Pitkästä aikaan tässä ketjussa.
Terve palstalaiset!
En olekaan ihan hetkeen tässä ketjussa kirjoitellut, mutta nyt tuntuu siltä, että on aika.
Eli pienenä pohjustuksena. Olen nyt tapaillut kohta 1½ vuotta erästä naista. Painotan sanaa tapaillut, koska virallisesti molemmat ovat sinkkuja. Jokainen voi kuitenkin jo tässä vaiheessa arvata, että asia ei aivan näin yksioikoinen ole.
Ensimmäinen puoli vuotta oli aika myrskyistä. Itse olin aivan umpirakastunut, mutta vastakaikua ei samassa mitassa tullut. Asiat kuitenkin hieman muuttuivat viime talvena ja tiukat parisuhdekeskustelut ym. alkoivat jäädä taka-alalle. Enenevissä määrin meidän ajanvietto alkoi olemaan viikonloppuna toisen kainalossa-tyylistä hengailua. Ulkonakäynnit jäivät käytännössä nollaan.
Aloitin opiskelut syksyllä ja tämä tyttö on työelämässä. Tässä kohdassa alkoi omasta mielestäni tulemaan ensimmäiset vastoinkäymiset oikein kunnolla. Kun itse viettää "viikonlopun" keskellä viikkoa ja toiselle se viikonloppu on todellakin viikonloppuna niin intressit yhteisestä ajasta eivät enää kohdanneet. Kun toinen haluaisi pitää hauskaa ja käydä ulkona niin minä haluaisin vain nauttia hänen seurasta ja istuskella kotona.
Tänä puolentoistavuoden aikana olen herännyt aika monta kerta jonkun tuntemattoman vierestä. Se olo minkä itselleni aiheutan sillä on kamala. Omat töppäykseni kyllä kestän, mutta tietoisuus siitä, että jollain tasolla loukkaan tätä tapailemaani tyttöä tekee asian todella raskaaksi. Miksi sitten teen näin? Vakuuttelen itselleni vapauttani, ketsuppipulloilmiö, tyhmyys, alkoholi. Syitä on monia...
Olen myös huomannut, että se alun "me olemme täysin samanlaisia"-fiilis on kadonnut. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin niin jotenkin en vain jaksa olla kiinnostunut tämän tytön tekemisistä. Olen tottakai iloinen kaikesta hyvästä mitä hänelle on tapahtunut, mutta jotenkin se kiinnostus ei riitä esimerkiksi vilpittömään keskusteluun asti. Tällaista ei miespuolisten kavereiden kanssa tapahdu vaan tämä tyttö on ainut, jonka seurassa käyttäytymiseni on tällaista.
Näimme eilen ja puhuimme näistä asioista. Kerroin samalla omista mokistani. Näin hänen silmistä ja kuulin hänen puheesta, että tämä on loppu aivan kohta. Enkä oikein edes tiedä haluanko sitä oikeasti todella paljon vai en. Kun hän kysyi onko minulla hauskaa hänen kanssa en osannut vastata mitään. Kuten sanoin minulla on hänen kanssaan tietynlaisessa seurassa mukavaa, mutta missään laajemmassa määrin ei.
Viime aikoina olen myös huomannut sen, että yhteisen ajan päätteeksi on saanut varauksella kysyä oliko toisella hauskaa? Ja yhä useammin vastaus on alkanut olemaan "Joo kyllä sit loppuillasta jo ihan kivaa oli.". Onko siis mitään järkeä olla tällaisessa tilanteessa? Sen ajan mitä hän minun kanssaan on, hän voisi yhtä hyvin olla seurassa jossa on oikeasti hauskaa.
Luopuminen toisesta on silti kovin vaikeaa. Tottakai olen ihastunut häneen, mutta en enää samalla tavalla. Oma itsekeskeisyys vituttaa suunnattomasti ja se, että en pysty olemaan 100% "läsnä" hänen kanssaan harmittaa hänen puolesta.
Yhteistä tulevaisuutta ei ole. Se on päätetty jo alussa. Haluaisin olla sellaisessa tilanteessa, jossa minä en omilla tekemisilläni aiheuta pahaa mieltä kenellekään. Ja tilanteessa jossa minulla on mahdollisuus ihastua uudelleen joskus tulevaisuudessa. Niin kauan kuin tämän tytön kanssa olen siihen ihastumiseen ei vain tunnu olevan mahdollisuutta.
Onko tuttua?
EDIT: Jatketaan vielä hieman offtopicilla. Olen huomannut itsessäni samalla, että nautin omissa oloissa olosta yhä enemmän. Nytkin olen kotona täysin yksin enkä missään nimessä haluaisi muuta kuin oman seurani. Tämän olen myös huomannut ollessani tämän tytön kanssa. Hän on minun kanssa, mutta minä olen silti itseni kanssa. Teen omia juttuja enkä pysty tarjoamaan seuraa.
En myöskään haaveile kenestäkään muusta naisesta, saati parisuhteestä millään tasolla. En vain jaksa tällä hetkellä tuottaa pettymyksiä muille sillä etten pysty tarjoamaan mitään.