mitenkään kritisoi juuri Ted Raikasta yksinomaan, vaan olen huomannut samanlaisia "piirteitä" hirveän monen päättyneen suhteen jälkeen jommalla kummalla osapuolella. Siis ihmiset, puhukaa ja olkaa rehellisiä ennen kaikkea itsellenne.

Saa kritisoida ihan vapaasti. Väärässähän olen tässä ollut, joskaan en ilkeyttäni. Jotenkin tuntuu vaikealta ajatella, että minä, joka yleensä vannon puhumisen ja avoimuuden nimeen, ei ole osannut tässä asiassa olla alusta asti rehti ja suora. Pelko, epävarmuus, mikälie tekijä on vaikeuttanut sanaisen arkun avaamisen. Pettymyksen tuottaminen tuntuu kasvoille lyömiseltä, mutta tottahan on, että pettymys on sitä suurempi, mitä pidemmälle asiat saavat mennä.

No, ehkä opin jälleen yhden läksyn lisää. Toivoa sopii. Tunteilla ei ole leikkiminen.

 

[Osmo Rapeli]

Kommunikaation puute vaivaa ja ei kehdata ihan alussakaan rehellisesti puhua omista tuntemuksistaan tai mahdollisista asioista, jotka mieltä askarruttavat. Kuinkahan monta mielipahaa olisi voitu välttää, jos asioista olisi rehellisesti keskusteltu ja kysytty sellaisia kysymyksiä, jotka vahvistavat tai kumoavat omia mielikuvia. Rehellisyydellä en tarkoita mitään sydämen ulosvuodattamista, vaan sellaista rehellistä ajatusten vaihtoa meneillään olevasta tilanteesta. Näin siis tilanteissa, missä sitä kuuluisaa "klickiä" ei ole kuulunut omiin korviin, mutta fiilikset eivät kuitenkaan ole totaalisen "blääh", ainakaan vielä.

"Et voitsä niinku sanoo et mis me niinku mennään?" :)

Tiedän mitä haet mutta hyvin usein kysely ja liika pohdiskelu saa aikaan myös sen että toinen vähemmän pohdiskeleva osapuoli kokee painostusta ja liikaa innostusta, suunnittelua tilanteessa jossa itse vielä katselee ja kokeilee tilannetta mahdollisesti hyvinkin positiivisesti, tai avoimin mielin, kuten viimeisessä lauseessa esimerkkilöit, ja joko peräytyy tai sitten ei osaa vastata. Tai sitten kysely saa aikaan sen että kun kyselijä ei saa juuri niitä samoja vastauksia joita on odottanut niin sitten pettyy. Onko keskustelu ja kysely sitten silloin järjestään hyvä asia? Varmasti pidemmän päälle mutta ei todellakaan kolmien treffien jälkeen.

Kommunikaatio on siis yleisesti ottaen hyvä asia mutta liika pähkäily aina perseestä. Vaikea tunnevyöryssä on tietysti hillitä itseään mutta ihmisten pitäisi malttaa painostamasta. Jos joku ei heti rehellisesti tiedä vastausta niin tarkoittaako se että suhteen tulee päättyä siihen? Deittailua ja malttia.

Se kun lopulta sitten päätyy erilleen on jossain määrin aina pettymys, "aivan sama" tai helpotus syistä tai suhteen kestosta riippumatta. Se, saiko asian selville "ajoissa" vai "jo kun oli itse antanut tunteidensa viedä" vaikuttaa varmasti vitutuksen ja surun määrään mutta ei se poista sitä, ts. eivät kaikki surut ja murheet poistu pelkällä kommunikaatiolla.

Minä siis olen aina sitä mieltä että kannattaa kokeilla ja hengailla rohkeammin, ennemmin kuin puhua, kysellä ja varmistella ettei vaan satu mitään minkä ylitsepääsemiseen menee 50-100 levyä Fazerin sinistä Jipun musiikin tahtiin.

"Tänään on sinun päiväsi..." ~NOT TODAY THANK YOU!!!

Pettymyksen tuottaminen tuntuu kasvoille lyömiseltä, mutta tottahan on, että pettymys on sitä suurempi, mitä pidemmälle asiat saavat mennä.

Minusta pitääkin olla sen verran itsekäs että jos on kyseessä edes hiukan potentiaalinen ehdokas, tai vain hyvännäköinen pesä, niin katselee häntä ainakin koeajan, ja hiukan pidempään, vaikka alitajunnassaan tietäisikin ettei koskaan loppupeleissä aio/pysty viettämään tämän (Yö-fanin tms.) kanssa koko loppuelämäänsä. Tai se että jatkaa vakituisen seksin takia vaikkei halua ainakaan kaverien luulevan että olisi rakastunut rujommannäköiseen kumppaniin. Ei vuosikausia mutta kuukausia? Saahan se toinenkin siitä jotain vaikkei ihan kaikkea haluamaansa.

Nimittäin jos ei uskalla koskaan olla itsekäs niin murentaa samalla itsetuntoaan, ajattellessaan loppuelämänsä vain ettei halua loukata toisen tunteita ajautuu samalla siihen oman yksinäisyytensä loukkoon.

 

[Ted Raikas]

Nimittäin jos ei uskalla koskaan olla itsekäs niin murentaa samalla itsetuntoaan, ajattellessaan loppuelämänsä vain ettei halua loukata toisen tunteita ajautuu samalla siihen oman yksinäisyytensä loukkoon.

Onhan tuossakin varmaan pointtinsa, mutta olen turhankin pehmo usein. Toisaalta tässä tapauksessa olen visusti varonut antamasta turhia lupauksia, ehkä se on juuri häirinnyt toista osapuolta, kun en ole tullut asioissa joka hetki vastaan ja sitä rataa. Halusin todellakin tapailla joitain kertoja, ennen kuin tiedän varmasti. Osoittautui vaan, että kemiat pelaa, tai ainakaan omalta puoleltani en "syty", ei ole sitä tarvittavaa kipinää, joka saa aikaan sen mahtavan fiiliksen. Kaikki tuntuu arjen karulta ankeudelta jo nyt, sentapaiselta, minkä voi ajatella tulevan, kun suhde on sammumassa ja mitään yhteistä säveltä ei enää ole.