avioeron voimaan tuleminen on koruton asiakirja. Tänään sen löysin postilaatikosta odottamasta.
Erityisen pahalta se tuntuu kun miettii, että edes yhtä hääpäivää ei voitu viettää oikeasti yhdessä.
Tämä vaihe elämästäni ei ollut koskaan helppo, aina siinä oli ongelmia. Osan aiheutin ihan itse, en niihin ongelmiin kenenkään muun apua tarvinnut. Näitä vuosia leimasi osaltani kiire ja kunnioituksen puute.
Silti olin sitoutunut häneen, ja tein paljon jotta nainen jota rakastin olisi viihtynyt luonani, ostin talon, otimme ensin kissan, sitten vielä koiran. Pidin talouttamme pystyssä. Yritin löytää yhteistä aikaa. Se ei merkinnyt kylliksi.
Tuntuu, että kelpasin vain sänkyyn, kuskiksi ja maksajaksi. Näihin asioihin kelpasin vielä ero-prosessin aikanakin. Tarinasta tekee hämmästyttävän se, kuinka paljon olin valmis vielä yrittämään. Ex tuli useamman kerran oven taakse raapimaan kyynelsilmin, väitti katuvansa ja haluavansa sopia. Sitten kun oli saanut haluamansa eli seksiä, oli mieli taas muuttunut. Paluu ei onnistunut, kun oli uuden miehen äidin 60v juhlat, tai joulu tai jotain muuta.
Vielä kun mokoma pamahti paksuksi, niin tuli viestejä joissa puhuttiin vaikka abortista, jos vaan yhteenpaluu onnistuisi. Kun en suostunut ottamaan vastuulleni lapsen kuolemaa, niin sekään ei ollut viimeinen rivi.
Vielä huhtikuussa olin valmis miettimään eron perumista, jos uuden miehen kanssa ei olla enää tekemisissä. Mutta ei, olisi pitänyt hyväksyä se, että hänellä olisi puolitoista perhettä ja minulla puolikas.
Näin voi käydä, jos on liian kiltti ihminen. Yritin saada rehellisiä vastauksia siitä mitä kaikkea on vuosien aikana tapahtunut, mutta niitä ei kai voi odottaa. Kylliksi tiedän sentään, jotta totuus ei pääse unohtumaan.
Vuodet vierivät, ja joskus en enää tätäkään opetusta muista.
