Tänään julmetussa krapulassa valkeni itsestäni taas yksi asia lisää. Meikäläinen pelkää sitoutumista ihan helvetisti. Eikä pelkästään sitoutumista, vaan elämän jakamista jonkun kanssa. Tuossa heräillessä oli sellainen olo että olisi mukavaa kun olisi nainen siinä vieressä, eikä tarvitsisi yksin kärsiä näitä viinan kiroja. Mutta jo parin tunnin päästä pohdin, että mähän olen aivan saatanan onnellisessa asemassa kun saan tehdä ihan mitä haluan, ilman että kukaan ohjaa tai arvostelee. Sen verran kuitenkin olen seurustellut naisten kanssa, että tiedän heillä olevan taipumuksia kontrolloimaan miestään.
Viime aikoina viihteellä käyminen on päätynyt aina helvetilliseen humalaan. Ei mitään muistikuvia eilisestäkään illasta. Alkuillasta on tavoitteena että tutustuisi uusiin ihmisiin, mutta aina on käynyt niin että tulee oltua liian kännissä. Tänään sitten aloin oikein syvällisesti pohtimaan, että mikä mies mä oikein olen. Kohta 33-vuotias hyvin toimeentuleva tamperelainen, joka toisaalta haluaisi tavata jonkun kivan tytön, mutta toisaalta ei ole valmis muuttamaan mitään nykyisestä elostaan. Olen ilmeisen itsekäs ihminen, sillä en oikeasti halua jakaa mitään kenenkään kanssa. En kotiani, tavaroitani tai aikaani. Ei mikään kaiken helpoin tilanne jos halajaa parisuhdetta.
Kävin kuukausi sitten treffeillä yhden ihan mukavan oloisen neidon kanssa, mutta katkaisin homman heti alkuunsa. Tämä nainen antoi ymmärtää että olisi halunnut tutustua paremminkin, mutta minä taas painoin jarrun pohjaan ekan yhteisen yön jälkeen. Sekstailtiin illalla ja oli muutenkin kivaa, mutta aamulla ärsytti että toinen hääräsi ja jutteli siinä vieressä. Samana päivänä ilmoitin että minusta ei tuntunut oikein miltään ja parempi ettei tavata enää. En halua että joku ihastuu minuun, kun tiedän etten itse sitä tunnetta helpolla itseeni päästä. Tuntuu siltä että on parempi olla aloittamatta mitään, ettei satuta omia tai toisen tunteita.
Aika sekavaa tekstiä mutta piti päästä avautumaan.
