Palstalta löytyy muuten ketju
Lapsi- ja vanhemmuusasiat, jossa on hyvää keskustelua.
Mutta laitanpa nyt omat ajatukseni parisuhteesta tänne, koska kaikki näkökulmat eivät liity pelkästään vanhemmuuteen. Alustukseksi kerrottakoon, että minulla on kaksi lasta saman miehen kanssa, lapsemme ovat jo teini-ikäisiä, olin monta vuotta lasten kanssa kotona, mies teki vastuullista työtä ja oli paljon pois kotoa. Olemme edelleen yhdessä ja onhan sitä joskus tullut mietittyä yhdessäkin, että mistä se johtuu. Rakkaus on tietenkin yksi tekijä, mutta fakta on se, että pelkkä rakkauskaan ei aina riitä, joten on siinä paljon muutakin oltava.
Mun vilpitön mielipiteeni on, että pienten lasten vanhemmilta pitäisi kieltää avioerot lapsen ensimmäisten kolmen ikävuoden aikana. Toki tämän ulkopuolelle jäisivät päihteet, mt-ongelmat, väkivalta tai muuten vain hyvin alisteiset suhteet. Neuvolajärjestelmän pitäisi tarjota kaikille perheille vähintään 5 ilmaista ja pakollista parisuhdeterapiakäyntiä. Tämä siksi, että suurin osa eroon johtaneista ongelmista johtuu melkein aina jostain ihan muusta kuin oikeasti paskasta parisuhteesta.
Olin kotona vuosia ja se oli minun oma tahtoni. Jouduin käymään omassa päässäni ensimmäisen suuren keskustelun ja henkisen kasvun siinä, etten enää olisi taloudellisesti itsenäinen. Se on ollut minulle kaikkein suurin haaste parisuhteessa noin niin kuin muutenkin, koska mieheni on aina tienannut paljon enemmän kuin minä. Hän näkee asiat niin, että hän tienaa perheelle, minä taas en osaa laskea tässä suhteessa itseäni hänen perheekseen. Mikä on ihan hölmöä, mutta omalta puoleltani kyse on ennen kaikkea kunnioituksesta häntä ja hänen tekemäänsä työtään kohtaan. Koin nöyryyttäväksi pyytää häneltä rahaa omiin menoihini ja tämä asia ratkaistiin niin, että kotihoidontuki lisineen oli minun omaa rahaani. Kaupasta "saan" ostaa hygieniatarvikkeita yhteisistä talousrahoista, eikä hän muutenkaan ole koskaan kytännyt rahankäyttöäni. Toisaalta, meillä ei myöskään koskaan ole ollut taloudellisia haasteita ja koska hän tietää minun suhteeni rahaan ja hänen ansaitsemiaan rahoja kohtaan, asiasta ei ole tullut ikinä riitaa. Mutta kaikilla ei ole näin. Ja vaikka olisikin, taloudellisen itsenäistymisen heikkeneminen on monelle itsenäiselle naiselle oikeasti iso asia. Näistä kannattaa siis keskustella suoraan, ihan vaikka eurotasolla.
Jäin kotiin, koska mielestäni se oli lapsillemme parempi ja meillä oli siihen taloudellinen mahdollisuus. Valinta oli myös siinä mielessä itsekäs, että tiesin arjen pyörittämisen olevan minun vastuullani joka tapauksessa, koska mieheni työ oli hyvin vaativaa, enkä missään nimessä halunnut olla hänen uransa esteenä. En siis halunnut laittaa itseäni asemaan, missä minun olisi pitänyt juosta kello kaulassa vain siksi, että olisin taloudellisesti itsenäinen ja saisin edetä uralla. Sen aika tuli sitten vähän myöhemmin. Toisaalta, minulle ei ole ollut koskaan epäselvää, mikä hänen elämässään on oikeasti tärkeintä (perhe), joten en oikein keksi, mistä olisimme isoja riitoja saaneet edes aikaiseksi. Eikä siinä arjen keskellä näitä kuvioita jaksanut pitkään kelaillakaan.
Kotiin jäämiseni oli ehdottomasti koko perheen kannalta oikea päätös, mutta olihan se nyt ihan helvetin rankkaa aikaa. Ja tylsää. Joka päivä samat kuviot, koska lapset ja rutiinit. Ensimmäisen lapsen kohdalla olin yksinäinen, koska minulla ei ollut kavereita samassa tilanteessa ja koin oudoksi lähteä leikkipuistoon ihan vauvan kanssa. Kun esikoinen oli reilun vuoden, tutustuin leikkipuistossa muihin äiteihin ja elämänlaatuni parani huomattavasti. Sain huomata, että samanlaista se arki on muillakin. Joillain oli helpompaa, joillain paljon vaikeampaa. Vertaistuki oli mahtavaa ja meillä oli hyvä porukka ja mustaa huumoria viljeltiin ahkerasti. Jeesasimme toinen toisiamme ja yhä edelleen olen yhteyksissä moniin puistoäitikavereihin, vaikka elämä on heitellyt meitä uusille asuinalueille. Myös lapsilla on yhteys toisiinsa, mikä on ihan älyttömän siistiä.
Molemmat lapsemme olivat myös suht huonoja nukkujia, esikoinen ehkä vielä vähän haastavampi. Lähes viisi vuotta heräilin käytännössä joka yö vähintään kerran, pitkään 3-5 kertaa yössä. Kukaan univajeinen ihminen ei ole oma itsensä. Kaikki voimani menivät siihen, että saan hoidettua lapset ja kodin. Ei paljon huvittanut käydä yksikseen missään, koska energiaa ei ollut lainkaan. Olin tyytymätön omaan ulkonäkööni ja vertasin itseäni aikaan ennen raskauksia, mikään ei jaksanut erityisemmin kiinnostaa ja mielessä pyöri, että minkäköhänlainen saatanan savotta sitä on kotona edessä, kun mies on ollut lasten kanssa yksin. Asiat, joilla ei oikeasti ole mitään merkitystä, olivat silloin suuria ja estivät minua tekemästä asioita, mitä olisin todellakin tarvinnut. Se oli ikään kuin kierre, josta en kokenut pääseväni voittajana ulos. Koska lasten kanssa elämä on melko haastavaa ja samaan aikaan kuin kaikki on samanlaista päivästä toiseen, aina sattui jotain yllättävää, kuten vaikka lasi kaatui pöydällä ja siitä seurasi ylimääräistä sotkua ja vaivaa. Arjen normaaleista sattumuksista tuli elämää suurempia pettymyksiä, kun oli niin kuoleman väsynyt. Olen aina ollut jossain määrin kontrollifriikki, koska lapsuudessani on ollut asioita, joihin jouduin sopeutumaan nopeasti ja yllättäen ja jo tuolloin sain jonkinlaista turvaa tiettyjen asioiden kontrolloinnista. Nämä asiat olen ymmärtänyt vasta jälkikäteen ja nykyisin olen sen kanssa ihan sinut. Osaan toimia järkevästi ja uskallan mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, vaikka luonnostaan vetäisin liinat kiinni ja pyrkisin kontrolloimaan tilannetta jollain tavalla. Lasten ollessa pieniä kontrollointini paheni jossain määrin. Kysymys oli mulle sillä hetkellä ihan oikeasti selviytymisestä (tai siltä se tuntui silloin), eikä sellaisesta pahansuopaisesta muiden ihmisten kontrolloimisesta. Mulle on ollut muutenkin ominaista kontrolloida itseäni ja omia toimia kuin muiden.
Vanhemmuus on iso vastuu. Se on pelottavaa ja ihanaa, mutta usein myös vähän ahdistavaa. Se nauttimis-osuus jäi ainakin minulta liian vähiin, vaikka kaikki hokivat, että nauti nyt, kun lapset ovat pieniä. Meillä elettiin ihan normaalia arkea ja pakotimme itsemme ymmärtämään sen, että sellaista elämä on: arkea ja samaa päivästä toiseen, tavalla tai toisella. Sopeuduimme siihen mielestämme todella hyvin, mutta kyllä mä omaa toimintaani korjaisin monessakin mielessä näin jälkikäteen. Mutta olen myös armollinen, tein ratkaisuni siinä hetkessä, parhailla mahdollisilla tiedoilla ja voimavaroilla, mitä minulla silloin oli. Enempää ei voi keneltäkään vaatia.
Sitten pitää muistaa myös sellainen asia kuin lapset. He ovat kaikki erilaisia, myös samassa perheessä, samoista vanhemmista samoihin olosuhteisiin syntyneet lapset. Ja se asettaa omat haasteensa. Jonkun lapset ovat kilttejä ja tottelevaisia ja riittää, että sanoo "ei". Jonkun toisen lapset vähät välittävät kielloista ja kaikki pitää pienestä saakka perustella ja siltikin lapsi kieltäytyy tottelemasta. Kyse ei tietenkään ole mistään tahallisesta "ilkeydestä", vaan temperamenttieroista. Ja kun jokaiselle lapselle pitäisi antaa mahdollisuus olla oma itsensä, mutta kuitenkin muokata niitä oikeasti haastavia luonteenpiirteitä sellaisiksi, että pärjää myös kodin ulkopuolella, se voi olla todella raskasta. Samoista asioista vääntämistä päivästä toiseen. Ja mitä isommiksi lapset kasvavat, sitä suuremmiksi usein haasteetkin käyvät. On oltava samaan aikaan johdonmukainen, ymmärtävä, rakastava, tiukka, jne. Joka ikinen päivä. Niiden alle voi moni oikeasti uupua, varsinkin, jos ympärillä ei ole ihmisiä, jotka tukevat ja tarvittaessa vain kuuntelevat. Ihminen voi kokea olevansa hyvinkin yksin, vaikka kukaan ulkopuolinen ei sellaista ikinä uskoisi. Siksi olen itse päättänyt, etten tuomitse ketään, mutta voin antaa oman näkemykseni johonkin asiaan, jos se vain sopii.
On vaikea pukea sanoiksi, miltä tuntuu, kun pitää olla muiden ihmisten käytettävissä 24/7/365. Kun et pääse edes vessaan ilman, että joku tiputtaa unissaan tutin juuri sillä hetkellä, kun lorottelet menemään. Väsyneenä kaikki aistiärsykkeet ovat suurempia ja monesti se ajatus, että "enkö mä pääse edes vessaan rauhassa!!!" on paljon raskaampi kuin se tutin laittaminen takaisin suuhun. Olen ikuisesti kiitollinen puolisolleni, joka on ymmärtänyt, vaikka ei oikeasti aina olekaan. Hän on kuitenkin sietänyt minua, epätäydellistä ihmistä, kaikki nämä vuodet, vaikka ei varmasti ole ollut helppoa hänellekään. Mutta rakkautta meillä on aina ollut. Se rakkaus on kuitenkin muuttanut muotoaan, eikä ole sellaista intohimoista tykitystä enää kuin harvakseltaan. Eikä sekään ole varsinaisesti meistä lähtöisin, vaan siitä, että teinit eivät nuku koskaan ja hiippailevat keskellä yötä pitkin taloa. Joskus joku saattaa seisoa makuuhuoneemme oven raossa ja vilkutella meille iloisesti. Heilutapa siinä sitten peittoa :D. Prioriteetit ovat matkan varrella muuttuneet. Hyvä puoli on se, että odotamme omalla tavallamme innolla, kun saamme nuo perkeleet, eli ihanat lapsemme maailmalle ja saamme vihdoin tehdä kahdestaan asioita ilman, että kaikki pitää aina suunnitella etukäteen ja huomioida muiden halut ja tarpeet. Haikeatakin se tietysti on ja ehkä vaikeatakin, koska meidän pitää taas luoda parisuhdenahkamme uudelleen, mutta se kuuluu elämän kiertokulkuun. Meillä kummallakin on kuitenkin vankka tahto olla yhdessä myös sitten, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja se tekee minut hyvin onnelliseksi.
Hyvä parisuhde on usein hyvin pitkälle omien ja toisen heikkouksien sietämistä. Kyllä mäkin nalkutan, paljonkin, mutta se on se hinta, mikä pitää maksaa siitä, ettei kuuntele tai ota huomioon mun arkisia toiveita/neuvoja/ohjeistuksia. Ja kyllä meilläkin otetaan yhteen. Olen huomannut, että sen jälkeen, kun lapsista tuli teinejä, ehkä jopa aiempaa enemmän. Riideltävät asiat ovat pääsääntöisesti typeriä ja siksi varmaan ne aina sovitaankin nopeasti. "Syytän" riidoista lapsia, koska teini-ikäisillä lapsilla on kyky myrkyttää hyvin lyhyessä ajassa ilmapiiri ja se tarttuu kaikkiin muihin.
Minä en ole enää se sama henkilö kuin silloin, kun aloimme seurustella. Paljon on samaa toki vieläkin, mutta moni asia minussa on muuttunut. Sama koskee miestäni. Mutta ne syyt, miksi olemme alun alkaenkin alkaneet seurustella ovat mitä ilmeisemmin vielä olemassa, koska olemme edelleen yhdessä. Henkilökohtaisesti en suostuisi olemaan suhteessa vain siksi, että olemme joskus nuorina menneet naimisiin ja jos en haluaisi tässä suhteessa oikeasti enää olla, eroaisin. Mutta vaikka joka päivä toisen naama ei innostakaan, isommassa kuvassa en haluaisi elää ilman häntä. Useimmiten, kun toinen ärsyttää, kysymys on jostain minuun itseeni liittyvästä asiasta tai epävarmuudesta. Ja se on ollut mulle hyvin merkittävä ymmärrys. Huonossa suhteessa ei kenenkään pidä olla, varsinkaan lasten takia ja siksi aina silloin tällöin kannattaa käydä itsensä ja miksei myös puolisonkin kanssa läpi, mitkä asiat ovat hyvin, mitkä vaativat parantamista, voiko niitä parantaa ja miettiä myös sitäkin, kuinka todennäköisesti elämä muuttuisi oikeasti
paremmaksi ilman nykyistä puolisoa. Luulen, että monen elämässä kovinkaan moni asia ei lopulta riipu siitä puolisosta, vaan ihan itse elämästä.
Tämä oli tällaista omaa tajunnanvirtaani ja kirjoitus on pitkä kuin nälkävuosi. Pahoitteluni siitä :).