Poison kirjoitti:
Onko jatkoaikalaisissa muuten sellaisia, jotka ovat tutustuneet kumppaniinsa kohtuu nuorina ja sittemmin huomanneet avioituvansa saman ihmisen kanssa jne? Eli onko keskuudessamme "vuosisadan rakkaustarinoita"?
...
Oma maailman tärkein ihmiseni on tällä hetkellä jossain ihan muualla Euroopassa kuin Suomessa. Ei eroaika ole ollut mitään loistokasta ilotulitusta, mutta koen tämän toisaalta todella kasvattavana ja suhdetta lujittavana aikana. Nautin elämästäni myös tässä tilanteessa ja se on ollut tärkeää huomata. Lisäksi tämä on jonkinmoinen yhteinen projekti. Iso etappi suhteessamme ja olen enemmän kuin onnellinen, että päätimme tämän asian toteuttaa. Mies pääsi elämään yhtä unelmaansa ja minä taas saan viettää laatuaikaa itseni kanssa. Nyt on tosin enää reilu pari viikkoa siihen, kun matkaan itsekin mieheni luokse, ja tämän projektimme luonne muuttuu merkittävästi. Sitten asutaan yhdessä ulkomailla, kokemus varmasti sekin.
Tämä tarina löytyy tästä ketjusta aiemminkin, mutta kertaushan on opintojen äiti. Naiseni kanssa samassa sängyssä olen viihtynyt enemmän tai vähemmän nukkuen nukkuen nyt 33 vuotta, eli olimme 15 - 16 vuotiaita kun ainakin koulun lukuvuodet yhdessä vuoteen jaimme, vaikkakin minu kotikotona aluksi. Lukion luokkakavereita siis olimme.
Sitten kirjoitusten jälkeisissä bileissä kännissä ei kai lähinnä viitsitty sitä puolen metrin päässä olevaa kortsua ottaa mukaan touhuihin. Lakkiaispäivänä sitten silloinen tyttöystäväni oli kolmatta viikkoa raskaana, vaikkemme toki sitä silloin vielä itsekkään tienneet. Niin se joskus käy. Kun raskaus aikanaan varmistui, valitsin saman opiskelupaikkakunnan emännän kanssa, vaikka sitä ennen ykkösvaihtoehto olikin joku muu. Naimisiin menimme kun minä olin 19 emäntä 18, syynä lähinnä se, että VOTK ja TOAS eivät silloin käsittäneet avoliittoa ollenkaan, eli opintorahaan ja -lainaan sekä opiskelija-asunnon saamiseen olisivat vaikuttaneet myös vanhempien tulot ilman avioliittoa. Abortti ei meille ollut koskaan edes vaihtoehto, vaikka 'vähän' painostusta siihen saatiinkin.
Minä edelleenkin kiroan Suomen armeijaa, kolmen kuukauden isyysloman jälkeen ei ollut ihan helppoa jättää setsemän kuukauden ikäistä pentua ja lähteä kuvittelemaan, että vanhalla venäjäläisellä IT-kanuunalla voisi muka ampua nykyaikasen rynnäkköhävittäjän alas. Kahdeksan elämäni turhinta ja turhauttavinta kuukautta. Sotilasavaustuksilla sai sentään pennulle hommattua kunnon kamppeet.
Vuosi pari sen jälkeen elimme varmasti köyhyysrajan alla aika huolella. Silakka ja makarroni tulivat tutuksi. Onneksi päivähoito opiskelijoille oli ilmaista, yksi ruokintakerta tuli sielläkin kuitattua.
Sitten jäin kesäduunin peruilta töihin, aluksi kuvittelin, että opiskelun ohella, mutta vitut. Sovimme, että teen töitä, kunnes emäntä valmistuu, ja katsotaan sitten vieläkö opiskelu kiinnostaa. Toista lasta tehtiin yhteisellä sopimuksella siinä välissä lähes urakalla, eka tuli kerrasta vahingossa, toinen vaati yli vuoden totisen yrittämisen (tai ei se nyt niin totista aina ollut). Siinä välissä olin keikkahommissakin kuutisen vuotta, emännälle saatanan kovaa aikaa näin jälkikäteen ajatellen. Sitten kun emäntä valmistui, niin jouduimme opiskelija-asunnosta luopumaan. Asuntolaina vei sitten minulta lopunkin opiskelumotivaation.
Pitkää arkea sitten toistakymmentä vuotta, pennut kasvoivat, talo maksettiin, emäntä tanhusi, minä pelailin ja vihelsin kiekkoa ja futista, pennut harrastivat omiaan. Olemme poikieni kanssa kuitenkin käyneet katsomassa pitkälle toista tuhatta matsia kiekkoa ja jalista, vaikkakin he omaksi lajikseen valitsivatkin salibandyn ja houkuttivat minutkin tolppien väliin siihenkin lajiin.
Nuorimmaiseni lähti 15 vuotiaana sisäoppilukioon, esikoiseni samaan aikaan armeijaan ja emäntä Helsinkiin kouluun. Olin siinä yht'äkkiä viikot yksinäni kotona, alkuhuuman jälkeen oli vaikeata sekin.
No siitäkin selvittiin, pennut muuttivat omilleen, vaihettiin iso omakotitalo rivarikämppään, hommattiin pieni kesämökki, yhteisymmärryksessä.
Nyt on velkaa 0€, esikoiseni on tehnyt minusta kaksinkertaisen isoisän, 20v tuli juuri täyteen saman työnantajan palveluksessa. Ensi vuonna on 30v hääpäivä.
Emäntä on tämän talven Cornwallissa, pätevöittää itseään asiaan, joka on hänelle helvetin tärkeä. Minä yritän täällä muistaa kastella kukat ja tuen häntä rahallisestikin jos toki muutenkin. Näemme viikko pari kerrallaan noin 1½kk
välein, ikävä on kyllä välillä kova. Skype vähän auttaa.
Minulle tämä on henkilökohtainen vuosisadan rakkaustarina, vaikka totuuden nimessä jokusen päivän vaihtaisinkin pois, en kyllä kovinkaan montaa.
Naiseni, jos tälle sivustolle, erittäin epätodennäköisesti toki, eksyt. Minä rakastan sinua. Ja hyvää naistenpäivää.
t. hanu