Olen törmännyt tähän ilmiöön ja lähes samankaltaiseen lauseeseen monen nuoren naisen kohdalla. Eivät ole viitsineet avata asiaa sen enempää, joten homma ei ole avautunut mulle. Siis se, että mikä on sen taustalla, että ne tapailee ihmiskyrpiä kerta toisensa perään.
Menee aika henkilökohtaiseksi mutta menköön. Sama se kai on, en häpeä menneisyyttäni.
Tähän on varmaan niin paljon syitä kuin on ihmisiäkin, mutta omalla kohdalla kaikki alkoi siitä kun isäni tappoi itsensä ollessani ala-asteikäinen. Elämästä jäi puuttumaan kunnollisen miehen ja hyvän parisuhteen mallit, sillä siitä lähtien kaikki läheltä nähdyt parisuhteet olivat täynnä uhkailuja, väkivaltaa, pettämistä ja alkoholiongelmia, joten parikymppisenä en osannut valita omaa tietäni toisin. Olihan se ainoa, mitä olin nähnyt ja mihin olin tottunut.
Jollain tapaa tunsin myös syyllisyyttä faijan kuolemasta ja koin tarvetta "pelastaa edes joku". Vasta 20 vuotta faijan kuoleman jälkeen ymmärsin, että elämäni tärkeimmän ihmisen on oltava minä, eikä omaa elämäänsä saa pilata ja itseään hajoittaa palasiksi toisen ihmisen takia. Ketään täällä ei voi pelastaa, eikä väkivaltainen tai päihdeongelmainen ihminen muuksi muutu, kuin ehkä hetkellisesti.
Opin tie oli pitkä ja kivinen, mutta olen onnellinen siitä, että lopulta ymmärsin. Ihan alkuun taisin tuntea katkeruutta, mutta en enää. Pitää osata olla kiitollinen myös kaikista vaikeuksista, mitä on tielle annettu ja hankittu, sillä ne tuovat viisautta ja niistä selviydyttyään saa rauhan.