Naisasiat

[ZayWest]

Joo peilasin vaan omaan tapaukseen, että miten paljon teillä on välimatkaa vs itellä naisen kanssa jne. Jos teilläkin tosiaan ollut näkemisen kanssa aikaisemmin vaikeaa tiettyjen asioiden takia.

Niin ei meillä siis mitään ongelmaa tässä tapaamisen osalta ole ollut. Tuossa vaan nyt asiat loksahtivat kohdilleen tuota ensiksi sovittua nopeammin itseasiassa.

 

[Pulle Nah]

@Uimalakki

Huh, huh. Aikamoista.

Lue tai kuuntele (kesto äänikirjana alle 4 h) Irene Kristerin "tule lähelle, mene pois" ja kuuntele sillä ajatuksella, että ymmärtäisit itseäsi.

Koska et toisen pään sisälle pääse, on hyödytöntä kuunnella sitä sillä ajatuksella, että ymmärtäisi kumppania ja silloin se tyypillisesti vahvistaa vain sitä omaa mielikuvaasi toisesta.

Se avasi omat silmät apposen auki ja vaikka sinänsä olen tällä hetkellä toimivassa, arvostavassa suhteessa ja vuorovaikutuksessa, niin siitä huolimatta meinaa lipsahtaa tiedostamattaan sinne lapsuudesta opittuihin toimintamalleihin. Onneksi pystytään puhumaan ja kuunneltiin molemmat tuo opus, molemmat löydettiin ne meidän suhteen kipukohdat ja missä kohtaa dynamiikka on vaarassa lipsua niihin vanhoihin tottumuksiin.

Minä olen oppinut miellyttämään ihmissuhteissani, koska pelkään alitajuisesti, että minut hylätään, jos kerron miltä oikeasti tuntuu tai asetan rajani. Hylkäämisen kokemus varhaislapsuudesta on todellinen, vaikka minua ei ole koskaan hoivan/huolenpidon suhteen laiminlyöty ja hyvää on tarkoitettu. Minuun se on jättänyt syvän ja osin tiedostamattoman hylkäämisen pelon, josta nyt pienin askelin opettelen pois.

Loppujen lopuksi kyse on yksinkertaisimmillaan siitä, että valitsetko hylätä itsesi vai otatko riskin, että toinen hylkää, jos pidät kiinni rajoistasi.

Ja mietipä vielä, jos toinen hylkää sinut, koska kerrot, miltä sinusta tuntuu ja asetat rajat toisen sanoille/käytökselle ja hän sinut hylkää tämän takia, niin onko sinulla toiselle muuta arvoa kuin välinearvo? Hän saa simun tuellasi tai estelemättä sen, minkä kulloinkin haluaa, välittämättä tai kysymättä, mitä mieltä sinä olet.

 

[godspeed]

Sä et ole onnellinen. Lapsille on parempi aina onnellinen vanhempi. Kyllä muksut nämä aistii ja tietää.

Eroperheen lapsena toivon, että kaikki epäonnelliset vanhemmat tajuavat erota mieluummin pian kuin liian myöhään. Minulla on vuosia mielestä mustana erovuosilta, vaikka niitä ei lukumäärällisesti kauheasti olekaan. Pikkumies todellakin aistii ja jopa masentuu, jos vanhemmat vaikuttavat etäisiltä, eivätkä kommunikoi kunnolla, saati näytä mitään läheisyyttä. Lapset ovat erittäin tarkkaavaisia oppiessaan elämästä ja kasvuvaiheistaan.

Mitä tulee puolisona olemiseen yleensä, niin minä itse olin ihan täysi mulkku nykyisen avovaimoni kanssa suhteemme ensiaskeleilla. Olin vuoroin maniassa, vuoroin masentunut, ja käytin itsemurhauhkaa vallankäyttövälineenä, mikä on mielestäni vain kusipäistä, vaikka kyse olisi sairaudesta. Käytin myös alkoholia älyttömiä määriä, jonka takia olin myös suustani negatiivisella tavalla erittäin vuolas. Ketään ei saa koskaan alistaa valtaansa ja sitten pallotella miten haluaa puolelta toiselle. Näistä syistä ensireaktioni jo ensimmäistä kappaletta lukiessa @Uimalakki in viestiä oli välitön voimakas ei näin.

 

[Fiftie]

Murheita ei kannata vähätellä tai vertailla. Ne on juuri niin isoja tai pieniä, miten ne nyt sattuu tuntemaan.

Mutta jos ei vuodessa voi nähdä vaikka olet yrittänyt niin ehdottomasti lopeta siihen. Siis oletko tavannut ikinä livenä tätä naista? Miten tapasitte?

No ei olla siis päästy tapaamaan vielä livenä. Viime kesänä torppasi ehdotukseni näkemisestä kehuen meikäläistä ja että saattaisi jotain syntyäkkin, mutta ei tiedä onko vielä valmis mihinkään vakavaan. Oli juuri terapiakin alkamassa. Nyt oli tässä keväällä tänne suunnalle tulemassa, että pidän päivän hänelle seuraa, mutta sitten on kaikenlaista stressiä jne, niin se on siirtymässä kesälle.

Siitä näkemisestä viikonloppuna siltä naiselta kysyin ihan suoraan ja se oli niin ristiriitainen selitys, että en oikein tiedä. On niin hektistä alkukesä, että ei pysty mitään sopimaan ja tällä hetkellä haluaa mennä ja tehdä spontaanisti. Nainen kun ei siis oikein tiedä mitä etsii, koska viimeisen pitkän parisuhteen aikana on kohdeltu todella, todella paskasti miehen toimesta. Oli kuitenkin viestissä kiinnostunut näkemisestä livenäkin.

Se vaan, jos ei saa millään sovittua mitään kertaa milloin näkee ja näin kauan on aikaa kulunut, niin eihän sitä silloin oikeasti voi kiinnostaa. En vaan ymmärrä mikä hyöty naiselle tästä on, jos ei edes oikeasti ole halukas näkemään. On sitten tässä kuitenkin vähän kevyemmin säätänyt menemään, koska ei tosiaan tiedä mitä haluaa.
Ristiriitaisuuksia täynnä koko ihminen. Parempihan se on antaa vaan olla, että kyllä aikaa alkaa järjestymään meikäläiselle, jos oikeasti kiinnostaa. Kovasti kuitenkin aina välillä on antanut ymmärtää meikäläisen olevan tosi hyvä tyyppi jne, mutta sehän nyt ei vielä itsessään mitään meinaa.

Tämä on toinen tapaus elämässäni kun olen toiselle antanut aikaa ja ymmärtänyt, että yleensä olisin poistunut kuvioista jo muutaman kuukauden jälkeen. Deittisovelluksen kautta ollaan siis ruvettu siellä juttelemaan enkä ilmaissut siellä etsiväni mitään kirjekaveria. Se vaan, että ei oikein ole tahtonut löytyä sellaista toista naista, joka herättäisi millään tavalla mielenkiintoa, niin tekee tästä vähän vaikeaa. Jotenkin hankala lähteä näkemään ketä sattuu ja sitten monen kanssa "pelaaminen" ei itselle kyllä tee hyvää hermojen kanssa.

 

[king of the jungle]

@Uimalakki Kyllä se vain taitaa paras ratkaisu ihan kaikkien kannalta olla tuo ero.

Ei mitään järkeä väkisin yrittää olla loppuelämää yhdessä ja onnettomana. Ennemmin sitten erillään ja edes onnellinen niistä asioista, joita saa yksin tehdä. Kaverit ja muu elämä taas mukaan kuvioihin ja uusiakin juttuja elämään, joista saa nautintoa.
Lapsille saattaa alkureaktio olla vaikea, mutta lapset myös sopeutuvat lopulta yleensä hyvin.

Mä en halua kuulostaa ikävältä, mutta kyllä tuon viestin perusteella naisesi arvostus sinua kohtaan on jo ihan nollissa.
Ja jos kituuttelet tuossa väkisin vain mukana, koska yrität saada asioita toimimaan, niin lopputulos tulee 99,9% olemaan silti sama, eli onnetonta paskaa ja ehkä jopa lopulta se naisesi onkin taustalla löytänytkin jo vaikka uuden miehenkin, jonka mukaan sitten voi onnellisesti lähteä ja heittää heipat sinulle samalla kun itse ihmettelet, että miten tässä nyt näin kävi.

 

[Oles]

@Makkeli Minkäslainen tilanne sinulla on tällä hetkellä? Olisi kiinnostavaa kuulla kuulumisesi.

 

[lasaleiko]

Enpä uskonut että tänne olisi iloista asiaa, mutta tsemppiä tänne kaikille joilla on vastoinkäymisiä. Ja tsemppiä myös niille joilla asiat sujuu.

Itse tuossa helmikuun alussa sain aloitettua etäjutun ulkoisesti ja sisäisesti mielettömän daamin kanssa. En ala yksilöimään sen enempää mutta juttu luistanut, läppä lentänyt ja käyty läpi molempien rankkaa historiaa. Eipä ole koskaan tullut bondattua noin vahvasti.

Asioita on puntaroitu, kaikenmoisia kuvia vaihdeltu ja molempien elämäntilanteen vuoksi näkeminen sovittiin toukokuun puoleen väliin.

Hän on ollut halukas näkemään miten vain. Kunhan nähdään. Ehdotin tänään että tulee viikon päästä viikonlopuksi luokseni. Suostui heti ja nyt ZayWestiä viedään kyllä.

Vähän jo suunniteltiin viikonloppua ja tämän suhdekuvion haluan hoitaa kunnolla. Molemmilla niin kova himo nähdä ja halu olla toisen kanssa.

Ihmeellinen on elämä välillä.

Ensi alkuun, toivotaan että sulla/teillä homma ottaa tuulta alleen ja tuosta kehittyisi jotain!

Boldasin viestisi viimeisen lauseen, koska tuota samaa tuli itselle tässä muutamia viikkoja sitten toisteltua useampaan kertaan, kun olin hieman vastaavanlaisessa tilanteessa. Laitan spoilereiden taakse otteen toiseen ketjuun kirjoittamastani viestistä:

Spoileri

• Viime viikonloppuna tapahtui jotain, mitä itselle harvoin tapahtuu. Olin yleisötapahtumassa ja omasta aloitteesta tuli juteltua ohimennen yhden naisen kanssa hetken verran. Minä kun harvemmin julkisilla paikoilla avaan suutani tuntemattomille, vaikka joskus olisi aihettakin. No, enpä siinä heti juttelun jälkeen ajatellut asiaa sen enempää. Kunnes vielä maanantaina huomasin, että tuo kohtaaminen jäi mieleeni. Olin saattanut jopa vähän ihastua tuohon naiseen. Sisäinen Sherlockini heräsi ja etsin kyseisen naisen somen välityksellä. Selvisi saman tien, että asutaan niin eri puolilla Suomen maata, ettei juuri kauempana toisistaan voisi asua. Ajattelin, että antaa olla. Edelleen tiistaina ajatukset pyöri kuitenkin saman aiheen ympärillä autossa istuessa. Sanoin aika monta kertaa itselleni, että "anna olla". En antanut olla, laitoin viestiä, että oli mukava kohtaaminen ja kerroin hänellekin, että saattoi itsellä jotain ihastumisen fiiliksiä olla sen kohtaamisen myötä. No, sieltähän tuli vastaus ja sen jälkeen on aika pitkiä viestejä vaihdettu. Eilen tuo sitten kertoi, että on parin viikon päästä tulossa tännepäin ja ehdotti, että nähtäisiin uusiksi. Että niin! Yritän tässä nyt olla parhaani mukaan rehellinen itselleni ja kertoa, että tässä ei ole mistään elämää suuremmasta kyse. Välimatkaa tosiaan on (liikaa) ja häneltä ei nyt kuitenkaan ole tullut selkeää signaalia, että olisi muutenkaan kiinnostunut muuten, kuin uutena kaverina, ja niin minunkin kannattaa asiaan suhtautua. No, odotan tuota seuraavaa kohtaamista kuitenkin innolla ja vaikutti hänkin olevansa mielissään siitä mahdollisuudesta. Kai tuosta halutessaan voisi kehitellä niitä "signaaleja", mutta kieltäydyn siitä. Jos tästä ei seuraa mitään muuta, niin olkoon tämä nyt sitten vaikka opetus itselleni. Opetus siitä, että joskus ehkä kannattaa avata suunsa myös tuntemattomille, vaikkei olisikaan mitään asiaa. Siitä saattaa seurata jotain hauskaakin. Tai no. tämä "lukuhan" on vielä kesken, katsotaanpa miten hauska tai vähemmän hauska loppu tälle luvulle tulee. Saatan vielä palata siis miettimään uusiksi tuota opetusta itselleni.

Eli kirjoitetaanpa tuo luku loppuun tähän ketjuun. Tuo taisi olla about kolmas päivä siitä, kun aloitettiin viestittely kyseisen naisen kanssa. Kuten tuossa kirjotin, niin yritin olla innostumatta asiasta liikaa. Eihän se vaan oikein onnistunut, kun vaihdettiin viestiä, helvetin pitkiä viestejä, aiheesta kuin aiheesta ja päivittäin. Olihan siellä jonkin sortin flirttiäkin seassa. Siitä huolimatta yritin pitää järjen mukana ajattelussa

Nähtiinkin me sitten, aivan kuten oli sovittu, molemmille tärkeän harrastuksen parissa ulkoillen. Ehkä se, että oli kuitenkin tavannut jo toisen aiemmin, helpotti tilannetta, mutta harvoin osaa olla niin oma itsensä toisen seurassa kuin kyseisenä päivänä. Oli kerrassaan mahtava päivä.

Tohdin tuon päivän päätteeksi kysyä häntä ulos vielä toisen kerran ja tuohon epäröimättä suostuikin, joskin totesi heti perään, että mitään vakavempaa tai pitkäkestoisempaa tästä ei kannattane miettiä, kun sitä välimatkaa tosiaan asuinpaikkojen välillä on lähes niin paljon, kuin Suomen rajojen sisällä mahdollista. Ja olinhan tämän tiedostanut hyvän aikaa itsekin. Käytiin sitten pari päivää myöhemmin pubissa yksillä ja hauskaa oli silloinkin. Tuossa vaiheessa oli kuitenkin jo aistittavissa, että hän oli vähän etäisempi, kuin oli ollut pari päivää aiemmin, ja kertoi sen itsekin, kun myöhemmin viestiteltiin.

Tuon näkemisen jälkeen, kotiin lumisateessa ajellessa meinasi olla hieman pala kurkussa ja roska silmässä, sen totuuden edessä minkä kyllä tiesi mutta oli sulkenut pois mielestään. Jälkeenpäin ajateltuna eniten vitutti se epäreilu olo, että mahdollisuus parempaan tutustumiseen kariutui tähän välimatkaan. Toisaalta asia oli helppo hyväksyä, ksoka tunnistan itsestänikin sen, että näin pitkällä välimatkalla etäsuhde ei itselleni toimisi ja samoilla linjoilla oli hänkin. Mutta kyllä tuossa ihmisessäkin jokin kolahti itselle ja lujaa. Pariin treffeihin jääneitä deittejä on oman elämän varrelle mahtunut useita, mutta yleensä niistä on päässyt yli olankohautuksella. Tätä joutui mielessään pureksimaan noin viikon, mikä yllätti itsenikin.

Että tosiaan, ihmeellinen on elämä välillä... ja myöskin helvetin epäreilulta tuntuva toisinaan!

No, eipä siinä, turha tuosta on mihinkään synkkyyteen vaipua. Tinderiin palasin äskettäin reilun 1,5 vuoden tauon jälkeen ja sillä rintamalla on nyt jotain vireillä kuitenkin. Onneksi tuli töissäkin puhe Tinderistä naiskollegan kanssa, sieltä on tullut hyvää palautetta omista kuvista, että mitkä toimii ja mitkä kannattaa laittaa vaihtoon. Näköjään sitä on aika sokea omille kuvilleen, vaikka miten käyttäisi aikaa arvioimaan, mitkä kuvat toimivat parhaiten. Mutta alkaa mennä taas toisen ketjun aiheeseen, joten jätetään tämä tähän.

 

[Fiftie]

@lasaleiko Miten mahdoton välimatka teillä siis on ja missä tapasitte, jos tosiaan välimatkaa on ihan mahdottomasti.

 

[lasaleiko]

@lasaleiko Miten mahdoton välimatka teillä siis on ja missä tapasitte, jos tosiaan välimatkaa on ihan mahdottomasti.

Taitaa sitä linnuntietäkin pitkin olla noin tuhannen kilsaa.

Tosiaan, kuten tuonne spoilereihin piilotetussa tekstin pätkässä (joka jostain syystä ei näy kokonaan) kirjoitin, niin tavattiin yhdessä yleisötapahtumassa. Tuo kyseinen tapahtuma järjestettiin omalla synnyinseudullani, mihinkä sekä itsellä, että hänellä on useamman tunnin matka. Eli melkoinen sattuma alunperinkin, että tavattiin siellä, sitä seurannut yhteydenpito ja sitten vielä nuo kahdet treffit täällä päin, missä nykyään asun. Nyt, kolmisen viikkoa noista treffeistä myöhemmin, tuota tapahtumaketjua on jo ihan hauska muistella, vaikka enemmänkin tuolloin olisin halunnut tapahtuvan.

 

[MegaForce]

Tanja kertoi musertavat uutiset ”enkelivauvasta” – seuraavalla kerralla mies huomasi raskaustestissä jotain outoa

Sami löysi Tanjan Tinderistä, ja suhde eteni vauhdilla. Onnen täydensi raskaus, joka päättyi kuitenkin tragediaan. Tai niin Sami aluksi luuli. Hiljalleen hänelle selvisi, millaiseen ansaan hän oli oikein astunut.

www.is.fi

Uskomatonta, kuinka sinisilmäisiä miehiä on. Rahan vaatiminen puolisolta ja sairaalloinen mustasukkaisuus ovat merkkejä, jolloin suhde on täysin epätasapainossa. Mikä siinä on, että ei uskalleta erota ajoissa, ennen kuin isoa vahinkoa pääsee tapahtumaan?

 

[Creed Bratton]

Tanja kertoi musertavat uutiset ”enkelivauvasta” – seuraavalla kerralla mies huomasi raskaustestissä jotain outoa

Sami löysi Tanjan Tinderistä, ja suhde eteni vauhdilla. Onnen täydensi raskaus, joka päättyi kuitenkin tragediaan. Tai niin Sami aluksi luuli. Hiljalleen hänelle selvisi, millaiseen ansaan hän oli oikein astunut.

www.is.fi

Uskomatonta, kuinka sinisilmäisiä miehiä on. Rahan vaatiminen puolisolta ja sairaalloinen mustasukkaisuus ovat merkkejä, jolloin suhde on täysin epätasapainossa. Mikä siinä on, että ei uskalleta erota ajoissa, ennen kuin isoa vahinkoa pääsee tapahtumaan?

Mietin samaa tuota lukiessa ettei Sami tainnut olla mikään penaalin terävin kynä. Viimeistään siinä kohtaa, kun pankki maksaa MILJOONAN korvaukset olisi pitänyt jo porilaisellakin välähtää ettei taida ihan totta olla.

 

[Nahkasohva]

Mietin samaa tuota lukiessa ettei Sami tainnut olla mikään penaalin terävin kynä. Viimeistään siinä kohtaa, kun pankki maksaa MILJOONAN korvaukset olisi pitänyt jo porilaisellakin välähtää ettei taida ihan totta olla.

Joo, olisi voinut kuvitella, että edes alakoulutasoisella kielellä kirjoitettu ”Salainen tiedote” olisi avannut silmät. Puhumattakaan tiedotteesta, joka alkaa sanoilla ”Tämä on tiedote!”. Jopa Nybarin tiedotteet IFK:ssa olivat aikoinaan uskottavampia.

Surullisinta tietysti on, että mies rakkaudentunteissaan on varmasti halunnut kaiken olevan totta. Kai tuollaista oravanpyörää on lopulta vaikea pysäyttää.

 

[Spire]

Surullisinta tietysti on, että mies rakkaudentunteissaan on varmasti halunnut kaiken olevan totta. Kai tuollaista oravanpyörää on lopulta vaikea pysäyttää.

Tämähän se, lisäksi uskoisin että tuo valeraskaus ja sen päättyminen ovat tuhonneet miehen psyyken pahasti. Tuollaisilla asioilla huijaaminen on hyvin alhaista. Tietenkin noista "pankin" tiedotteista olisi pitänyt ymmärtää jonkin olevan vialla, mutta näissä rakkaushuijauksissa uhri on jo saatu haavoittuvaan tilaan (tai ollut jo valmiiksi sellaisessa), jolloin kaikki menee läpi. Sitä mieluummin elää harhassa kuin luopuu siitä, koska se olisi hyvin kivuliasta.

Auervaarahan huijasi aikoinaan nimenomaan akateemisia naisia, joista osa oli poliisille jälkikäteen vihaisia, koska nyt harha ja fantasia ovat lopullisesti poissa. Suhtauduin ennen näihin huijauksen uhreihin kovemmin, mutta nykyään ymmärrän paremmin psykologiaa aiheen ympärillä. Jos haluaa kovasti saada elämänkumppanin ja perustaa perheen, niin unelmasta ei ole helppoa luopua jos haave näyttäisi olevan jo lähellä toteutua.

 

[Knox]

Pakko kirjoittaa ajatuksia auki, josko saisi jonkun ahaa elämyksen tässä.

Meillä menee vaimon kanssa hyvin, tietysti arki pienten lasten kanssa on yhtä sirkusta välillä, mutta myös varsin mahtavaa aikaa.

Lasten myötä vaimoni on ruvennut puhumaan enemmän ja enemmän omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Hänen vanhempansa ovat kauniisti sanottuna ihmisperseitä. Manipuloivia, ylimielisiä, ilkeitä ja kontrolloivia. Vaimoni ei ole lapsuudessaan saanut tehdä mitään, ei harrastaa, ei yökyläillä kavereilla, ei elää ja kokea normaalia nuorten asioita, jossa opitaan virheistä. Esimerkiksi 17 vuoden iässä otetut ensikännit johtivat 3 kuukauden arestiin.

Kun vaimoni opiskeli ja asui jo omillaan, ilmoittivat hänen vanhempansa, että mikäli minä pyörin vielä kuvioissa, niin he eivät anna enää euroakaan rahaa, eivätkä lainaa autoaan. Sitten he ostivat tyttärelleen auton, mikä oli varsin yllättävää. Kunnes paljastui, että auton saa käyttöön, mikäli vaimoni muuttaa takaisin kotia. Kun vaimoni valmistui, skippasivat appivanhempani valmistujaiset, koska niitä ei järjestetty heidän kotonaan.

Tuossa on pintaraapaisu, mutta kertonee riittävästi. Minä olen tätä kuviota seurannut aivan vitun hämilläni, näemmä lapsi antaa anteeksi vanhemmilleen kaiken. Tavallaan olen turtunut, mikään sieltä tuleva ei yllättä, rouva on joka helvetin vierailun jälkeen pahalla päällä, mutta silti sinne pitää mennä. Minä en siellä enää käy kuin aniharvoin, mulla ei ole tunnesidettä heihin, joten en tuhlaa aikaani ihmisperseisiin. Sen päätöksen olen kylläkin tehnyt, että jos appiukko ikinä korottaa ääntään meidän lapsille, revin häneltä pään irti.

Mutta sitten asiaan. Kuten kirjoitin, vaimoni on selvästi avannut jonkun patoutuman, joka purkautuu hiljalleen. Minä kyllä kuuntelen ja autan sen minkä pystyn, mutta minusta nämä asiat ovat niin karuja, että näistä pitäisi puhua ammattilaisen kanssa. Vaimoni on taas asiasta toista mieltä, hänestä asiat eivät ole niin vakavia, ei vaikka hän itkee niistä puhuessa. Ja jos nostan esille sen asian, että vika on hänen vanhemmissa eikä hänessä, nousee defenssit sekunnissa. Puolustellaan, miten siellä on myös paljon hyvää, aina oli ruokaa ja vaatteita, koskaan ei tarvinnut olla yksin etc.

Minä koen olevani jumissa tässä tilanteessa. Vaimoni tulee vanhemmiltaan banaani otsassa, avautuu minulle ja kaikkia vituttaa. Max. Kolme viikkoa on taukoa, kunnes sinne pitää mennä taas, ja sama kuvio toistuu. Eikä kyse ole siitä, että siellä ei saisi käydä. Mutta tämä tilanne kuormittaa meitä valtavasti. Vaimollani on selvästi halua käydä asioita läpi, mutta jokin jarruttaa sitä. Ja minä en usko omaavani sellaisia työkaluja, jolla tuota lukkoa saisi auki. Ja olen kysynyt suoraan, että haluaako hän jutella ammattilaisen kanssa asiasta, mutta hänen mielestään sellaiselle ei ole tarvetta. Eli noidankehä pyörii ja pyörii vaan.

Tekipä muuten hyvää kirjoittaa ajatuksia auki.

 

[MegaForce]

Mietin samaa tuota lukiessa ettei Sami tainnut olla mikään penaalin terävin kynä. Viimeistään siinä kohtaa, kun pankki maksaa MILJOONAN korvaukset olisi pitänyt jo porilaisellakin välähtää ettei taida ihan totta olla.

Heikolla itsetunnolla varustettu umpirakastunut mies, joka samalla keski- hyvätuloinen.

 

[Surukuku]

...
Mutta sitten asiaan. Kuten kirjoitin, vaimoni on selvästi avannut jonkun patoutuman, joka purkautuu hiljalleen. Minä kyllä kuuntelen ja autan sen minkä pystyn, mutta minusta nämä asiat ovat niin karuja, että näistä pitäisi puhua ammattilaisen kanssa. Vaimoni on taas asiasta toista mieltä, hänestä asiat eivät ole niin vakavia, ei vaikka hän itkee niistä puhuessa. Ja jos nostan esille sen asian, että vika on hänen vanhemmissa eikä hänessä, nousee defenssit sekunnissa. Puolustellaan, miten siellä on myös paljon hyvää, aina oli ruokaa ja vaatteita, koskaan ei tarvinnut olla yksin etc.

Minä koen olevani jumissa tässä tilanteessa. Vaimoni tulee vanhemmiltaan banaani otsassa, avautuu minulle ja kaikkia vituttaa. Max. Kolme viikkoa on taukoa, kunnes sinne pitää mennä taas, ja sama kuvio toistuu. Eikä kyse ole siitä, että siellä ei saisi käydä. Mutta tämä tilanne kuormittaa meitä valtavasti. Vaimollani on selvästi halua käydä asioita läpi, mutta jokin jarruttaa sitä. Ja minä en usko omaavani sellaisia työkaluja, jolla tuota lukkoa saisi auki. Ja olen kysynyt suoraan, että haluaako hän jutella ammattilaisen kanssa asiasta, mutta hänen mielestään sellaiselle ei ole tarvetta. Eli noidankehä pyörii ja pyörii vaan.
...

Tuo senlaatuinen noidankehä, jossa sinulla on valitettavasti vain hyvän kuuntelijan rooli - et oikein voi eikä kannata edes yrittää puoskaroida vaimosi kokemuksia ja niistä nousevia fiiliksiä. Parasta, mitä voit tehdä, on olla vain henkisenä tukena vaimollesi kuuntelemalla aidosti ja pyrkimällä olemaan tuomitsematta hänen tunteitaan vanhempiaan kohtaan, niille hän ei tässä(kään) vaiheessa mitään voi.
Raskasta sinulle... joo, mutta ei lähellekään niin raskasta kuin vaimollesi; lapsuus- ja nuoruusajan traumat ovat käsittämättömän syvällä ja alkavat nousta vähitellen pintaan aikuisiän edetessä, jopa vasta keski-iässä... ja kuten itsekin ajattelet, hyvin, hyvin usein ammattiapu olisi tarpeen. Ammattiapu ei tarkoita mitään suljettua osastoa, vaan parhaimmillaa rauhallisia avaavia keskusteluja ihmisen kanssa, joka ymmärtää tilannetta eikä hänellä ole häiritseviä tunnesiteitä autettavaan.

Tsemppiä!

 

[Knox]

Tuo senlaatuinen noidankehä, jossa sinulla on valitettavasti vain hyvän kuuntelijan rooli - et oikein voi eikä kannata edes yrittää puoskaroida vaimosi kokemuksia ja niistä nousevia fiiliksiä. Parasta, mitä voit tehdä, on olla vain henkisenä tukena vaimollesi kuuntelemalla aidosti ja pyrkimällä olemaan tuomitsematta hänen tunteitaan vanhempiaan kohtaan, niille hän ei tässä(kään) vaiheessa mitään voi.
Raskasta sinulle... joo, mutta ei lähellekään niin raskasta kuin vaimollesi; lapsuus- ja nuoruusajan traumat ovat käsittämättömän syvällä ja alkavat nousta vähitellen pintaan aikuisiän edetessä, jopa vasta keski-iässä... ja kuten itsekin ajattelet, hyvin, hyvin usein ammattiapu olisi tarpeen. Ammattiapu ei tarkoita mitään suljettua osastoa, vaan parhaimmillaa rauhallisia avaavia keskusteluja ihmisen kanssa, joka ymmärtää tilannetta eikä hänellä ole häiritseviä tunnesiteitä autettavaan.

Tsemppiä!

Kiitos. Puoskarointia olen pyrkinyt välttämään todella.

Sen tässä on oppinut, että viha ja halveksunta on ihan helvetin raskaita tunteita kantaa. Varsinkin, kun tunteet on viisaampi pitää omana tietonaan. Kyllä vaimo tietää etten varsinaisesti fanita hänen vanhempiaan, mutta en minä hänelle voi sanoa, että minä aidosti vihaan heitä. Sen verta rakas tuo vaimo on, että hänen vuoksi puren hampaita yhteen ja kestän tilanteen. Varsinkin, kun minä en ole edes se, joka tässä eniten kärsii.

Tänne avautuminen puhdisti kyllä omaa päätä varsin mukavasti. Tämä kun on sellainen asia, mistä en voi oikein puhua kenellekään.

 

[BOL]

Tanja kertoi musertavat uutiset ”enkelivauvasta” – seuraavalla kerralla mies huomasi raskaustestissä jotain outoa

Sami löysi Tanjan Tinderistä, ja suhde eteni vauhdilla. Onnen täydensi raskaus, joka päättyi kuitenkin tragediaan. Tai niin Sami aluksi luuli. Hiljalleen hänelle selvisi, millaiseen ansaan hän oli oikein astunut.

www.is.fi

Uskomatonta, kuinka sinisilmäisiä miehiä on. Rahan vaatiminen puolisolta ja sairaalloinen mustasukkaisuus ovat merkkejä, jolloin suhde on täysin epätasapainossa. Mikä siinä on, että ei uskalleta erota ajoissa, ennen kuin isoa vahinkoa pääsee tapahtumaan?

Tämähän ei ole varsinaisesti ollenkaan sukupuoleen liittyvä asia, vaan ennemminkin siihen, että maailmassa on valtava määrä sairaita ja täysin häikälemättömiä ihmisiä, jotka löytävät hyväksikäytön kohteekseen ihmisiä, jotka näihin juttuihin menevät. Englanninkielinen sana conartist kuvaa erinomaisesti tällaisia ihmisiä. Olen kuunnellut aika paljon jenkkiläisiä podcasteja aiheeseen liittyen ja kaikenlaista huijaria maailmaan mahtuukin.

Siinä, että ihminen haluaa uskoa toisista ihmisistä hyvää, ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Valtaosa ihmisistä on oikeasti "hyviä" ja heillä on hyvät tarkoitusperät. Mutta sen valtaosan taakse jää suuri määrä ihmisiä, jotka eivät ole hyviä ja vilpittömiä, vaan haluavat hyötyä muista ihmisistä. Jos 100:sta ihmisestä 99 on hyviä, mutta satut kohtaamaan sen yhden huonon ihmisen ja unohdat sellaisen luonnollisen normaalin epäluuloisuuden uutta tuttavuutta kohtaan, seuraukset voivat olla hirveitä.

Hirveän usein näissä tämän jutun kaltaisissa keisseissä suhde etenee todella nopeasti. Yleensä aina niissä on myös jonkinlainen inhimillinen tragedia kuvioissa mukana, joka saa tämän hyväksikäytön kohteen tuntemaan myötätuntoa. Siihen on olemassa syy, miksi ajalla on merkitystä suhteissa. Sen ajan tarkoitus on osaltaan oppia tuntemaan se toinen ihminen. Ja mitä pidempi tutustumisvaihe on, sitä vaikeampi näiden väärillä tarkoitusperillä operoivien ihmisten on saada tavoitteensa toteutettua. Jos tarkoituksena on saada mahdollisimman nopeasti rahaa tai parantaa omaa "elämänlaatua", siihen kuvioon sopii äärimmäisen huonosti kumppani, joka ei halua edetä suhteessa vauhdilla. Hyväksikäyttäjän mielenkiinto lopahtaa usein nopeasti, jos asia etene ja hän siirtyy eteenpäin. Ei maksa vaivaa, koska aina on mahdollista löytää joku, joka uskookin kaikki tarinat. Että juuri hänelle sattuu nyt tällaista kaikkea kamalaa ja siitä yli pääsemiseksi tarvitaan rahaa. Yleensä kyse on vieläpä verrattain pienistä kertamaksuista, mutta kun näitä pieniä maksuja tulee usein, loppusummat voivat nousta suuriksi.

Sitten on tietysti ihmisiä, joilla on monia vastaavia kuvioita meneillään samaan aikaan. Tällöin ajan merkitys on pienempi, koska samaan aikaan, kun jotain tyyppiä lämmitellään, rahaa tulee muualta. Tällöin kuitenkin usein kohde on varakas ja palkinto tehdystä työstä voi olla jopa huomattavan suuri. Jenkeissä näitä on paljon, koska siellä esim. avioliiton merkitys naisen taloudellisen aseman kohenemiseen on huomattavan suuri. Vaikka tekisi avioehdon, varakas puoliso on kuitenkin yleensä velvoitettu maksamaan elatusmaksuja sekä ex-puolisolleen että varsinkin yhteisille lapsille. Kätevä tapa turvata oma tulevaisuus. Ja tämä koskee tietysti myös miehiä, ei vain naisia.

Itse antaisin kaikille vinkiksi, että rahan suhteen kannattaa olla melkeinpä ylitiukka suhteen alussa kuin liian avokätinen. Jos potentiaaliselle kumppanille on sattunut kaikenlaista kurjaa, sitä tukea kannattaa osoittaa taloudellisesti vaikka ruokaa ostamalla tai jonkun laskun maksamalla. Vaikka yritykset eivät voi antaa yksittäisestä asiakkaasta mitään tietoja ulkopuolisille, soittamalla vaikkapa asiakaspalveluun ja kertomalla, että on maksamassa heidän asiakkaansa laskua ja nyt haluaisi vain varmistua, että kysymyksessä on todellakin heidän yrityksensä pankkitili, aspahenkilö voi tämän tiedon kyllä vahvistaa. Siinä ei luovuteta kenenkään henkilön arkaluonteisia tietoja, vaan kysymys on yrityksen tilinumerosta, jonka oikeellisuudesta halutaan varmistua. Laskut kannattaa pyytää myös aina kirjallisessa muodossa ja tarkastaa, mistä yrityksestä on oikeasti kysymys. Toki joissain tapauksissa petos voi myös näin onnistua, mutta siihen tarvitaan sitten kyllä apuja myös muualta ja silloin toiminta on jo todella nextiä leveliä.

Rajat pitää osata, uskaltaa ja ymmärtää asettaa. Pieni epäluulo ei ole koskaan pahasta eikä sen epäluulon tarvitse välttämättä kohdistua siihen ihmiseen, vaan se voi kohdistua myös olosuhteisiin tai siihen, että itse suhde voi syystä tai toisesta mennä mönkään. Kuinka paljon taloudellista riskiä on halukas ottamaan suhteen alkuvaiheessa? Itsensä kanssa kannattaa käydä dialogia myös siitä, miksi jonkun asian suhteen kannattaisi kiirehtiä. Jos joku asia kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se sitä myös usein on.

Mulla on ollut sellainen lyhyt jännämies-vaihe, mutta siinäkin tiesin koko ajan, että kyseessä ei ole mikään loppuelämän suhde, vaan sellainen erikoinen välivaihe, joka olevinaan "sopi" siihen elämänvaiheeseeni. Olin nuori, juuri eronnut pitkästä nuoruuden suhteesta ja mies oli aika paljon vanhempi. Tässäkin suhteessa toinen osapuoli halusi heti alussa edetä todella nopeasti ja vaikka olin häntä paljon nuorempi, mun mielestäni se oli epänormaalia ja jotenkin epätasapainoisen ihmisen haihattelua. Ja sellainen hän sitten oikeasti olikin. Korkeita nousuja ja huimia laskuja. Aivan liikaa minulle. Se suhde loppui sitten lopullisesti, kun tilanne ns. eskaloitui ja mittani tuli täyteen. Ja se oli itse asiassa oikein hyväkin, että hän suuttui minulle täysin turhasta asiasta ja heitti tavaroita asunnossani seinille, koska siinä ylittyi sellaiset rajat, että eipä tarvinnut enää miettiä eikä selitellä, miksi se oli siinä. Mutta kyllä mä itse alusta asti tiesin, että kyseinen henkilö ei ole mulle millään tasolla "se oikea", enkä siksi missään vaiheessa ostanutkaan hänen "muutetaan yhteen kahden päivän tuntemisen jälkeen"-huuhaataan. Mun ensimmäiset fiilikseni olivat, että miksi hän (tai kukaan muukaan) haluaisi muuttaa kanssani yhteen niin nopeasti, kun eihän me edes oikeasti tunneta toisiamme? Että siihen muuttohaluun on pakko olla joku muu syy. Ja niinhän siihen olisi ollutkin. Sekin selvisi aika nopeasti. Mutta ne mun ensivibat olivat ihan oikeat. Ja mun vibani ovat olleet oikeassa myöhemminkin. Siksi mä luotankin aina todella vahvasti mun omaan intuitiooni, koska se on kovin usein oikeassa. Kaikkein ratkaisevinta oli kuitenkin se, että mä tiedostin asioiden todellisen laadun heti alusta, enkä heittäytynyt täysillä, kuten joku toinen olisi voinut tehdä. Hyvännäköinen mies, joka todellakin osasi puhua. Siinä olisi voinut käydä nopeasti niin, että olisin saanut oman elämäni todella pahasti solmuun ihan vain "elämällä hetkessä". Suhteesta ei jäänyt mitään muuta käteen kuin se, että ainakin tiesin, minkälaisen ihmisen kanssa mä en missään nimessä halua elämääni jakaa ja sekin oli ihan käypä tieto. Eikä mulle mitään traumoja siitä jäänyt, koska olin koko ajan tilanteen tasalla. Mutta sen suhteen ansiosta tunnistan myös tiettyjä käyttäymiseen liittyviä pikkujuttuja, jotka saavat punaiset liput salkoon ja pari kertaa sen jälkeen olen ihan tarkoituksella vetäytynyt kaverisuhteestakin takavasemmalle, koska mulla ei ole mielenkiintoa katsella edes kavereiden sekoiluja ja sitä tällaisten tietynlaisten ihmisten kanssa aina on tavalla tai toisella luvassa. Ja jollain asteella sitä itse on aina "syytettyjen" joukossa.

Kaiken a ja o ihmissuhteissakin on aina tuntea itsensä riittävän hyvin. Tiedostaa omat heikkoudet ja vahvuudet. Siitä on paljon apua, kun pitää funtsailla isoja asioita elämässä, olipa kyse ihmissuhteista, duuneista tai mistä muusta hyvästä. Ja omien parhaiden ystävien kanssa kannattaa keskustella avoimesti, jos tuntuu, että omat parisuhteet eivät jostain syystä etene mihinkään tai löytää aina vääränlaisen ihmisen vierelleen: he tuntevat yleensä sut parhaiten ja heillä on aika usein hyviä näkemyksiä siitä, miten just sä käyttäydyt tietyissä tilanteissa ja tietynlaisten ihmisten kanssa.

 

[Pärde]

Tänne avautuminen puhdisti kyllä omaa päätä varsin mukavasti. Tämä kun on sellainen asia, mistä en voi oikein puhua kenellekään.

On todella tärkeää, että pidät omasta jaksamisestasi huolta. Vaikeinta tuossa tilanteessa sinun kannaltasi on, ettet voi ratkaista ongelmaa mitenkään. Voit vain pysyä lähellä ja olla tukena. Luin jostain joskus ajatuksen, että läheisille on vaikeaa olla tuskaisen rakkaansa lähellä ja se aiheuttaa heille itselleen epämukavuutta, jota sitten yritetään lääkitä ratkaisemalla ongelmaa. Jolloin mennään metsään ja toinen ei koe tulevansa kuulluksi.

Itselläni on hieman samanlainen tilanne, joskin suhde on paljon tuoreempi. Mutta puolisolla todella rankkoja kokemuksia lapsuudessaan ja edellisessä suhteessa. Olen sanonut oman kokemukseni perusteella mielipiteen, että ammattilainen voisi olla hyvä apu, mutta hän tekee oman päätöksensä sen suhteen. Kuten sinunkin puolisosi tekee ja niin pitääkin, koska terapia vaatii sitoutumista ja oman päätöksen.

Tsemppiä sinulle, kuulostaa hyvältä, että pystyt ja jaksat olla puolisosi tukena. Kunhan muistat pitää huolta itsestäsi.

 

[Backis]

Pakko kirjoittaa ajatuksia auki, josko saisi jonkun ahaa elämyksen tässä.

Meillä menee vaimon kanssa hyvin, tietysti arki pienten lasten kanssa on yhtä sirkusta välillä, mutta myös varsin mahtavaa aikaa.

Lasten myötä vaimoni on ruvennut puhumaan enemmän ja enemmän omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Hänen vanhempansa ovat kauniisti sanottuna ihmisperseitä. Manipuloivia, ylimielisiä, ilkeitä ja kontrolloivia. Vaimoni ei ole lapsuudessaan saanut tehdä mitään, ei harrastaa, ei yökyläillä kavereilla, ei elää ja kokea normaalia nuorten asioita, jossa opitaan virheistä. Esimerkiksi 17 vuoden iässä otetut ensikännit johtivat 3 kuukauden arestiin.

Kun vaimoni opiskeli ja asui jo omillaan, ilmoittivat hänen vanhempansa, että mikäli minä pyörin vielä kuvioissa, niin he eivät anna enää euroakaan rahaa, eivätkä lainaa autoaan. Sitten he ostivat tyttärelleen auton, mikä oli varsin yllättävää. Kunnes paljastui, että auton saa käyttöön, mikäli vaimoni muuttaa takaisin kotia. Kun vaimoni valmistui, skippasivat appivanhempani valmistujaiset, koska niitä ei järjestetty heidän kotonaan.

Tuossa on pintaraapaisu, mutta kertonee riittävästi. Minä olen tätä kuviota seurannut aivan vitun hämilläni, näemmä lapsi antaa anteeksi vanhemmilleen kaiken. Tavallaan olen turtunut, mikään sieltä tuleva ei yllättä, rouva on joka helvetin vierailun jälkeen pahalla päällä, mutta silti sinne pitää mennä. Minä en siellä enää käy kuin aniharvoin, mulla ei ole tunnesidettä heihin, joten en tuhlaa aikaani ihmisperseisiin. Sen päätöksen olen kylläkin tehnyt, että jos appiukko ikinä korottaa ääntään meidän lapsille, revin häneltä pään irti.

Mutta sitten asiaan. Kuten kirjoitin, vaimoni on selvästi avannut jonkun patoutuman, joka purkautuu hiljalleen. Minä kyllä kuuntelen ja autan sen minkä pystyn, mutta minusta nämä asiat ovat niin karuja, että näistä pitäisi puhua ammattilaisen kanssa. Vaimoni on taas asiasta toista mieltä, hänestä asiat eivät ole niin vakavia, ei vaikka hän itkee niistä puhuessa. Ja jos nostan esille sen asian, että vika on hänen vanhemmissa eikä hänessä, nousee defenssit sekunnissa. Puolustellaan, miten siellä on myös paljon hyvää, aina oli ruokaa ja vaatteita, koskaan ei tarvinnut olla yksin etc.

Minä koen olevani jumissa tässä tilanteessa. Vaimoni tulee vanhemmiltaan banaani otsassa, avautuu minulle ja kaikkia vituttaa. Max. Kolme viikkoa on taukoa, kunnes sinne pitää mennä taas, ja sama kuvio toistuu. Eikä kyse ole siitä, että siellä ei saisi käydä. Mutta tämä tilanne kuormittaa meitä valtavasti. Vaimollani on selvästi halua käydä asioita läpi, mutta jokin jarruttaa sitä. Ja minä en usko omaavani sellaisia työkaluja, jolla tuota lukkoa saisi auki. Ja olen kysynyt suoraan, että haluaako hän jutella ammattilaisen kanssa asiasta, mutta hänen mielestään sellaiselle ei ole tarvetta. Eli noidankehä pyörii ja pyörii vaan.

Tekipä muuten hyvää kirjoittaa ajatuksia auki.

Kyllä terapia tekisi varmasti hyvää, toki sen päätöksen sinne lähdöstä pitää löytyä henkilöstä itsestään. Terapiastakaan kun ei ole mitään hyötyä jos sinne työnnetään ja siellä ei olekaan valmis avautumaan ja puhumaan kaikesta mahdollisesta.

Itsellä jotain samankaltaisuutta omassa tilanteessa. Vaimolla ristiriitaiset suhteet vanhempiin, kun on isossa perheessä jäänyt hieman yksin ja joutunut kasvamaan itsekseen. Aika pintapuoliset ja henkisesti etäiset välit hänellä on ollut aina vanhempiinsa. Nyt terapiassa asiaa käsitellessä on alkanut nousemaan erilaisia yllättävänkin voimakkaita vihan tunteita vanhempiaan kohtaan. Joku viisaampi varmaan osaa sanoa paremman selityksen asialle, mutta perstuntumalta luulisi että tuo on vain hyvä merkki kun tulee erilaisia tunteita ja ehkä tuon vihan jälkeen tulee sitten jotain muuta tilalle.

Itsellä on ihan ok välit hänen vanhempiin ja enpä minä osaa olla heille mistään vihainen, toki sitä miettii että pakkoko niitä lapsia on tehdä useampia jos sitten aika ja jaksaminen ei riitäkään heidän tukemiseen ja kasvattamiseen.

 

[BOL]

Pakko kirjoittaa ajatuksia auki, josko saisi jonkun ahaa elämyksen tässä.

Meillä menee vaimon kanssa hyvin, tietysti arki pienten lasten kanssa on yhtä sirkusta välillä, mutta myös varsin mahtavaa aikaa.

Lasten myötä vaimoni on ruvennut puhumaan enemmän ja enemmän omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Hänen vanhempansa ovat kauniisti sanottuna ihmisperseitä. Manipuloivia, ylimielisiä, ilkeitä ja kontrolloivia. Vaimoni ei ole lapsuudessaan saanut tehdä mitään, ei harrastaa, ei yökyläillä kavereilla, ei elää ja kokea normaalia nuorten asioita, jossa opitaan virheistä. Esimerkiksi 17 vuoden iässä otetut ensikännit johtivat 3 kuukauden arestiin.

Kun vaimoni opiskeli ja asui jo omillaan, ilmoittivat hänen vanhempansa, että mikäli minä pyörin vielä kuvioissa, niin he eivät anna enää euroakaan rahaa, eivätkä lainaa autoaan. Sitten he ostivat tyttärelleen auton, mikä oli varsin yllättävää. Kunnes paljastui, että auton saa käyttöön, mikäli vaimoni muuttaa takaisin kotia. Kun vaimoni valmistui, skippasivat appivanhempani valmistujaiset, koska niitä ei järjestetty heidän kotonaan.

Tuossa on pintaraapaisu, mutta kertonee riittävästi. Minä olen tätä kuviota seurannut aivan vitun hämilläni, näemmä lapsi antaa anteeksi vanhemmilleen kaiken. Tavallaan olen turtunut, mikään sieltä tuleva ei yllättä, rouva on joka helvetin vierailun jälkeen pahalla päällä, mutta silti sinne pitää mennä. Minä en siellä enää käy kuin aniharvoin, mulla ei ole tunnesidettä heihin, joten en tuhlaa aikaani ihmisperseisiin. Sen päätöksen olen kylläkin tehnyt, että jos appiukko ikinä korottaa ääntään meidän lapsille, revin häneltä pään irti.

Mutta sitten asiaan. Kuten kirjoitin, vaimoni on selvästi avannut jonkun patoutuman, joka purkautuu hiljalleen. Minä kyllä kuuntelen ja autan sen minkä pystyn, mutta minusta nämä asiat ovat niin karuja, että näistä pitäisi puhua ammattilaisen kanssa. Vaimoni on taas asiasta toista mieltä, hänestä asiat eivät ole niin vakavia, ei vaikka hän itkee niistä puhuessa. Ja jos nostan esille sen asian, että vika on hänen vanhemmissa eikä hänessä, nousee defenssit sekunnissa. Puolustellaan, miten siellä on myös paljon hyvää, aina oli ruokaa ja vaatteita, koskaan ei tarvinnut olla yksin etc.

Minä koen olevani jumissa tässä tilanteessa. Vaimoni tulee vanhemmiltaan banaani otsassa, avautuu minulle ja kaikkia vituttaa. Max. Kolme viikkoa on taukoa, kunnes sinne pitää mennä taas, ja sama kuvio toistuu. Eikä kyse ole siitä, että siellä ei saisi käydä. Mutta tämä tilanne kuormittaa meitä valtavasti. Vaimollani on selvästi halua käydä asioita läpi, mutta jokin jarruttaa sitä. Ja minä en usko omaavani sellaisia työkaluja, jolla tuota lukkoa saisi auki. Ja olen kysynyt suoraan, että haluaako hän jutella ammattilaisen kanssa asiasta, mutta hänen mielestään sellaiselle ei ole tarvetta. Eli noidankehä pyörii ja pyörii vaan.

Tekipä muuten hyvää kirjoittaa ajatuksia auki.

Vaikuttaa siltä, että vaimosi elää tällä hetkellä jonkinlaista "siirtymävaihetta". Hän tiedostaa asioita ja käsittelee niitä, mutta ei ole valmis vielä toimimaan kovinkaan radikaalisti. Onneksi hänellä on sut, jolle voi purkaa tuntojaan. Sullehan tämä on todella raskasta ja turhauttavaa, koska joudut todellakin seuraamaan kaikkea ikään kuin ulkopuolisena, vaikka todellisuudessa et ole enää missään määrin ulkopuolinen, vaan sinäkin olet perhettä. Olisi teidän molempien kannalta ihan ensiarvoisen tärkeää, että hän uskaltautuisi puhumaan ammattilaisen kanssa, koska hän on kuitenkin niin isojen asioiden äärellä, että oikeasti vain ammattilainen voi auttaa häntä käsittelemään asioita oikein ja oikeassa järjestyksessä.

Luuletko, että pystyisit kääntämään nämä hänellä käsittelyssä olevat asiat koskemaan teidän yhteisen perheenne tulevaisuutta? Siis sillä tavalla hienotunteisesti tietenkin ja tarkoituksena saada hänet ammattiauttajan puheille, joka sitten alkaa avata vaimosi kanssa asioita, miten parhaaksi näkee. Onko vaimollasi joku "kipupiste" tai käyttäytymismalli, joka jotenkin "heijastuu" teidän lapsiinne? Ihan vaikka sellainen, että kun häneltä on kielletty lapsena "kaikki", hän ei halua kieltään lapsiltanne mitään? Tai joku vähän vastaava, joka ei ole loppupeleissä lapsillenne hyväksi? Tai jos lähestyisit asiaa sinun ja perheenne kannalta? Että, miten sinä ja lapset pärjäätte, jos kaikki käy hänelle yhtäkkiä liian raskaaksi? Ja muistuttaa häntä siitä, että hän ei voi itse vaikuttaa siihen, miten hänen psyykensä asioita käsittelee ja miten hän jaksaa ja voi. Koska, jos se olisi tahdon asia, kukaan ei olisi masentunut tai traumatisoitunut. Jos ihminen saisi itse päättää, eiköhän jokainen valitsisi "ei tunnu missään"-asenteen. Pääpaino olisi nimenomaan siinä ajatuksessa, että mitään stoppia tai masennusta ei koskaan pääsisi tulemaan, kun asioita käsitellään nyt, kun ne ovat nousseet pintaan. Ja ne käsiteltäisiin nimenomaan sellaisen ihmisen kanssa, jonka ammattitaito riittää tukemaan ja ohjaamaan erilaisten tunteiden käsittelyä. Sinulla ei sellaista ammattitaitoa ole ja muutenkin sinä olet liian lähellä häntä, koska sinulla on omat tunteet pelissä.

Jos hän ei vielä ole valmis hakemaan apua itsensä takia, ehkä hän olisi siihen jonkun muun vuoksi? Tavallaanhan tällainen toiminta on jonkin sortin manipulointia, mutta toisinaan tarkoitus pyhittää keinot ja tässä tapauksessa kyse on kuitenkin siitä, että vaimosi saisi apua jo ennen kuin paska levähtää tuulettimeen oikein kunnolla. Eli suomeksi ennen kuin hänen oma jaksamisensa tulee vastaan.

Tuollaiset kokemukset vaikuttavat niin vahvasti kaikkeen, että koko jopa oma olemassaolo ja/tai aiempi elämä saattaa tulla jossain vaiheessa kyseenalaistetuksi. Ja vaikka on tapahtunut kamalia asioita, siellä on kuitenkin niitä hyviäkin kokemuksia. Ovatko nekin valetta? Keksinkö kaiken? Asiat ovat niin suuria, että kyllä se vaikuttaa ihan kaikkeen minäkuvasta lähtien. On helppo sanoa, että parasta on vain asettaa tiukat rajat tai katkoa jopa välit kokonaan (enkä nyt viittaa lainaamaani kirjoittajaan, vaan yleisesti). Mutta kun ihminen on koko ikänsä ollut alisteisessa asemassa suhteessa vanhempiinsa ja kun sitä tilannetta on törkeästi käytetty hyväksi, se on paljon vaikeampaa kuin sellaiselle ihmiselle, jota ei ole samalla tavalla alistettu. Ja sitten on sekin, että ihmiset ovat erilaisia ja yksilöllisiä. Samasta perheestä ja samoilla kokemuksilla olevat lapset voivat suhtautua hyvinkin eri tavalla vaikkapa juuri vanhempiinsa, vaikka kaikki tiedostaisivatkin tilanteen samalla tavalla ja juuri niin kuin se on ollut. Ja mitä vanhemmiksi omat vanhemmat tulevat, sitä enemmän siihen voi tulla mukaan vähän sellaisia säälin sekaisia tunteita.

Minä olen tavallaan laittanut välejä poikki lähisukulaisteni kanssa, koska heidän käytöksensä minua kohtaan oli epäasiallista. Ja kirjoitin tavallaan siksi, että oikeasti en ole laittanut mitään välejä poikki, lakkasin vain asioimasta heidän kanssaan. Päätin, ettei mulla ole mitään syytä pitää sellaisiin ihmisiin mitään yhteyttä, jotka eivät taida minusta oikeasti pitää. Alussa vastasin puheluihin, jos mua sattui huvittamaan ja otin sillä tavalla etäisyyttä. Ja pikkuhiljaa soitot vähenivät kokonaan. Nyt tilanne on se, että pystyn suhtautumaan jo aika neutraalisti asioihin enkä tietenkään toivo kenellekään mitään pahaa. Mutta mun roolini ei ole olla kenenkään kaarimalja, mihin oksentaa oma paha olonsa. Se kierre katkesi ja hyvä niin. Toimeen tullaan ja jotain viestejä voidaan joskus vaihtaa, mutta hyvin pinnallista se kanssakäyminen on. Mun oma elämänlaatuni ja vointini on nykyisin erinomainen, kun ei tarvitse ”pelätä”, milloin minusta valehdellaan jotain tai sanomisiani vääristellään. En kuitenkaan halua mitään riitoja, joten en viitsi edes ottaa asioita enää puheeksi, koska ei vanhojen asioiden käsittely auta mua yhtään. Kaikista ei tarvitse pitää, mutta toimeen pitää tulla. Ja tilanne on nyt se. Eteenpäin.

 

[Schwein]

Pakko kirjoittaa ajatuksia auki, josko saisi jonkun ahaa elämyksen tässä.
...
Tekipä muuten hyvää kirjoittaa ajatuksia auki.

Tilanteesi muistuttaa hienokseltaan omaani. Sillä erotuksella, että appivanhempani ovat pääosin järkeviä ja mukavia. Mutta etenkin anopilla on tietynlaisia kommunikaatiovaikeuksia sekä jonkinlaista pelkoa kaikenlaisia tyttäreensä tai lapsenlapsiin liittyviä ongelmia kohtaan, mikä sitten ilmenee asioiden kiertämisenä tai jopa kieltämisenä.

Heidän suhtautumisensa vaimooni ei myöskään ollut ongelmaton vaimoni ollessa teini-iässä. Olen itsekin läheltä nähnyt tiettyjä pienehköjä kummallisuuksia, nuoresta kun ollaan yhdessä oltu. Minut on jostain syystä aina hyväksytty täysin. En ihan tiedä, mistä oma pyhimyksen kaltainen maineeni tulee.

Esimerkiksi vaimoni hiukset olivat joku aivan käsittämätön pyhä asia. Joskus 17-vuotiaana vaimoni pistäytyi hiusmallina. Hiukset olivat minusta todella hyvännäköiset, eikä millään lailla provosoivat tms. Vähän samanlaista tyyliä mitä tuohon aikaan näki jossain Frendit-sarjassa naisilla. Seurauksena parin päivän mykkäkoulu anopin taholta.

Äidin ja tyttären riidat päättyivät usein siten, että tytär kirjoitti kirjeen, jossa pyysi anteeksi. Vastapuolelta ei anteeksipyyntöä kuulunut.

Vaimoni uupui työssään muutama vuosi sitten, ja jäi lopulta sairaslomalle uupumuksen ja masennuksen vuoksi. Vanhemmilleen tämä oli jotenkin käsittämätön asia. Huolissaan he selvästi olivat kyllä - toivat esimerkiksi kirkasvalolampun avuksi. Lisäksi anoppini soitteli lähes joka päivä. Mutta sen sijaan, että olisi vaikka kysynyt "kuinka voit", hän mieluummin päivitteli Donald Trumpia ym. yhtä henkilökohtaisen tärkeitä asioita.

Tuon uupumuksen ja masennuksen myötä vaimoni sai ammattiapua. Myös pitkäaikaista terapiaa, jossa hän lopulta käsitteli aika paljonkin äitisuhdettaan. Sanoisin, että tuo tuli tarpeeseen.

Saadusta ammattiavusta huolimatta nykyäänkin vierailujen seurauksena vaimoni usein tuntee itsensä epäonnistuneeksi tai huonoksi. Hän kuitenkin nykyään uskaltaa sentään sanoa miten ajattelee, eikä enää pelkästään ota vastaan sitä paskaa mitä tarjolla olisi.

Esimerkkejä kummallisuuksista voisin kertoa paljon lisää, myös asioista jotka liittyvät lapsiimme, mutta romaania en jaksa kirjoittaa.

Kirjoittamistani esimerkeistä voinee päätellä, etteivät appivanhempani tosiaan taida läheskään samaa tasoa olla, kuin sinulla. Siitä huolimatta vaimoni on tarvinnut terapiaa äitisuhteessaan edes jonkin verran paremmin selvitäkseen. Erittäin suositeltavaa olisi siis sinunkin vaimollesi, mutta ymmärrän kyllä, että kynnys hakea apua voi olla iso.

 

[Knox]

@BOL

Tavallaan olen yrittänytkin kääntää keskustelua tuohon, mutta sieltä nousee defenssit niin vahvasti esille, että olen jättänyt keskustelun siihen. Hän reagoi asiaan niin, että minä kyseenalaistan hänen osaamisen ja vanhemmuuden, vaikka eihän kyse ole tietenkään siitä.

Eikä meillä onneksi ole tuollaista, että hän tekisi täysin päinvastoin asioita. Meillä on onneksi varsin samat ajatukset lasten kasvatuksesta.

Eli ainakaan vielä nämä asiat eivät vaikuta lapsiin, enemmän kyse on siitä, että joku tietty asia triggeröi muiston, ja sitä sitten käydään minun kanssa läpi. Konkreettinen esimerkki, esikoinen halusi tehdä äitinsä kanssa ruokaa, äiti otti lapsen siihen mukaan. Mukava juttu tietysti, mutta sitten illasta hän muisteli, miten hän ei koskaan saanut tehdä mitään tuollaista, koska lapset vain sotkee. Tai kun leivotaan, niin hän muistelee miten hän ei koskaan saanut leipoa, koska lasten tekemät pullat ovat typerän muotoisia.

Lisäksi anopilla on tapana kommentoida muiden ulkonäköä varsin vittumaisesti. Vaimoni ollessa raskaana, kertoi anoppi miten yllättävän paljon vaimo on kerännyt painoa, hän kun lihoi vain määrän X. Ja tätä se on ollut kuulema lapsesta asti, milloin on lihonut, milloin serkku on lihonut etc. Minä odotan tietysti vain sitä, että hän kommentoi meidän lapsien ulkonäköä. Koska miksi hän ei sitä tekisi? Ja sitten ollaankin isojen asioiden äärellä.

Sehän tässä on pelkona, että jossain vaiheessa näistä muodostuu niin iso möykky, että se romahdus tulee kerralla. Vaimoni on joskus yrittänyt jutella vanhempiensa kanssa asioista, siitä miten hän on kokenut kasvatuksensa, mutta vastaukseksi tuli marttyyrinviittaan käärittyä vikinää, "miten me ollaan niin huonoja vanhempia, ei osata edes lapsia kasvattaa".

Tuokin on totta, että sisarukset ottavat asiat eri tavalla. Vaimoni on joskus avautunut siskolleen, joka totesi, että ei niistä kannata välittää, antaa mennä korvien läpi vain. Tämäkin on omiaan aiheuttamaan sitä, että rouva kokee asioiden olevan kunnossa, vaikka ne ei ole.

Tämä on aika tärkeä keskustelu minulle, koska sain myös vahvistusta sille, että en ylireagoi asiaan. Täytyy hieman pohtia sitä, miten asiaa lähestyy jatkossa.

 

[BaronFIN]

Naisasiaa tämäkin, mutta oma äitiini oli (on varmaan edelleen) luonnehäiriöinen narsisti, jonka mielipide on aina oikea, kaikki muut ihmiset ovat idiootteja tai läskejä ja mutiaiset kuuluu ulkomaille. Verot on perseestä, työttömyyskorvaus on liian pieni ja tupakka sisätiloissa on normaalia kun 60-luvullakin oli. Saitte käsityksen tästä tupkantuoksuisesta boomerista.

Itse olin aina se yhteyttä ottava ääliö, jonka tehtävänä oli ottaa yhteyttä ja ylläpitää kulisseja. Loppujen lopuksi minun puuropata paloi pohjaan kun tuo alkoi tyrkyttää omia uskomuksiaan lapsilleni. Kaikki välit poikki viisi vuotta sitten, olisi pitänyt laittaa 15 vuotta aiemmin.

En koe menettäneenä tässä mitään. Päin vastoin. Paljon helpompi hengittää. Pohdinta: onko minun miehenä helpompi katkaista yhteys äitiin kuin jos olisi äiti-tytär -suhde? Viitaten ylläoleviin hankaluuksiin mistä plstaveljet kertovat.

 

[BOL]

Naisasiaa tämäkin, mutta oma äitiini oli (on varmaan edelleen) luonnehäiriöinen narsisti, jonka mielipide on aina oikea, kaikki muut ihmiset ovat idiootteja tai läskejä ja mutiaiset kuuluu ulkomaille. Verot on perseestä, työttömyyskorvaus on liian pieni ja tupakka sisätiloissa on normaalia kun 60-luvullakin oli. Saitte käsityksen tästä tupkantuoksuisesta boomerista.

Itse olin aina se yhteyttä ottava ääliö, jonka tehtävänä oli ottaa yhteyttä ja ylläpitää kulisseja. Loppujen lopuksi minun puuropata paloi pohjaan kun tuo alkoi tyrkyttää omia uskomuksiaan lapsilleni. Kaikki välit poikki viisi vuotta sitten, olisi pitänyt laittaa 15 vuotta aiemmin.

En koe menettäneenä tässä mitään. Päin vastoin. Paljon helpompi hengittää. Pohdinta: onko minun miehenä helpompi katkaista yhteys äitiin kuin jos olisi äiti-tytär -suhde? Viitaten ylläoleviin hankaluuksiin mistä plstaveljet kertovat.

En usko. Uskon, että kysymys on luonteesta ennemminkin kuin sukupuolesta. Onhan niitä isä-poika- ja äiti-poika-suhteitakin, joissa se lapsi sietää ties mitä paskaa. Tietynlaiseen käytökseen myös tottuu ja sitä oppii sietämään. Toisista tulee samanalaisia kuin vanhemmistaan, toisistaan ihan erilaisia ja toisista jotain siltä väliltä. Aika paljon on kiinni siitäkin, minkälaista se oma elämä on, mutta varmaan suurin vaikutus on siltä, miten saa katkaistua napanuoran vanhempiinsa. Jos se tapahtuu nuorena, elämä on myöhemmin ehkä vähän helpompaa kuin, että se tapahtuisi vasta myöhemmin. Toisilla on myös oiva tapa ymmärtää toisia paremmin, että toiset nyt vain ovat sellaisia kuin ovat ottamatta hirveitä kierroksia. Itse olen opetellut tässä paremmaksi, mutta en todellakaan aina ole ollut sellainen ja siksi elämässäni on ollut melko paljon draamaa jossain elämänvaiheessa. Koska pirtaan ei istu, että joku voi olla ihan totaalimulkku ja kaikkien muiden pitää vain hyväksyä se. Nyt olen oppinut paremmin valitsemaan taisteluni, mutta kyllä mä edelleen kaikkein räikeimpiin juttuihin pyrin puuttumaan.

Aika monella raja menee omissa lapsissa. Tai niin olen huomannut. Se voi olla oman lapsen syntymä, jolloin on pakko ottaa etäisyyttä, koska se lapsi ihan oikeasti tarvitsee hoitoa paljon enemmän kuin joku itsestään oikeasti huolehtimaan pystyvä aikuinen, joka vain haluaa imeä kaiken mahdollisen huomion ja energian muilta. Tai sitten se voi olla tilanne, missä huomaa, että omat lapset alkavat ymmärtää, miten vääriä sen jonkun läheisen puheet ovat eikä halua, että omat lapset omaksuvat niitä. Kuten sinun tapauksessasi tapahtui.

Rajat on pakko oppia asettamaan. Toisilla se vain ottaa enemmän aikaa kuin toisilla.