Palataas vanhoihin ongelmiin..
Niin, joskus ennen joulua meni elämä mullin mallin, paljon tähän ketjuun siitä silloin kirjoitinkin, saaden hyvää tsemppiä ja katsontaa tilanteeseen, ulkopuolisen silmin. Emäntä siis koki jonkun "valaistuksen" ja tarve oli päästä yhtäkkiä yksin, selvittämään päätään. Siihen liittyi parit jutut, ei niistä nyt enää sen enempää.. Koko ajan meillä oli lämpimät välit, mulla oli suunnaton tarve koittaa korjata tilanne, koska toinen oli ikäänkuin hukassa. Annoin aikaa ja olin pitkämielinen, koska toivoin että tilanne rauhoittuu, kun päästään ottamaan pieni "aikalisä". Olen koittanut puhua kaikesta hyvästä jne., koittanut ja koittanut. On vietetty mukavia viikonloppuja, mutta aina niiden jälkeen koittaa arki, kun ei saakaan enää olla toisen vieressä.
Siitä syntyy pahaa oloa ja tulee turhaa itkua ja vänkäämistä. Pariin kertaan olen päättänyt, että nyt se saa olla todella yksin, mä haluan rauhan. Siis hullua, kun hän halusi erota, mutta ei kuitenkaan itse pysty "eroamaan", kunnolla.. (on kai tullut hulluksi). Tahtoo säilyttää muhun hyvät välit, mutta ei pysty tapahtuneiden jälkeen ehkä enää koskaan tuntemaan kuin ennen. Hän siis mokasi kesken onnemme, en minä. Sitten taas, kun itse rakastan sitä naista suunnattomasti, on soppa valmis. Sitä vaan toivoo ja toivoo..Ja kun koskaan en ole ollut luovuttajatyyppiä. Mielellään sitä ajattelisi, että itsepä sitä kerjäät, että elämä vielä pudottaa korkealta, mutta.. Kun toisesta välittää niin paljon, on tällainen tilanne vaan helvetin raastava. 4 kuukautta on mennyt erosta, ja aina vaan kumpaakin itkettää kun aletaan puhumaan asioista ja tulevasta.
Nyt on menossa pisin pätkä näkemättä ja suurempia viestimättä, sillä on kuitenkin jo kauhea hinku nähdä ja jutella. Olen sanonut, että jos hän ei suostu siihen, että saan kunnon "try-outin" ja mahdollisuuden näyttää, niin en halua olla missään tekemisissä. Hän saa ihan itse valita, kun on sopan keittänytkin. Ja se on vaikea paikka ja päätös itsellenikin, mutta oman mielenterveyden vuoksi olen näin päättänyt. Jos yritämme vielä, miten homma sujuu, eikä sujuisikaan, yhteistuumin todeten voimme erota ystävinä. Näin olen ehdottanut. Mutta "kaveruus" nyt.. ei näillä tunteilla, ei millään. Loukkaa aivan liikaa ja sattuu vaan enemmän ja enemmän, kun tietää, että koskaan en ole mitään pahaa hänelle tuottanut saati sanonut. 6,5 vuotta lähinnä onnellista ja hyvää aikaa takana. Sen ymmärtäisin, jos olisin "rikoksenuusija", mutta kun kaikki lähti niin turhaan liikkeelle, lähinnä kommunikaatio-katkosta ja siitä, että ei tajuttu ajoissa puhua tiettyjä asioita kunnolla.
Sitten on nää naisten puolustuspuheet, että "pirkko&pentti on nyt ihan väleissä, vaikka pentti rakastaakin hirveästi, mutta pirkko tahtoo tapailla muita, pitäen pentin kaverina". Ei siis tajuta, kuinka tilanne vaikuttaa toiseen, ollaan valmiita käyttämään sitä aiempaa elämän tärkeintä ihmistä omiin tarpeisiin, eikä välitetä kunnolla siitä, miltä toisesta todella tuntuu. Sanotaan että "välitetään", mutta teoin ei sitä voida osoittaa.
Se vaan jaksaa kummastuttaa aina vaan, että jos kerran olen niin tärkeä, niin miksi asioiden pitää antaa mennä näin..? Tiedän, että toisella on jo jotain ihastuksia, mutta ei mitään vakavampaa, enkä usko kovin helpolla syntyvänkään, kun kuitenkin minä pyörin siellä mielessä jatkuvasti. Perjantaina koitetaan puhella ja nähdään, yötä ei taideta enää viettää, vaikka vielä pari viikkoa niin pääsikin käymään. Tää on vaan itselle niin helvetin vaikeaa, kun ne tunteet on niin vahvat. Kaikki kun tapahtui niin yllättäen, tuosta vaan.. Voipi olla silti, että kevät tuo uusia tuulia omaan elämäänkin, aika näyttää. Mutta nämä kortit haluaisin ensin pelata huolella loppuun, ei tarvi sitten harmitella jälkeenpäin.
Mutta onko joku muu joutunut tällaisiin kiemuroihin, ns. "trendi-eron" jälkeen..? Ero, jolle ei lopulta löydy hyvää syytä, korkeintaan äkilliset päähänpinttymät ja perusjargonit, "ollaan oltu niin nuoresta" ym.. Mä taidan olla silti vanhanaikainen ja suhtautua näihin liian vakavasti.