Hämmentävää lukea näitä mustasukkaisuuskuvauksia.
Itselleni kyseinen tunne on hyvin vieras. Naiseni kanssa olemme olleet yhdessä yli puolivuosikymmentä, eikä minulla ole mitään ongelmaa päästää häntä työpaikkansa pikkujouluihin, juhlimaan kavereidensa kanssa tai muihinkaan reissuihin. Omaan ajatusmaailmaani vain ei kuulu se, että jotenkin omistaisi toisen. Kumpikin elää kuitenkin loppujen lopuksi elämäänsä omana yksilönään ja tekee omat päätöksensä. Jos joku kaunis päivä naiseni päättääkin pettää minua niin sitten asiasta keskustellaan, miten se vaikuttaa suhteeseemme, onko meidän suhteellamme tulevaisuutta vai onko syytä päättää yhteinen taival.
Kumpikin meistä on minun näkökantani mukaan vapaa tekemään mitä haluaa, mutta toki sitten myös kantaa tekojensa seuraukset. Ei minulla ole kuitenkaan mielestäni, naisen kumppanikaan, oikeutta päättää hänen elämänsä ratkaisuista. Hän tekee ratkaisunsa itse ja sen mukaan eletään. Jos jonain päivänä hän päättää, että elämänsä on sittenkin parempaa ilman minua niin se on sitten siinä.
Tästä olen muutamankin kerran keskustellut naiseni kanssa ja hän on hieman ihmetellyt miksi en ole mustasukkaisempi. Jotenkin hän saa sen käännettyä sellaiseen muotoon etten muka välittäisi. Ei se pidä paikkaansa, välitän, kovastikin. Mutta ennenkaikkea välitän niin paljon, että haluan hänellekin vain kaikkea parasta. Ja jos tulee käymään niin, etten minä olekaan se kaikkein paras hänelle niin sitten tilanne on tuo, ja minä sen hyväksyn. Lasken välittämiseksi myös sen, etten yritäkään mustasukkaisuuksissa kontrolloida hänen elämäänsä vaan annan hänen elää ja mennä vapaasti.
Mutta meitä on moneen junaan, itse olen tässä vaunussa.