Pitäisiköhän tänne nyt avautua onnen ja kaihonsekaisissa tunnelmissa, ketään kun ei lähettyvillä ole kuuntelemassa.
Tarina menee melko eri linjoilla kuin hätrikillä tuolla aiemmin. Sellaisen viiden vuoden parisuhteen jälkeiset toiset viisi vuotta kuluivat sinkkuna, eikä tuosta elämänvaiheesta ole juuri pahaa sanottavaa. Välillä ja varsinkin sinkkuelon alkuvuosina tuntui siltä, etten tarvitse ketään, enkä mitään itseni lisäksi. Viimeisen vuoden aikana ja kolmenkympin rajapyykin sopivasti lähestyessä alkoi kuitenkin sängyssä unettomana kieriskellessä ajatus monesti pyöriä yksinolossa ja miettiessä tässäkö tämä sitten on. Välillä olo oli jopa lievästi ahdistunut.
Niin vähän kuin "vähiten kun sitä odottaa" -ajatukseen uskoinkin, niin se vaan autolomalla kotosuomessa sitten tapahtui. Tapasin kierossa Savossa ihan tavallisen, ja juuri siksi niin upean naisen. Lyhyen tutustumisen ja kosteahkon yön jälkeen numeroita vaihdettiin ja taisimme alustavasti sopia uudesta tapaamisestakin. Vetkutin syystä tai toisesta uusia treffejä reilun kuukauden päivät, mutta kasvatin lopulta itselleni munat ja lähdin matkaan.
Olin toki edellisessä parisuhteessanikin ollut rakastunut ja rakastanut, mutta tämä iski heti ensimmäisellä kunnon tapaamisella niin kovaa, että yllätyin itsestäni. Impulsiivinen ja nopeasti innostuva kun olen, olin jo toisella tapaamisella pari viikkoa myöhemmin laukoa suustani ties mitä lepertelyjä, mutta sain pidettyä ainakin isomman osan sisälläni.
Nyt long-distance seurustelua on takana sellaiset neljä kuukautta ja olo on kuin pikkupojalla. Kilometrejä on nielty puolin ja toisin parin viikon välein, ja ymmärrän toki, että innon onkin syytä ollakin edelleen kovaa luokkaa näin harvoin tavattaessa, mutta tunne on silti aivan liian suuri nielaistavaksi.
Tällä hetkellä fiilis on kamalan kaihoisa, mutta silti niin ylettömän onnellinen. Takana on pitkä viikonloppu ja uskomattoman upea uuden vuoden vietto yhdessä kotona ja nyt tyttö matkalla kotiin. Uudenvuodenyönä kokemaani tunnetta en osaa oikein edes kuvailla, mutta ehkä se oli jotain rakkauteen ja onneen pakahtumista. Joka tapauksessa sellainen tunnevyöry kulki läpi, halki ja yli miehen, etten ole eläissäni kokenut. Ja ei, en ollut edes päissäni.
Parasta tässä on se, että toinen osapuoli on kaiken käsitykseni mukaan myös samassa junassa ja vaunussa, huonointa tietysti lähes 400 kilometrin välimatka. Vaikka luonteeni ja fiilikseni vuoksi kuinka haluaisin kaikkimullehetinyt, yritän malttaa olla tuputtamatta neidille yhteenmuuttoa liian tiheään ja kovasti. En missään nimessä halua tämän kaatuvan ainakaan siihen, että jotain on tehty liian hätäisesti ja tuputtamalla ja ymmärrän millaiset siteet ihmisellä on kotipaikkaansa ja tuttuihinsa.
Vaikken tämänhetkistä tunnetta ja tilannettani vaihtaisi mihinkään viimeisen viiden vuoden aikana kokemaani, pidän sinkkuaikaani joka tapauksessa kasvattavana kokemuksena. Jos ei muuta, niin haluan uskoa, että on ollut arvokasta oppia elämään ensin itsensä kanssa, ennen kuin sen voi osata jonkun toisen kanssa.
