Naisasiat

[444]

Musta tuntu et meidän keskustelut meni nyt hyvään suuntaan eikä oo kiukkus enää(oletan.)

Ei hätää, kyllä sä vielä ehdit tän ryssiä. :D
Ei vaan, toivottavasti natsaa, nyt tai myöhemmin, ja löydät unelmiesi naisen kainaloosi.

 

[BaronFIN]

Te olette ihan amatöörejä kaikki; Nymphomaniac, tanskalainen art house -elokuva. Lars von Trierin viiden ja puolen tunnin sensuroimaton versio vie leffatreffit aivn uudelle tasolle.

Tietty jos ohjaaja on mies, niin ehkä sitä ei silloin lasketa.

Totuuden nimissä nainen varmaan kalasteli 50 shades of grey -elokuvaa, sillä oma seurustelukumppanini pitää sitä loistoleffana ja on äimän käkenä kun itse en ole siitä syttynyt ja en ole edes innostunut kun on hieman… meh…

Piiskaleikit voi leikkiä ilman leffaakin.

 

[Freya]

Totuuden nimissä nainen varmaan kalasteli 50 shades of grey -elokuvaa, sillä oma seurustelukumppanini pitää sitä loistoleffana ja on äimän käkenä kun itse en ole siitä syttynyt ja en ole edes innostunut kun on hieman… meh…

Siinä leffassa on kyllä naispääosa kaukana.

 

[Delter]

Te olette ihan amatöörejä kaikki; Nymphomaniac, tanskalainen art house -elokuva. Lars von Trierin viiden ja puolen tunnin sensuroimaton versio vie leffatreffit aivn uudelle tasolle.

Sanoisin, että saman ohjaajan Antichrist on myös varsin naisvetoinen elokuva, vaikka tämä raina ei varsinaisesti naissukupuolta ylennä.

Ja nyt kun Trierin masennustrilogiasta on jo kaksi mainittu, niin myös siinä kolmannessa eli Melancholiassa naiset varastavat show'n.

Omista naisasioista sen verran, että hanipööni kanssa on katsottu nuo kaikki mainitut elokuvat.

 

[BaronFIN]

Siinä leffassa on kyllä naispääosa kaukana.

No näin onkin, mutta hämmentävän moni naisoletettu pitää viidenkymmenen harmaan eri sävyjä loistopätkänä.

 

[Freya]

No näin onkin, mutta hämmentävän moni naisoletettu pitää viidenkymmenen harmaan eri sävyjä loistopätkänä.

Totta, osa toki näistä naisista varmasti kokee jonkunlaista vetoa tuollaiseen elämään enkä viittaa pelkästään sänkyhommiin, vaan rikas mies asetelmaan ja sen vuoksi leffa herättää kiksejä.

Oletin kuitenkin ettei kys. nainen nyt viitannut tähän leffaan, kun tässä ei voi millään mittapuulla pitää naista pääosassa. Etenkin kun naisen jatkokysymys keskusteluun oli ehkä vähän semi feministi - vivahteinen.

 

[444]

El orfanato (Orpokoti) ja Mother! olisivat myös hyviä naisvetoisia leffoja. Alkaa olla @Fiftie :lle viikonlopuksi tekemistä, kun kaikki mainitut katsoo läpi.

 

[Fiftie]

Totta, osa toki näistä naisista varmasti kokee jonkunlaista vetoa tuollaiseen elämään enkä viittaa pelkästään sänkyhommiin, vaan rikas mies asetelmaan ja sen vuoksi leffa herättää kiksejä.

Oletin kuitenkin ettei kys. nainen nyt viitannut tähän leffaan, kun tässä ei voi millään mittapuulla pitää naista pääosassa. Etenkin kun naisen jatkokysymys keskusteluun oli ehkä vähän semi feministi - vivahteinen.

Naisen profiilissa ei mainita feminismiä, mutta oletan naisen olevan feministi. Tässä ei mitään vikaa, koska en ole mikään feminismi vastainen mies.

 

[Jeffrey]

No nyt tänään nainen sitten taas elokuvista puhuttaessa kysyi, että onko mun vaikea katsoa naisista kertovia elokuvia/sarjoja, kun sitä hieman kiukuttaa tämä etten osannut sanoa hyviä.

Kannattanee vakavissaan harkita sitä kytkimen nostoa.

Tästä tosin tuli mieleen yksi lämmin muisto omilta sinkkuvuosiltani. Deittailin muutamia vuosia sitten tällaisen hyvin valveutuneen naisen kanssa. Omalla kohdalla tietynlainen maskulismi tai ainakin maskuliinisuus heijastuu jo peilistä ja ehkä tämä osaltaan myös tätä neitosta viehätti. Kaikista eroavaisuuksista huolimatta viihdyttiin toistemme seurassa loistavasti, seksuaalinen kemia oli parasta koskaan missään ja varmasti meidän kanssakäymistä ohjasi tietynlainen molemminpuolinen halu katsoa tämä kortti ja toisaalta hioa niitä omia kulmia toisen kannalta pehmeämmiksi.

Lopulta sitten yksi viikonloppuilta meille syntyi tapailun päättänyt selkkaus. Vietettiin siinä iltaa ja taustalla telkkarista pyöri jokin täysin merkityksetön alasarjajalkapallo-ottelu. Vessassa käydessäni kanava oli sitten vaihtunut Frendien uusinnoille ja sohvalle istahtaessani tokaisin jotenkin huolimattomasti vitsilläni "ai vaihdettiin tällaiseen naisten ohjelmaan". Tästä tämä neitonen sitten syttyi tuleen ja tappuraan ja sain noin tunnin saarnan patriarkaateista ja monista muista teemoista joista en vähemmän valveutuneena ollut ikinä edes kuullut.

Tämä ilta oli varsin nopea ja ikävähkö päätös tälle tapailulle jonka varmaan molemmat tiedosti olevan jo alkujaan tuhoon tuomittu. Silti se seksuaalinen vetovoima piti paletin kasassa ja molemmilla oli tahtotila katsoa kuinka pitkälle niin yläkylän pelehtimisellä voi kaksi täysin erilaista ihmistä päästä. Noh... ei päästy, mutta kyllä edelleen aina silloin tällöin yritän mielikuvaharjoittelulla saamaan tuon saman seksuaalisen vetovoiman päälle nykyisen tyttöystäväni kanssa pelehtiessä. Nykyinen ja luultavasti viimeinen tyttöystävä tosin on maalta, niin hän ei ole ihan niin valveutunut ihan kaikissa asioissa.

 

[shaman]

Kai se pitää (taas) avautua.

Tänne on tämän vuoden aikana jonkun verran tullut kirjoiteltuakin. Keväällä ero, alkukesästä otti vähän koville exän kertominen uudesta kumppanista ja kesän puolivälissä löysin itsekin ihmisen, josta tuli täälläkin paljon iloittua.
Ei ne asiat aina niin helppoja ole.

Tuon kesällä tapaamani neidon kanssa nähtiin noin kahdeksan kertaa ja oikeastaan viimeisen kerran jälkeen kumpikin sanottiin ääneen toisillemme, että ei tästä vain oikein tule mitään. Joku ihme lukko pysyi molemmilla päällä ja ei vain löydetty sellaista helppoa ja sulavaa yhteistä kemiaa. Viihdyttiin kyllä yhdessä ja oli kivaa tehdä asioita, mutta jotenkin vain se yhteisen ajanvietto ei tuntunut kuitenkaan niin luontevalta.
Neidolla tuntui myös jonkinlaisia lukkoja olevan, kun esimerkiksi noin viidensillä treffeillä otin kädestä kiinni ja se tuntui jotenkin "liian nopealta".
En ole mikään halailijatyyppi erityisesti, mutta kyllä silti itse kaipaan sen jonkinlaisen, edes satunnaisen kosketuksen toiselta.

Tuon jutun päättymisen jälkeen lähtikin sitten itselläni vauhti silmään. Juoksin parhaimmillaan viisillä treffeillä viikossa. Kaikki vapaa-aika mitä työltä ja lapselta jäi, olin tuolla treffailemassa. Joskus jopa samana iltana kahtakin tyyppiä.
Pääsen töistä klo 16. Näen ensimmäisen noin klo 17.30 -> hyvästelen noin klo 19.30 ja näen seuraavan klo 20.
Enkä tietenkään kerro kenellekään, että juoksen treffeiltä toisille, vaan aina piti "lähteä nukkumaan" tms.

Näistä sitten pienimuotoisten karsimisten kautta jäi se 3-4 tyyppiä,joita aloin tapailemaan säännöllisesti.
Ja jokaiselle tietysti ne samat tarinat, että "Voin nähdä viikon päästä vasta, kun on niin kiire ja tuo lapsikin 50% ajasta", vaikka oikeasti ne vapaat päivät tapailen henkilöä X.
En ole ylpeä tästä, mutta olen ottanut sen asenteen, että kerran sitä eletään ja olen kuitenkin kaikkia ihmisiä kohdellut kunnioittavasti ja päättänyt asiat, jos/kun olen ne päättänyt, niin kertomalla totuuden, enkä minään "ghostaamisena".

Ehkä tarinan pointti tulee siinä, että itseni on tosi vaikea kiintyä toiseen ihmiseen tai ylipäänsä OIKEASTI kiinnostua kunnolla. Olen tapaillut/tapailen todella kauniita naisia, joilla on hienot ammatit ja elämäntilanteet sun muut ja oikeasti viihdyn heidän seurassaan. Silti aina tuntuu, että vain jotain jää puuttumaan. Se joku mystinen asia, mikä ei aiheuta sitä "kipinää" itsessäni vaikka kaikki muuten hyvin onkin ja viihdyn heidän kanssaan ihan sama mitä tehden oikeastaan.

Vielä kerran pojat.

Päätin, että käyn vielä yksillä treffeillä/kävelyllä tms. uuden ihmisen kanssa ja näin tein alkuviikosta.
Aamulla oli sellainen fiilis, että ei oikein huvittaisi, että nyt vain voisi olla ja levätä kotona. Siitä sitten vähän kuin väkipakolla pakotin itseni lähtemään, kun en nyt halunnut tylynä tehdä ohareitakaan toiselle.

Sitten se tapahtui. Löysin sen yksisarvisen, jota niin pitkään olen etsinyt.
Meillä synkkasi niin uskomattoman hyvin tuon kyseisen ihmisen kanssa. Huumorintaju, jutut yms. Se yleisfiilis oli vain jotain todella helppoa ja ihan kuin oltaisiin tunnettu toisemme jo paljon pidempään, ei toisen elämän ymmärryksen kanssa, vaan miten kommunikoitiin ja oltiin.
Käytiin parin tunnin kävelyllä ja kun tuli aika saattaa neito kotiovelle, niin hän kysyi haluanko tulla sisään. Todellakin!
Juteltiin siinä vielä keittiönpöydän ääressä elämästä ja kun kävin vessassa oli neito siirtynyt sängylle makoilemaan. Menin tietysti viereen makoilemaan ja siinä taas tuijoteltiin toisiamme syvälle silmiin ja juteltiin elämästä.
Neitokin totesi, että "sun kanssa on jotenkin niin hyvä ja helppo olla" ja aika nopeasti siinä sitten suudeltiinkin ja vain halittiin toisiamme.
Mä en ole kokenut jotain noin helppoa ja luonnollista yhteyttä toiseen varmaan ikinä. Tämä tarina kuulostaa myös todella siirappiselta, kun oikeastihan kyseessä todellakin oli vasta helvetti ensimmäiset "treffit".

Lähdin siitä sitten kotiin nukkumaan ja sovittiin tietysti, että nähdään uudestaan. Viestiteltiin kaikenlaista kivaa alkuviikko. Keskiviikkona sitten jotain juttua taas heiteltiin ja kysyin vain ohimennen, että "Miten sulla on aikaa, nähdäänkö sunnuntaina tai vaikka maanantaina?"
Tähän ei sitten ikinä ole vastausta tullut tai muutakaan kommunikaatiota. Viesti on kyllä luettu.

En halua olla mikään peräänhuutelija, mutta mun on varmaan pakko laittaa viestiä, että mikä homma tai jotain, että haluaako tämä vielä nähdä tai jotain.

Todella hämmentävät fiilikset. Pari päivää muuta tehnytkään kuin ajatellut toista ihmistä ja aina kun puhelin kilahtaa toivoo, että sieltä tulisi jotain. Ja kaikki tämä hei 4h yksien treffien johdosta.

BTW On ollut kiva huomata, että oikeastaan kukaan ei ole kokenut sitä ongelmaksi, että minulla on lapsi 50% vanhemmuudella. Osa jopa totesi, että teki tavallaan vielä kiinnostavamman, kai se sitä "vastuunkantoa" viestittää.

Tämä oli tavoite ja vuodet 1996-2022 meni ihan putkeen. Nyt puoli vuotta sitten erottu ja omille muutettu heinäkuussa.

Joo, on uutta tyttöystävää, mutta aivot on vielä niin edellisessä suhteessa, että yöunet vievät ajatuksia menneeseen ja aamulla on aina pala fiilis herätä.

Ei auta kuin päivä kerrallaan. Kait tämä tästä. Mutta on tämä outoa rakentaa elämää yksin neljännesvuosisadan jälkeen.

Huoh! Näissä @king of the jungle ja @BaronFIN jutuissa on niin paljon tuttua. Luin kirjoituksianne jo aiemmin mielenkiinnolla, kun oma eroni tapahtui samoihin aikoihin. Ajattelin myös kesällä, että nyt on sitten enemmän vapaa-aikaa ja ehtii palstallekin kirjoitella. Vieläpä mitä. Vanhojen harrastusten, lastenhoidon, töiden ja kodin pyörittämisen kaveriksi tuli uusi harrastus deittailun myötä. Ihan kingin vauhtiin en ole sentään päässyt. Toisaalta, en onneksi ole myöskään baronin mainitsemassa tilassa, jossa vanha suhde kummittelisi säännöllisesti.

Omaa eroa ja rooliani siinä olen taputellut eri yhteyksissä eri ihmisten kanssa, sekä lukemalla ero-oppaita. Näissähän tulee voimakkaana vinkkinä, että olisi parempi järjestellä se oma uusi, yhden aikuisen elämä näköisekseen ennen uusia parisuhdeviritelmiä. Toivottaa sitten uusi ihminen mukaan jo valmiiksi onnelliseen elämäänsä. Se voi ottaa vuosiakin. Onko palstalla kohtalontoveria, joka on malttanut mielensä ja oikeasti toiminut noin? Entäpä muita kokemuksia kuinka nopeasti homma meni mönkään sen laastarin kanssa?

Toinen juttu on sitten se kehen pysähtyä. Kuinka kauan sitä jaksaa odottaa sitä yksisarvista? Tajuaako sellaisen edes löytäneensä, jos itellä onkin vielä jotkin estot päällä? Tai sitten luulee löytäneensä sen, kun ihastuu (luvan kanssa) ekaa kertaa noin kahteenkymmeneen vuoteen…

 

[Fiftie]

Kannattanee vakavissaan harkita sitä kytkimen nostoa.

Tästä tosin tuli mieleen yksi lämmin muisto omilta sinkkuvuosiltani. Deittailin muutamia vuosia sitten tällaisen hyvin valveutuneen naisen kanssa. Omalla kohdalla tietynlainen maskulismi tai ainakin maskuliinisuus heijastuu jo peilistä ja ehkä tämä osaltaan myös tätä neitosta viehätti. Kaikista eroavaisuuksista huolimatta viihdyttiin toistemme seurassa loistavasti, seksuaalinen kemia oli parasta koskaan missään ja varmasti meidän kanssakäymistä ohjasi tietynlainen molemminpuolinen halu katsoa tämä kortti ja toisaalta hioa niitä omia kulmia toisen kannalta pehmeämmiksi.

Lopulta sitten yksi viikonloppuilta meille syntyi tapailun päättänyt selkkaus. Vietettiin siinä iltaa ja taustalla telkkarista pyöri jokin täysin merkityksetön alasarjajalkapallo-ottelu. Vessassa käydessäni kanava oli sitten vaihtunut Frendien uusinnoille ja sohvalle istahtaessani tokaisin jotenkin huolimattomasti vitsilläni "ai vaihdettiin tällaiseen naisten ohjelmaan". Tästä tämä neitonen sitten syttyi tuleen ja tappuraan ja sain noin tunnin saarnan patriarkaateista ja monista muista teemoista joista en vähemmän valveutuneena ollut ikinä edes kuullut.

Tämä ilta oli varsin nopea ja ikävähkö päätös tälle tapailulle jonka varmaan molemmat tiedosti olevan jo alkujaan tuhoon tuomittu. Silti se seksuaalinen vetovoima piti paletin kasassa ja molemmilla oli tahtotila katsoa kuinka pitkälle niin yläkylän pelehtimisellä voi kaksi täysin erilaista ihmistä päästä. Noh... ei päästy, mutta kyllä edelleen aina silloin tällöin yritän mielikuvaharjoittelulla saamaan tuon saman seksuaalisen vetovoiman päälle nykyisen tyttöystäväni kanssa pelehtiessä. Nykyinen ja luultavasti viimeinen tyttöystävä tosin on maalta, niin hän ei ole ihan niin valveutunut ihan kaikissa asioissa.

On sitä omalla kohdalla paljon pahempaakin nähty. Kerran vietin yhden naisen kanssa 3-4 päivää yhdessä. Aivan hiilenä siitä, jos mehupurkki koskettaa lattiaa jne. Naisella oli toki joku kammo ettei voinut bussissa kauppapussi osua lattiaan ja kaikkea muutakin tälläistä inhosi tosi paljon. Siinä oli kyllä vaikeaa kun lähes kaikki tekeminen aiheutti hirveän huutamisen ja raivokohtauksen.

 

[rpeez]

On sitä omalla kohdalla paljon pahempaakin nähty. Kerran vietin yhden naisen kanssa 3-4 päivää yhdessä. Aivan hiilenä siitä, jos mehupurkki koskettaa lattiaa jne. Naisella oli toki joku kammo ettei voinut bussissa kauppapussi osua lattiaan ja kaikkea muutakin tälläistä inhosi tosi paljon. Siinä oli kyllä vaikeaa kun lähes kaikki tekeminen aiheutti hirveän huutamisen ja raivokohtauksen.

Kuulostaa pakko-oireista kärsivälle ihmiselle, jossain oli että 2% prosenttia on ihmisistä kärsii siitä. Hoitoa ja apuahan tuo tarvitsisi, altistusterapiaa yms. Sairauden takana luultavasti ihan ok ihminen.

Heitän vielä yhden naissarjan, uusin Snabba Cash. Pääosassa menestystä yrittävä maahanmuuttajanainen, mutta maahanmuutajarikollisuus on riesana. Hemmetin hyvä sarja.

 

[hooceebruins]

On sitä omalla kohdalla paljon pahempaakin nähty. Kerran vietin yhden naisen kanssa 3-4 päivää yhdessä. Aivan hiilenä siitä, jos mehupurkki koskettaa lattiaa jne. Naisella oli toki joku kammo ettei voinut bussissa kauppapussi osua lattiaan ja kaikkea muutakin tälläistä inhosi tosi paljon. Siinä oli kyllä vaikeaa kun lähes kaikki tekeminen aiheutti hirveän huutamisen ja raivokohtauksen.

Minä seurustelin puoli vuotta ihmisen kanssa, jolla oli pakko-oireita (monen muun sairauden lisäksi). Kyllä niiden kanssa oppi olemaan ja huomioimaan toisen tarpeet. Toki nuo muut monet sairaudet ja traumat oli sitten vähän rajumpia juttuja, joita hän on toivottavasti nykyään saanut hoidettua terapiassa.

 

[Fiftie]

Kuulostaa pakko-oireista kärsivälle ihmiselle, jossain oli että 2% prosenttia on ihmisistä kärsii siitä. Hoitoa ja apuahan tuo tarvitsisi, altistusterapiaa yms. Sairauden takana luultavasti ihan ok ihminen.

Heitän vielä yhden naissarjan, uusin Snabba Cash. Pääosassa menestystä yrittävä maahanmuuttajanainen, mutta maahanmuutajarikollisuus on riesana. Hemmetin hyvä sarja.

Joo olihan se jo mua yliopistoon/ammattikorkeakouluunkin tunkemassa, koska hänen isänsä ei hyväksy naiselle miestä joka ei ole korkeakoulutettu. Eikä siinä mitään, että ihan kannattavaahan se on olla korkeakoulut käytynä, mutta kuitenkin aika surullista. Isänsä siis oli joku iso pomo Helsingin Sanomilla.

 

[444]

Huoh! Näissä @king of the jungle ja @BaronFIN jutuissa on niin paljon tuttua. Luin kirjoituksianne jo aiemmin mielenkiinnolla, kun oma eroni tapahtui samoihin aikoihin. Ajattelin myös kesällä, että nyt on sitten enemmän vapaa-aikaa ja ehtii palstallekin kirjoitella. Vieläpä mitä. Vanhojen harrastusten, lastenhoidon, töiden ja kodin pyörittämisen kaveriksi tuli uusi harrastus deittailun myötä. Ihan kingin vauhtiin en ole sentään päässyt. Toisaalta, en onneksi ole myöskään baronin mainitsemassa tilassa, jossa vanha suhde kummittelisi säännöllisesti.

Omaa eroa ja rooliani siinä olen taputellut eri yhteyksissä eri ihmisten kanssa, sekä lukemalla ero-oppaita. Näissähän tulee voimakkaana vinkkinä, että olisi parempi järjestellä se oma uusi, yhden aikuisen elämä näköisekseen ennen uusia parisuhdeviritelmiä. Toivottaa sitten uusi ihminen mukaan jo valmiiksi onnelliseen elämäänsä. Se voi ottaa vuosiakin. Onko palstalla kohtalontoveria, joka on malttanut mielensä ja oikeasti toiminut noin? Entäpä muita kokemuksia kuinka nopeasti homma meni mönkään sen laastarin kanssa?

Toinen juttu on sitten se kehen pysähtyä. Kuinka kauan sitä jaksaa odottaa sitä yksisarvista? Tajuaako sellaisen edes löytäneensä, jos itellä onkin vielä jotkin estot päällä? Tai sitten luulee löytäneensä sen, kun ihastuu (luvan kanssa) ekaa kertaa noin kahteenkymmeneen vuoteen…

Tuossa on oikeasti erittäin hyvä ohje, joka ei tietenkään päde aivan kaikkiin, mutta suurimpaan osaan. Eli eron jälkeen kannattaa oikeasti opetella elämään yksin ja tehdä siitä elämästä juuri itselleen mieluinen. Etenkin pidemmän suhteen aikana ihmiset kasvavat väkisinkin yhteen ja osaksi ”meitä”, jolloin yksilön oma identiteetti alkaa hämärtyä. Eron jälkeen sitten pudotaankin ulos siitä symbioosista, jolloin luonnollinen reaktio on yrittää löytää jokin turvasatama, korvike, laastari, you name it. Tässä sitten joko mukaudutaan uuteen ihmiseen tai yritetään saada tämä mukautumaan siihen omaan palapeliin, jonka toinen pala poistui eron myötä. Sitten aletaan hiljalleen toimia samalla tavoin kuin aiemmassa suhteessa ja huomataan, että eihän tämä toimi, tuo toinen ei toimi. Taustalla on se, että ei itse tiedetä mitä halutaan, koska ollaan hukassa oman sisimpänsä kanssa.

Siksi suosittelen käyttämään aikaa eron jälkeen, jotta tietää kuka oikeasti itse on ja mitä elämältään haluaa. Mulla siihen meni kolmisen vuotta, mutta epävarmuustekijöitä on edelleen. Voi mennä pidempään tai voi olla nopeampi prosessi. Mutta se duuni kannattaa tehdä. Ja vain oman itsensä vuoksi.

Mistä sitten tietää, kuka on se oikea? No eihän sitä varmuudella kukaan tiedäkään. Mutta kun tuntee itsensä ja tietää, mitä haluaa, niin se auttaa pitkälle. Silloin voi mennä tunteella ylianalysoimatta asioita. Minulle yksi tärkeimmistä kriteereistä on se, että miten hän suhtautuu minuun minuna. Kun olen aidosti juuri sitä mitä olen, kaikkine heikkouksineni ja virheineni, niin näkeekö hän ne osana minun kokonaisuuttani vai jonain sellaisena, mikä pitää piilottaa tai kitkeä pois tai ehkä pyrkiä korjaamaan heti, jotta sopisin paremmin hänen muottiinsa. Kun hän pystyy ottamaan minut juuri sellaisena kuin olen, kaikista aidoimmillani, ja arvostaa minua epätäydellisenä ihmisolentona, eikä yritä muuttaa minua millään tavalla, niin sillä päästään pitkälle. Lisäksi se, että mikäli hän pystyy luottamaan minuun niin paljon, että on itsekin aito, eikä yritä miellyttääkseen muuttua muuksi kuin mitä on, niin aletaan olla jo lähellä lottovoittoa. Monesti nämä asiat kuitenkin selviävät vasta pidemmän ajan kuluessa, kun alkuhuuma on karissut. Siksi on tärkeää kuunnella sitä sisintään. Ja sisintään on sitä helpompi kuunnella mitä paremmin itsensä tuntee.

 

[shaman]

Tuossa on oikeasti erittäin hyvä ohje, joka ei tietenkään päde aivan kaikkiin, mutta suurimpaan osaan. Eli eron jälkeen kannattaa oikeasti opetella elämään yksin ja tehdä siitä elämästä juuri itselleen mieluinen. Etenkin pidemmän suhteen aikana ihmiset kasvavat väkisinkin yhteen ja osaksi ”meitä”, jolloin yksilön oma identiteetti alkaa hämärtyä. Eron jälkeen sitten pudotaankin ulos siitä symbioosista, jolloin luonnollinen reaktio on yrittää löytää jokin turvasatama, korvike, laastari, you name it. Tässä sitten joko mukaudutaan uuteen ihmiseen tai yritetään saada tämä mukautumaan siihen omaan palapeliin, jonka toinen pala poistui eron myötä. Sitten aletaan hiljalleen toimia samalla tavoin kuin aiemmassa suhteessa ja huomataan, että eihän tämä toimi, tuo toinen ei toimi. Taustalla on se, että ei itse tiedetä mitä halutaan, koska ollaan hukassa oman sisimpänsä kanssa.

Siksi suosittelen käyttämään aikaa eron jälkeen, jotta tietää kuka oikeasti itse on ja mitä elämältään haluaa. Mulla siihen meni kolmisen vuotta, mutta epävarmuustekijöitä on edelleen. Voi mennä pidempään tai voi olla nopeampi prosessi. Mutta se duuni kannattaa tehdä. Ja vain oman itsensä vuoksi.

Mistä sitten tietää, kuka on se oikea? No eihän sitä varmuudella kukaan tiedäkään. Mutta kun tuntee itsensä ja tietää, mitä haluaa, niin se auttaa pitkälle. Silloin voi mennä tunteella ylianalysoimatta asioita. Minulle yksi tärkeimmistä kriteereistä on se, että miten hän suhtautuu minuun minuna. Kun olen aidosti juuri sitä mitä olen, kaikkine heikkouksineni ja virheineni, niin näkeekö hän ne osana minun kokonaisuuttani vai jonain sellaisena, mikä pitää piilottaa tai kitkeä pois tai ehkä pyrkiä korjaamaan heti, jotta sopisin paremmin hänen muottiinsa. Kun hän pystyy ottamaan minut juuri sellaisena kuin olen, kaikista aidoimmillani, ja arvostaa minua epätäydellisenä ihmisolentona, eikä yritä muuttaa minua millään tavalla, niin sillä päästään pitkälle. Lisäksi se, että mikäli hän pystyy luottamaan minuun niin paljon, että on itsekin aito, eikä yritä miellyttääkseen muuttua muuksi kuin mitä on, niin aletaan olla jo lähellä lottovoittoa. Monesti nämä asiat kuitenkin selviävät vasta pidemmän ajan kuluessa, kun alkuhuuma on karissut. Siksi on tärkeää kuunnella sitä sisintään. Ja sisintään on sitä helpompi kuunnella mitä paremmin itsensä tuntee.

Viisaita neuvoja, joita vaan on pirun vaikea monen noudattaa. Kenties liian harvalla kärsivällisyys ja into harjoitella itsetuntemusta näissä tilanteissa puuttuu, jos sopivan houkuttelevia tarjouksia tulee vastaan. Vähän kuin osa nuorista kiekkoilijoista hyppää sen hyvän, mutta liian aikaisen tarjouksen perään eikä kehitä itseään valmiimmaksi ammattitasolle. Joillekin sekin toimii, mutta aika monta tarinaa on tullut vastaan, joissa päädytään takaisin lähtöpisteeseen. Toisilla toki tuo itsensä tarkastelu, tai vaan parisuhteesta irtipääsy, johtaa tilanteeseen, joissa huomaakin sinkkuelämän riemut eikä haluakaan palata mihinkään parisuhdekuvioihin.

Täytyy sanoa, että omalta osalta tämä kokomus on rankkuudestaan huolimatta ollut silmiä avaava ja tarjoaa monia vaihtoehtoja tulevaisuuden varalle.

 

[Maplehill]

Huoh! Näissä @king of the jungle ja @BaronFIN jutuissa on niin paljon tuttua. Luin kirjoituksianne jo aiemmin mielenkiinnolla, kun oma eroni tapahtui samoihin aikoihin. Ajattelin myös kesällä, että nyt on sitten enemmän vapaa-aikaa ja ehtii palstallekin kirjoitella. Vieläpä mitä. Vanhojen harrastusten, lastenhoidon, töiden ja kodin pyörittämisen kaveriksi tuli uusi harrastus deittailun myötä. Ihan kingin vauhtiin en ole sentään päässyt. Toisaalta, en onneksi ole myöskään baronin mainitsemassa tilassa, jossa vanha suhde kummittelisi säännöllisesti.

Omaa eroa ja rooliani siinä olen taputellut eri yhteyksissä eri ihmisten kanssa, sekä lukemalla ero-oppaita. Näissähän tulee voimakkaana vinkkinä, että olisi parempi järjestellä se oma uusi, yhden aikuisen elämä näköisekseen ennen uusia parisuhdeviritelmiä. Toivottaa sitten uusi ihminen mukaan jo valmiiksi onnelliseen elämäänsä. Se voi ottaa vuosiakin. Onko palstalla kohtalontoveria, joka on malttanut mielensä ja oikeasti toiminut noin? Entäpä muita kokemuksia kuinka nopeasti homma meni mönkään sen laastarin kanssa?

Toinen juttu on sitten se kehen pysähtyä. Kuinka kauan sitä jaksaa odottaa sitä yksisarvista? Tajuaako sellaisen edes löytäneensä, jos itellä onkin vielä jotkin estot päällä? Tai sitten luulee löytäneensä sen, kun ihastuu (luvan kanssa) ekaa kertaa noin kahteenkymmeneen vuoteen…

Omasta lähes kymmenen vuoden suhteen päättymisestä on reilut kolme vuotta. Suhteesta jäi kaksi maailman ihaninta lasta.

Kun edellinen suhde loppui, tipputiin aika rankalla tavalla pohjalle. Tuo suhde lasten äidin kanssa loppui yhtenä kauniina päivänä siihen, kun tuli selville hänen pettäneen minua.

Alkuajat meni sumussa pilottivaihteella, käytiin töissä, järjesteltiin asioita ja hoidettiin lapsia parhaan mukaan. Aloitettiin uusi arki ja tutustuttiin uusiin ihmisiin ja haettiin sitä laastaria. Ei yhden yön juttuja, vaan jotain vakavampaa kuitenkin. Kolmen ihmisen tapaamisen jälkeen, tuli pysähdyttyä ja havahduttua. Yksikään näistä kolmesta tapaamisesta ihmisestäni ei aiheuttanut itsessäni minkäänlaisia tuntemuksia. Lopetin itse kaikkien kanssa tapaamiset ja ne eivät harmittaneet silloin eikä ole harmittaneet jälkikäteen. En osannut sanoa heistä kenestäkään ominaisuuksia tai syitä, miksi tunsin niin. Analysoin ja pohdin asiaa paljon. Tulin johtopäätökseen, että en ole valmis uuteen suhteeseen millään tavalla.

Nyt erosta on tosiaan reilut kolme vuotta. Arki pyörii rutiinien ympärillä. Työt ja joka toinen viikko lapset ja koira. "Lapsettomilla" viikoilla koen todella suurta mielihyvää, että en ole tilivelvollinen kenellekään asioistani tai menoistani. Voin tehdä asioita, joista pidän silloin kun haluan ja niin kauan kuin huvittaa. Tällä hetkellä on vaikea kuvitella ketään toista tähän yhtälöön.
Kolikon kääntöpuolella on sitten se, että koen olevani kuitenkin parisuhdeihminen. Onko minussa jotain rikki vai jokin lukko edelleen päällä? Vai enkö vain yksinkertaisesti ole vielä valmis eroprosessissa?

Summa summarum, tämä reilu kolme vuotta on ollut elämäni raskainta aikaa, mutta samalla opettavaisinta aikaa. Näen asioita eri tavalla ja osaan suhtautua erilaisiin tilanteisiin eri tavalla tiedostaen, että elämässä kaikki on mahdollista.
Tärkeintä kuitenkin on, että en ole katkera kenellekään tai mistään. Alkuaikoina tuntui välillä siltä, mutta jos sen tunteen olisi päästänyt sisään lopullisesti, olisi kivinen tie edessä.

Toni Wirtasen sanoin: "..on helpompi antaa muille anteeksi kuin jäädä kaunaan kii.."

 

[PataJaska]

Nyt erosta on tosiaan reilut kolme vuotta. Arki pyörii rutiinien ympärillä. Työt ja joka toinen viikko lapset ja koira. "Lapsettomilla" viikoilla koen todella suurta mielihyvää, että en ole tilivelvollinen kenellekään asioistani tai menoistani. Voin tehdä asioita, joista pidän silloin kun haluan ja niin kauan kuin huvittaa. Tällä hetkellä on vaikea kuvitella ketään toista tähän yhtälöön.
Kolikon kääntöpuolella on sitten se, että koen olevani kuitenkin parisuhdeihminen. Onko minussa jotain rikki vai jokin lukko edelleen päällä? Vai enkö vain yksinkertaisesti ole vielä valmis eroprosessissa?

Tosi samanlainen tilanne kuin täällä, itsellä on vajaan kymmenen vuoden suhteen päättymisestä nyt reilut neljä vuotta, ja arki pyörii täälläkin töiden ja vuoroviikkoiskäilyn ympärillä (no koiraa ei ole). Ja minäkin koen yhä edelleen lapsivapailla viikolla suurta mielihyvää siitä etten ole tilivelvollinen kenellekään asioistani tai menoistani. Saan tehdä viikonloppujareissuja yms. ihan siten kuin huvittaa, tai sitten jotain muuta. Mutta samalla saan kuitenkin viettää myös paljon aikaa poikani kanssa, ja olla aidosti läsnä hänen elämässään ja koulunkäynnissään sun muuta. Balanssi on jotenkin ihan täydellinen, enkä todellakaan tunne pahaa omatuntoa, että edelleen pääsääntöisesti nautin nykyisestä elämäntilanteestani..

Onhan tässä jotain virityksiä jo ollut, mutta ei vielä mitään oikeaksi seurustelusuhteeksi laskettavaa. Vielä esimerkiksi vuosi sitten tai jopa vain puoli vuotta sitten huomasin aidosti ärsyyntyväni, jos joku jonka kanssa oli kenties jotain virityksen tynkää menossa "pommitti" viesteillä, että missä menen ja miksi minusta ei ole kuulunut mitään viesteillä jne. Tuli oikein sellainen kiukku, että minusta ei kuulu siksi, koska minä en ole tilivelvollinen sinulle menemisistäni, kun meillä ei kerran ole mitään oikeaa ihmissuhdetta. Vaikka tavallaan se toinen oli vain kiinnostunut kuulemaan minusta jotain, koska oli ehkä aidosti kiinnostunut minusta.. ja eikä mitä, kun minä vain vedin herneen nenään ja menin ihan takajaloilleni

Edelleen minunkin on vaikea ehkä kuvitella ketään toista elämääni 24/7, mutta kyllä jotain vahvempaa muutosta on alkanut pikkuhiljaa näkyä. Hyvänä esimerkkinä kun olin tuossa elokuun lopulla loppukesän lomani kunniaksi muutaman päivän yksinäni Kolilla vähän päiväretkeilemässä. Siellä tuli aidosti sellainen tunne, että voi kun joku spesiaali ihminen olisi täällä jakamassa tämän kokemuksen minun kanssa (koin Kolin todella vahvasti sellaisena romanttisena ympäristönä, ihan matkavinkkinä pariskunnille), minäkin kun nimenomaan koen kuitenkin pohjimmiltani olevani parisuhdeihminen

Haluankin sanoa sinulle, että ei sinussa ole yhtään mitään rikki. Nyt tärkeintä että olet armollinen itse itsellesi, ja annat itsellesi aikaa ja sallit ne tunteet mitä käyt läpi. Kutsutaan sitä sitten "lukon päällä olemiseksi" tai miksi hyvänsä.. nyt sallit itsesi rauhassa elää oman näköistäsi elämää eteenpäin, jotta on sitten valmis kun jotain oikeaa ehkä joskus tulee vastaan

 

[Derrick]

Mistä sitten tietää, kuka on se oikea? No eihän sitä varmuudella kukaan tiedäkään. Mutta kun tuntee itsensä ja tietää, mitä haluaa, niin se auttaa pitkälle. Silloin voi mennä tunteella ylianalysoimatta asioita. Minulle yksi tärkeimmistä kriteereistä on se, että miten hän suhtautuu minuun minuna. Kun olen aidosti juuri sitä mitä olen, kaikkine heikkouksineni ja virheineni, niin näkeekö hän ne osana minun kokonaisuuttani vai jonain sellaisena, mikä pitää piilottaa tai kitkeä pois tai ehkä pyrkiä korjaamaan heti, jotta sopisin paremmin hänen muottiinsa. Kun hän pystyy ottamaan minut juuri sellaisena kuin olen, kaikista aidoimmillani, ja arvostaa minua epätäydellisenä ihmisolentona, eikä yritä muuttaa minua millään tavalla, niin sillä päästään pitkälle. Lisäksi se, että mikäli hän pystyy luottamaan minuun niin paljon, että on itsekin aito, eikä yritä miellyttääkseen muuttua muuksi kuin mitä on, niin aletaan olla jo lähellä lottovoittoa. Monesti nämä asiat kuitenkin selviävät vasta pidemmän ajan kuluessa, kun alkuhuuma on karissut. Siksi on tärkeää kuunnella sitä sisintään. Ja sisintään on sitä helpompi kuunnella mitä paremmin itsensä tuntee.

Tässä on yksiä elämän suuria dilemmoja; parisuhteessa puoliso (kumpi tahansa, yleensä nainen) lähtee helposti sille tielle että muutos pitää tapahtua tai muuten tästä ei tule mitään, sitten kun on vähän muutosta tapahtunut sitten tarvitaan jo lisää muutosta ja noidankehä on valmis.

Sitten taas kuka on lähtenyt kaverisuhteessa muuttamaan ketään, ja jos on niin se on aika nopeasti entinen kaverisuhde.

 

[Murkula]

... kävin vessassa oli neito siirtynyt sängylle makoilemaan. Menin tietysti viereen makoilemaan ja siinä taas tuijoteltiin toisiamme syvälle silmiin ja juteltiin elämästä.
Neitokin totesi, että "sun kanssa on jotenkin niin hyvä ja helppo olla" ja aika nopeasti siinä sitten suudeltiinkin ja vain halittiin toisiamme."

Tästä tuli ihan yksi vitsi mieleen...

"Poika oli saattamassa tyttöä kotiin metsan halki kun näkivät hirviparin hommissa. Poika tiesi viisaana kertoa, että uroshirvi tietää naaraan hajusta millon se haluaa. Saavuttuaan tytön kotiovelle poika kysyi milloin taas tavataan johon tyttö tuhahti, että soittele sitten kun nuhasi paranee !"

 

[Sanainen arkku]

Naisen profiilissa ei mainita feminismiä, mutta oletan naisen olevan feministi. Tässä ei mitään vikaa, koska en ole mikään feminismi vastainen mies.

Feministi on OK. Sokea kiihkoilija ei kuulu parisuhteisiin. Toisaalta sitä on vaikea yli tuntia piilottaa.

Esimerkiksi feminismi, joka korostaa älykkyyden olevan sukupuolesta riippumaton asia, on hyvä. Sellainen kannustaa henkilöitä eteenpäin terveellä tavalla.

 

[shaman]

Kiitoksia @Maplehill, @444 ja @PataJaska tarinoistanne. Tuntuu, että kaveripiiri olisi ennemminkin puskemassa etsimään uutta suhdetta heti entisen perään ja mieluiten kertovat esimerkkejä vaikkapa nopeasti perustetuista uusioperheistä. Hyvä lukea näitäkin juttuja, joissa aikaa on otettu kunnolla eron jälkeen eikä säntäilty, vaikka mahdollisuuksia siihenkin olisi ollut. Ties vaikka minäkin malttaisin mieleni huolimatta siitä, että tuo parisuhdeihmisen piirre voimakas onkin...

 

[Maplehill]

Kiitoksia @Maplehill, @444 ja @PataJaska tarinoistanne. Tuntuu, että kaveripiiri olisi ennemminkin puskemassa etsimään uutta suhdetta heti entisen perään ja mieluiten kertovat esimerkkejä vaikkapa nopeasti perustetuista uusioperheistä. Hyvä lukea näitäkin juttuja, joissa aikaa on otettu kunnolla eron jälkeen eikä säntäilty, vaikka mahdollisuuksia siihenkin olisi ollut. Ties vaikka minäkin malttaisin mieleni huolimatta siitä, että tuo parisuhdeihmisen piirre voimakas onkin...

Loppujen lopuksi on tietysti ihmisestä kiinni, että kuinka nopeasti löytää uuteen suhteeseen ja ei sekään varmaan ole huono asia, jos on sinut itsensä ja elämänsä kanssa. Esimerkiksi lasteni äiti löysi uuden ihmisen elämäänsä kolme kuukautta meidän eromme jälkeen ja on edelleen tuon ihmisen kanssa. Toki lähtökohdat eromme jälkeen olivat erilaiset.

Itse koin, että laastari on hemmetin helppo tapa unohtaa mennyt ja tappaa niitä paskoja tunteita. Tai ainakin sysätä niitä taka-alalle. Mutta itsensä kanssa asian läpi käynti ja oppia olemaan yksin, ovat olleet aika paljon vaikeampia asioita. Mutta mun piti ainakin ne käydä/ja käydä edelleen, jotta on mahdollista löytää jotain uutta vielä joskus.

 

[444]

Loppujen lopuksi on tietysti ihmisestä kiinni, että kuinka nopeasti löytää uuteen suhteeseen ja ei sekään varmaan ole huono asia, jos on sinut itsensä ja elämänsä kanssa. Esimerkiksi lasteni äiti löysi uuden ihmisen elämäänsä kolme kuukautta meidän eromme jälkeen ja on edelleen tuon ihmisen kanssa. Toki lähtökohdat eromme jälkeen olivat erilaiset.

Itse koin, että laastari on hemmetin helppo tapa unohtaa mennyt ja tappaa niitä paskoja tunteita. Tai ainakin sysätä niitä taka-alalle. Mutta itsensä kanssa asian läpi käynti ja oppia olemaan yksin, ovat olleet aika paljon vaikeampia asioita. Mutta mun piti ainakin ne käydä/ja käydä edelleen, jotta on mahdollista löytää jotain uutta vielä joskus.

Näin se menee. Oma reilun 10 vuoden mittainen parisuhteeni päättyi aikanaan vaimoni pettämiseen. Todellisuudessa liitto oli ollut hänelle ohi jo pidemmän aikaa, mutta tuo avasi lopulta myös omat silmäni. Hän on ollut tuon tyypin kanssa nyt sen viisi vuotta yhdessä.

Oma etsikkoaikani päättyi parisen vuotta sitten, kun olin tehnyt riittävän pitkään tiliä itseni kanssa ja olin valmis katselemaan maailmaa aidosti omin silmin. Nämä pari vuotta ovat tuoneet maailmaan ihanan tyttölapsen, jolla on rakastavat vanhemmat; sekä toisiaan että lastaan rakastavat vanhemmat. Väliin mahtuneet kolmisen vuotta olivat aivan helvetin raskaat, mutta kun lopputulos on tämä, niin jälkikäteen katsottuna päivääkään en vaihtaisi pois. Tuona aikana en voi rehellisesti väittää, että en olisi kironnut omaa elämääni useinkin, koska olihan se välillä ihan karseaa paskaa.

 

[adolf]

Ehkä noissa tarinoissanne on sellainen opetus otettavissa, että suostuu kohtaamaan ja käsittelemään ne kaikki paskat tunteet sellaisinaan, ja kaikessa kirpeydessään. Se avaa tietä sille, että voi toipua.

Tuli vaan mieleen, että tuo pätee muihinkin elämän isoihin kriiseihin. Ei pelkästään ihmissuhteiden kariutumisiin.