Naisasiat

[Gentleman]

Kyllä. Minä näen sen niin. Jos minä erehdyn joskus kihloihin/naimisiin menemään, niin siitä ei jousteta. Ei vaikka mies olisi väkivaltainen paskiainen. Omapa on mokani. Ja lupauksia ei rikota. Tosin minä en aio ikinä mennä kihloihin tai naimisiin.
.

Tuntuu hieman erikoiselta. Eli virheensä voi myöntää, mutta ei yrittää korjata?

Tottakai lupaus on lupaus ja avioliitto on vahva lupaus. Mutta mahdollisen virheen tunnistaminen, tunnustaminen ja korjaaminen ovat terveitä asioita.

En tarkoita tällä sitä, että erota pitäisi/voisi kevyin perustein mutta yhtä lailla ei pitäisi väkisin sinnitellä vuosikausia sen takia että tuli luvattua.

Onhan avioero usein osoitus epäonnistumisesta, mutta entäs sitten?

Paras itsetuntohan on kai niillä, jotka voivat tunnustaa silloin tällöin olleensa myös väärässä.

 

[Gentleman]

Miksei voisi korjata?

Viittasin siihen, että jos toteaa avioliiton olleen virhe. Ei sitä voi eroamalla korjata. Näinhän sinä sen esitit, ero ei ole vaihtoehto?

Mikäli on usean vuoden harkinnut ennen naimisiin menoa, ja tietää millaisen ihmisen kanssa on naimisiin menossa, tuskin niitä ongelmia edes tulee. Ja mikäli ongelman tasona on esim. alkoholi, muut kumppanit jnejne, niin tottakai niitä voi koittaa korjata. Puhua, puhua ja taas puhua. Mikäli molempien lähtökohdat naimisiin menolle ovat olleet oikeat, ratkaisemattomia ongelmia ei edes tule. Ja mikäli niitä tulee, ei olisi alun alkaenkaan pitänyt naimisiin mennä. Ja kyseisestä syystä en ymmärräkkään, miksi ketään ylipäätänsä menee naimisiin. Koska sitä ei voi ikinä tietää miten suhteessa käy. Onko se prinsessan leikkiminen yhtenä päivänä niin tärkää?

Ei se ihan noin yksinkertaista ole, ihmiset todella muuttuvat. Joskus nopeasti, joskus hitaasti ja joskus hyväkin avioliitto muuttuu jonkun tapahtuman johdosta toimimattomaksi, siten että ero todella jää ainoaksi todelliseksi ratkaisuksi.

Siihen, että avioliittoa ei pitäisi solmia, koska se ehkä ei jonain päivänä toimikaan, en voi kuin ihmetellä. Samalla logiikalla ei pitäisi tehdä mitään, koska joskus sitä ei ehkä voikaan tehdä. Ystävystyäkään ei kenenkään kanssa voi, koska joskus välit voivat mennä poikki?

Avioliitto on jotain ihan muuta kuin yhden päivän prinsessa/prinssileikki.

Lupausten ja sopimusten kanssa pitää olla tarkka ja tiukka, mutta on ymmärrettävä, että sellaisiakin asioita voi tapahtua, joiden johdosta sopimusta ei voidakaan pitää.

Eikä se suoraan tee kenestäkään huonoa ihmistä, että näin käy. Kysymys on olosuhteista.

 

[Wäinö#16]

Naimisiinmenon mielekkyys on hyvä kysymys ja siitä olisikin mielenkiintoista saada mielipiteitä minkä takia mennään ja miksi puolestaan ei, vaikka eletäänkin kuin avioliitossa.

Itse haluan jossain vaiheessa mennä naimisiin ja kun menen naimisiin, menen rakkaudesta ja siitä että haluaa jakaa elämänsä toisen kanssa. Toisaalta kyseessä on myös juridinen tapahtuma, jolloin myös yhteiskunnalle on selvää suhteen laatu ja se takaa myös avioliiton osapuolille juridisia oikeuksia ja suojaa. Miksi ihmeessä ei menisi naimisiin kun se tarjoaa kuitenkin tiettyä kriisisuojaa? Ei voi koskaan tietää milloin esimerkiksi puoliso kuolee ja käsittääkseni avoliitossa elävät ovat tässä suhteessa huonommassa asemassa. Tästä ei minulla ole kuitenkaan tarkkaa tietoa, mutta tällaisessa oletuksessa olen ollut... Minulle avioliitossa on myös henkistä turvaa ja suojaa. Aina ei elämä ole pelkkää hymyä ja myötätuulta ja ainakin itse voin kuvitella että avioliitto on myös eräänlainen kallio johon voi turvautua, siihen lupaukseen että se osaltaan kantaa myös huonoina aikoina, eikä tarvitse pelätä että ne kauniit sanat katoavat jonain oikullisena hetkenä. Lupauksena seurustelu on paljon enemmän sellaista haihattelua ja toiveajattelua.

 

[cottonmouth]

Kyllä. Minä näen sen niin. Jos minä erehdyn joskus kihloihin/naimisiin menemään, niin siitä ei jousteta. Ei vaikka mies olisi väkivaltainen paskiainen. Omapa on mokani. Ja lupauksia ei rikota.

Varmasti osittain juuri tällaisen, itselleni täysin käsittämättömän, ajatusmaailman takia saadaan lukea lööpeistä perhesurmista ja vaimon hakkaamisista. En oikein ymmärrä mitä nainen (tai miksei uhri voi olla mieskin) tällaisessa tilanteessa ajattelee. Kokee, että alistumalla ja sietämällä ko. paskaa saa jonkinlaisen sädekehän päänsä päälle, koska ei riko pyhää avioliittoa? Saavansa yhteisönsä arvostuksen vahvana ihmisenä? Antaa mahdollisuuden mahdollisille lapsille kasvaa perheessä (oli se sitten minkälainen tahansa)? Never underestimate the power of denial.

Todellisuudessa tällainen päänsä seinään hakkaaminen kerää vain lähinnä sääliä ja oudoksuntaa ympäriltä ja saattaa pahimmillaan tuhota lasten mahdollisuuden tasapainoiseen elämään jo varhain ilman ulkopuolista väliintuloa. Kaikki tämä lähinnä yhden ihmisen itsekkyyden ja huonon itsetunnon takia. Noh, arvonsa on kullakin. Tällainen toiminta on jo lähinnä Darwin Awards-kamaa ja sinällään luultavasti vain vahvistaa suomalaista geenipoolia.

Huomasithan irGGU, että paavi oli ylpeä konditionaalissa? Sinut katoliseen kirkkoon kuulumattomana hän passittaa Helvettiin siinä missä minutkin. Arvoista viis.

 

[Osmo Rapeli]

Kyllä sen ihmisen pitää omaa hyvinvointiaan ajatella ensiksi. Turha sitä on kitkuttaa kuolleessa suhteessa vuosikausia vain sen takia että "näin sen kuuluu mennä".
...
Pointtina nyt tuossa tosiaan se että kaikkia suhteita ei ole tarkoitettu onnistumaan, jos ei kulje, niin ei kulje. Vittuako siinä sitten väkisin vänkäämään, kyllä sen normaali ihminen tietää jos on onneton.

Onnettomat liitot ja väkisin vänkääminen taas ei enää ole ollenkaan sama asia kuin se kannattaako avioliitosta hypätä nopean ihastuksen ja pikkupimujen perään. Ajattelee sitä sitten omaa tai läheistensä hyvinvointia, hyppäämisellä kyllä muuttuu yleensä onnellisemmaksi vain pienen hetken huuman verran. Kuollut liitto tai aallonpohja, asia pitää käsitellä ensin loppuun asti eikä pyrkiä lennosta johonkin joka ensivaikutelmalta, pikkujouluissa, näyttäisi olevan sinne oikeaan suuntaan.

Sitäpaitsi jos pikkupimu on tosiaan tosissaan, niin eiköhän hän sen pari kuukautta ainakin malta odottaa kunnes homma on selvä?

 

[julle-jr]

Itsekään en ymmärrä miksi mennä lupaamaan jotain sellaista mitä ei voi pitää. Jos kuitenkin avioliittolupaus on tehty ja sen jälkeen toinen osapuoli esimerkiksi jotenkin sekoaa ja alkaa hakkaamaan puolisoaan ja lapsia, niin tällöin on kai ihan perusteltua erota tai ainakin muuttaa erilleen. Itse asiassa mielestäni tämä hakkaava puoliso on tullut teoillaan tehneeksi avioeron, koska avioliittolupaukseen sitältyy lupaus olla hakkaamatta kumppaniaan henkihieveriin kerran päivässä. No ei ehkä ihan kirjaimellisesti noin mutta kuitenkin.

Jos siis toinen on esimerkiksi väkivaltainen tai muuten käyttäytyy avioliiton hengen vastaisesti, niin hän on teoillaan allekirjoittanut avioeron ja väkivaltaa kokeva puoliso on vapaa menemään minne haluaa. Jos lapsia on kuvioissa, niin silloin on jo velvollisuuskin lähteä. Asiaan liittyvistä lakipykälistä en tosin tiedä mitään.

 

[heikkik]

Täysin epärealistinen esimerkki. Kai nyt esimerkeilläkin pitäisi olla jotain totuuspohjaa.[/U]

"Kyllähän minä aloin epäilemään, kun mies joka ei ole vuosikausiin välittänyt pukeutumisestaan, alkoi ostella uusia vaatteita. Ja työasioissa alkoi olla kaikenlaisia uusia menoja, vaikkei homma muuttunut mitenkään."

Näin minulle jutteli nainen, jonka liitto päättyi miehen työpaikkaromanssiin.

Jos haluat minua sanaani vankempia todisteita asiasta, niin lähetä minulle yksityisviesti. Minä lähetän sinulle esimerkkitapauksen tarkemmat tiedot, jos sinä lähetät minulle omat henkilötietosi.

Ihminenhän ostaa vaatteita sen mukaan, miten haluaa. Ei siihen mikään nainen tai mikään muukaan vaikuta.

Edes hiukan faktaa niihin trolleihin.

 

[Mapo]

...Onko se prinsessan leikkiminen yhtenä päivänä niin tärkää?

Tuosta lainauksesta käy heti ilmi miten pahasti olet hakoteillä toimivasta ihmissuhteesta. Kyllä meitsi koittaa pitää huolta et mamma tuntis ittensä rinsessaks heti joka päivä.

Kyllähän juttu on niin ettei pissisten pidä huudella viereisiin pöytiin asioista, joistei ymmärrä hevonvittua. 76,34%:n todennäköisyydellä teikäläinenkin kymmenen vuoden kuluttua pakkailee kahta lasta farkun takapenkille pankin omistan talon pihassa kultaisen noutajan heiluttaessa innoissaan häntäänsä. Ja naimisissa tietysti, häitä vietettiin 300 vieraan kanssa ja hanimuunilla kävitte Bahamalla ja vittu ihquu oli.

Tietysti vahvat mielipiteet ja pohjoiskorea-tyyppinen ehdottomuus kuuluu tuohon ikään, mutta sit sattuu se jännä juttu jota sanotaan elämäksi. Kuulemma opettaa...

 

[Beeman]

Beeman luonnehti itseään "ukoksi", joten oletan hänellä ja neitokaisella olevan reilusti ikäeroa. Kaipa se hivelee kenen tahansa itsetuntoa, jos nuoren ja nätin saa kiinnostumaan itsestään (enkä nyt puhu Beemanista vaan yleensä).
Vaa'an toisessa kupissa on sitten se tavallinen elämä: vaimo ja lapsetkin. Mun mielestäni tällaisessa tilanteessa kannattaa miettiä kahdesti. Onko ihastumisella tulevaisuutta vielä ensi huuman mentyä? Kannattaako nykyinen elämä uhrata sellaisen takia, joka ei ehkä tulekaan kestämään? Selvää on tietysti se, että väkisin ei pidä missään jutussa roikkua jos tietää että paluuta entiseen ei ole.

Kyllä homma on niin että jos on valmis jättämään avioliiton jonkun seksikkään työpaikkapimun takia ei voi kyllä ennustaa kovin pitkää ikää tällekään ihastukselle.

Ja se vielä, että ne on kaikki yleensä just eroamassa ja etsivät asuntoa...

Ikäeroa on yhdeksän vuotta. Ei sinänsä mikään järkyttävä ero, mutta tietysti sitä pohdiskelee kuinka paljon yhteistä meillä loppupeleissä onkaan. Siis sillä oletuksella että tämä muuttuisi oikeaksi seurusteluksi. Olen kyllä pannut merkille miten uskomattoman paljon samankaltaisuuksia meistä löytyy, mutta sen(kin) aika sitten ehkä näyttää. Tästä tietysti joku vitsinikkari keksii lohkaista, että molemmat mm. pettää, joten vienpä senkin ilon.

Avioliitto on ollut enemmän tai vähemmän heikolla mallilla muutaman vuoden ja on ehditty jo kertaalleen erilläänkin asua ja avioeroprosessi pantua vireille. Keväällä ja alkukesästä meni taas hiukan paremmin, mutta jo ennen tämän neitokaisen kuvioihin tulemista oli selkeätä vieraantumista nähtävissä ja yleistä kylmäkiskoisuutta ja välinpitämättömyyttä puolin ja toisin. Eli on tässä tullut yritettyä paljon, kavereiden mielestä jo liikaakin, mutta kenties tätä ei ollut tarkoitettu kestämään.

Tässä tapauksessa eroamassa ja asuntoa etsimässä tarkoittaa, että kihlaus on purettu ja asuntoa on faktuaalisesti haettu useammastakin instanssista.

 

[Jeihki]

Ikäeroa on yhdeksän vuotta. Ei sinänsä mikään järkyttävä ero, mutta tietysti sitä pohdiskelee kuinka paljon yhteistä meillä loppupeleissä onkaan. Siis sillä oletuksella että tämä muuttuisi oikeaksi seurusteluksi. Olen kyllä pannut merkille miten uskomattoman paljon samankaltaisuuksia meistä löytyy, mutta sen(kin) aika sitten ehkä näyttää.

Ikäero on aina se kyssäri mikä tulee mieleen, kun sitä on noinkin "paljon". Itselläni ikäeroa naiseni kanssa 8v ja täytyy sanoa, että ollaan harvinaisen samalla aaltopituudella. Kertooko se hänen kypsyydestään vai minun kypsymmätömyydestä, en tiedä, eikä kiinnosta. Meillä on aika näyttänyt sen, että ikäerolla ei ole minkään valtakunnan merkitystä, kunhan intressit ja elämäntyylit kohtaavat.

Avioliitto on ollut enemmän tai vähemmän heikolla mallilla muutaman vuoden ja on ehditty jo kertaalleen erilläänkin asua ja avioeroprosessi pantua vireille. Keväällä ja alkukesästä meni taas hiukan paremmin, mutta jo ennen tämän neitokaisen kuvioihin tulemista oli selkeätä vieraantumista nähtävissä ja yleistä kylmäkiskoisuutta ja välinpitämättömyyttä puolin ja toisin. Eli on tässä tullut yritettyä paljon, kavereiden mielestä jo liikaakin, mutta kenties tätä ei ollut tarkoitettu kestämään.

Itse tein päätöksen lähteä kävelemään kaksi vuotta sitten, äärimmäisen monen yrityksen jälkeen, enkä ole katunut päivääkään. Naimisissa emme olleet, (joka jo se osittain ainakin minulle jotain) mutta yhdeksän vuotta ehdimme olemaan on off systeemillä, kunnes siihen tuli loppu. Vakavaa siis, mutta ilman vihkivaloja.

Lähdin siis suhteesta, koska se ei vaan toiminut enää mihinkään suuntaan ja toiseksi, oli juurikin tämä hieman pidemmäle mennyt ihastus. Sekuntiakaan ei ole tarvinnut katua. Minkä takia rämpimään paskassa suhteessa, jos tarjolla on vaikka edes lyhyt hetki oikeaa onnea? Saattaa kuulostaa naivilta, mutta mielestäni se on näin.

Tsemppiä sulle mehiläismies. Kaikki jotka sanoo, että ruoho ei ole koskaan vihreämpää aidan toisella puolella, ei ole sitä todennäköisesti itse edes uskaltaneet kokeilla. Mikäli teillä on suhde niin karilla kuin mitä tekstistäsi voi ymmärtää, niin anna palaa..

 

[girlzilla]

Tähän saakka ainoa täällä järkevänä esille tullut pointti on tuo juridisten asioiden hoitaminen. Mikäli suhde pysyy kasassa, ja mikäli on lapsia. En minä silti tiedä että olisinko sen onnettomampi jos miehen kanssa asuisin, ja tämä mies kuolisi, ja kuulisin etten saa mitään korvauksia/perintöjä koska ei oltu naimisissa. Ei minua se raha kiinnosta, siinä vaiheessa on muutakin murehdittavaa. Ja minulla ei tule olemaan asunto-, auto-,remontti- tai muitakaan lainoja. Mä elän vaikka lopun ikäni tyytyväisenä vuokralla pienessä kaksiossa, kunhan tunnen oloni onnelliseksi. Oli siinä rinnalla miestä tai ei. En koe tuntevani avioliittoa mihinkään. Mies viipyy rinnallani ja minä hänen, mikäli toisistamme välitetään. Oltiin naimisissa tai ei.

Irggu, tiedät etten halua sanoa mitään ilkeästi tai loukkaavasti. Mutta ehkä tilanne nyt on niin että me ollaan sun kanssa niin hemmetin nuoria ettei tiedetä elämästä vielä oikeen yhtään mitään.

Me nuoret tytöt (ja toki pojatkin) aikuistutaan ja muututaan ihmisinäkin. Me saatamme haluta eri asioita 10 vuoden kuluttua kuin nyt. Elämä saattaa tuoda niin kummallisia ja yllättäviä asioita eteen, että pyrin itse välttämään suoranaista ehdottomuutta minkään suhteen.

Minä toivon joku päivä, että löydän ihanan miehen ja menen hänen kanssaan naimisiin. Sinä päivänä olen varmasti varma että yhdessä ollaan kuolemaan asti. Mutta mistäs sitä koskaan tietää minne elämä vie.

Minä lähdenkin tästä sitten serkkutytön häihin itkemään.

 

[Hippi Hiiri]

Ikäero on aina se kyssäri mikä tulee mieleen, kun sitä on noinkin "paljon". Itselläni ikäeroa naiseni kanssa 8v ja täytyy sanoa, että ollaan harvinaisen samalla aaltopituudella. Kertooko se hänen kypsyydestään vai minun kypsymmätömyydestä, en tiedä, eikä kiinnosta. Meillä on aika näyttänyt sen, että ikäerolla ei ole minkään valtakunnan merkitystä, kunhan intressit ja elämäntyylit kohtaavat.

Vanhemmillani on myös ikäeroa 9 vuotta ja yhdellä sukulaispariskunnalla peräti 15 vuotta, ja molemmat parit olleet hyvin pitkään naimisissa, joten ei se ikäero taida loppujen lopuksi merkitä yhtään mitään avioliiton toimimisessa.

 

[Evil]

pyrin itse välttämään suoranaista ehdottomuutta minkään suhteen.

Painakaa nyt helevetissä, ikään ja sukupuoleen katsomatta, tämä asia mieleenne! Tässä asuu viisaus, aikuisten oikeesti.

AINA kun olen pyhästi vannonut/luvannut/uhannut/painottanut jotain ("näin en ainakaan ikinä tee!"), olen katkerasti joutunut sanani syömään.

 

[struumax]

Me saatamme haluta eri asioita 10 vuoden kuluttua kuin nyt

Aijaijai miten totta. Kun muistelee sitä aikaa jolloin oli kahdenkymmenen ja vähän päälle ja tätä nykyistä päivää, niin sitä ei voi kuin ihmetellä kuinka jotkut silloiset jokapäiväiset elämää ohjanneet ehdottomuudet ovat vain kadonneet olemattomiin...eikä niitä kaikkia tarvitse hakea edes kymmenen vuoden takaa...lähempääkin menneisyydestä niitä löytää kun vain on itselleen rehellinen. Pieniä asioita sieltä sun täältä ja muutos on kokonaisuutena aika suurikin. Kummasti ne kulmat pyöristyy yksilönä kuin parisuhteessakin, ellei sitten jääräpäísesti pidä jostakin semmoisesta kiinni koska vain on niin päättänyt...sitä toimisi tuolloin vastoin normaalia kasvua ja edistymistä ja ehkä estäisi jonkin asian saavuttamista henkilökohtaisella kuin parisuhteenkin tasolla joka olisi hyvinkin palkitsevaa.

Paras olla vaan koskaan sanomatta "koskaan".

 

[Benny S.]

Ikäero on aina se kyssäri mikä tulee mieleen, kun sitä on noinkin "paljon". Itselläni ikäeroa naiseni kanssa 8v ja täytyy sanoa, että ollaan harvinaisen samalla aaltopituudella. Kertooko se hänen kypsyydestään vai minun kypsymmätömyydestä, en tiedä, eikä kiinnosta. Meillä on aika näyttänyt sen, että ikäerolla ei ole minkään valtakunnan merkitystä, kunhan intressit ja elämäntyylit kohtaavat.

Niinpä, ikäero ei ole ratkaisevin tekijä vaan elämäntyyli ja -vaihe. Tuossa Beemanin tilanteessa homma voi toimia kun molemmat ovat jo työelämässä, ainakin sellaisen kuvan sain. Silloin taas homma ei luultavasti toimisi jos toinen opiskelee ja toinen ollut jo työelämässä useita vuosia, ja lisäksi kun toisella olisi vielä opiskeluja edessä usean vuoden ajan niin tiet erkanisivat nopeasti.

 

[julle-jr]

Painakaa nyt helevetissä, ikään ja sukupuoleen katsomatta, tämä asia mieleenne! Tässä asuu viisaus, aikuisten oikeesti.

Vaikutat melko ehdottomalta tuon mielipiteesi suhteen.

 

[Mace]

Parahin IrGGu: Tunnut nyt tekevän tuosta asiasta väkisin sinä vs. muu maailma -väännön. Ei täällä ole sanottu (tai jos joku on sanonut, en usko, että enemmistö ainakaan olisi samaa mieltä), ettetkö sinä saisi elää koko elämääsi naimattomana. Totta kai saat. Moni on sen sijaan vain toppuutellut tuota ehdottomuuttasi ja yrittänyt sanoa, että kun vuodet vierivät, ajatukset voivat (tuoltakin osin) muuttua, joten sen takia ei ehkä kannata nyt vannoa ja julistaa, ettei aio naimisiin koskaan mennä. Voi toki olla myös aivan hyvin niin, ettet mene ikinä naimisiin.

Tuo kannanottojen suuri määrä kielinee siitä, että aika moni on elämänsä varrella huomannut, että ajatukset ovat muuttuneet jo parikymppisestä kolmekymppiseksi hyvin paljon, myöhemmistä ikävuosista puhumattakaan. He saattavat myös muistaa olleensa itsekin monissa asioissa nuorempana kovin ehdottomia, mutta myöhemmin mieli on hiljalleen muokkautunut ajattelemaan joistakin asioista toisella, vähemmän ehdottomalla tavalla. Tämän takia sinun teksteihisi on puututtu. Ei sen takia, ettetkö sinä saisi elää elämääsi juuri niin kuin itse haluat. Naimattomanakin.

 

[Gentleman]

Ja minä en ymmärrä, en yksinkertaisesti ymmärrä miksi se on teille jatkoaikalaisille niin iso juttu, jos minä olen valmis elämään parisuhteessa koko loppuelämäni, mutta en halua naimisiin asti? Miksi se tuntuu olevan teille kirjoittamaton sääntö, että naimisiin täytyy mennä? En ymmärrä.

Eihän tällaisesta ole ollut koko aikana mitään kysymystä, vaan siitä avioliitosta eroamisesta. Se kun tuntui olevan nimenomaan sinulle iso asia.
Avioliittoon ei pidä ryhtyä, jos valmiiksi näkee isoja kantoja kaskessa. Mutta pienet epäilykset kuuluvat asiaan ehdottomasti.

Enkä ainakaan minä ole ketään neuvomassa omien valintojensa suhteen, pakko ne kohtalon kolaukset on jokaisen itse kokea. En minä ainakaan voi väittää ikinä oppineeni muiden kokemuksista, vaikka olen kyllä kuunnellut.

ja eikö se, että minä nyt sanon etten koskaan halua naimisiin, ja te sanotte että mieleni VARMASTI tulee muuttumaan seuraavan kymmenen vuoden aikana, tarkoita sitä, että jos jossain vaiheessa vannon miehelle tahtovani olla hänen kanssa koko loppuikäni, tulee mieleni todennäköisesti taas vaihtumaan seuraavan kymmenen vuoden aikana? Mikäs sen kasvamisen ja kehittymisen siihen noin kolmekymppiyteen lopettaisi?

Ja tämän kirjoittaa henkilö, jonka mukaan avioliitosta ei sopisi erota?

Parahin irGGu, mikä se sun näkemys avioliiton suhteen loppujen lopuksi on?

 

[Valkohuulikyy]

Mikä siinä eroamisessa niin kauheaa irggu on, ei siitä varmaankaan helvettiin joudu?

Lupaukset on tehty rikottaviksi.

 

[Gentleman]

Ja jos joku menee naimisiin, siitä ei erota. Se on luvattu ja sitten ollaan yhdessä, ja kummankin velvollisuus on elää sen mukaan että mitään syytä eroamiselle ei tule.

Kai tämäkin nyt on jokaisen aviopuolison oma asia, aniharvahan nyt ihan tarkoituksella tekee liitosta kestämätöntä?

Jos kaksi ihmistä menee naimisiin, on se mielestäni hienoa ja arvostettavaa. Ja toivon totisesti jokaisen suhteen kestävyyttä. Enemmän kuin muuta. Ja tunnen jopa pariskuntia jotka ovat olleet naimisissa yli viisikymmentä vuotta. En todellakaan lähtisi sanomaan heidän tehneen elämässään vääriä valintoja.

Eikö kuitenkin voi olla myös niin, että avioliitto joka päättyy eroon on voinut olla kuitenkin hyvä, positiivinen kokemus toiselle tai jopa molemmille?

Tietysti avioliittojen odotetaan kestävän "kunnes kuolema meidät erottaa", mutta toisinkin voi olla. Etkö todella näe tällaista vaihtoehtoa?

Henkilökohtainen mielipiteeni kuitenkin on siis se, etten voisi itse koskaan antaa lupausta, jota antaessani jo tiedän ettei sitä välttämättä tule pitämään. En vaikka sillä hetkellä kuinka haluaisin.

Sinä se et sitten ilmeisesti koskaan lupaa mitään?

EDIT: En enää edes muista aikaa kun tiesin kaiken ja arvostelukykyni oli muiden arvostelukykyä selkeästi parempi. Olenkohan koskaan ollut noin nuori.

 

[MS]

Painakaa nyt helevetissä, ikään ja sukupuoleen katsomatta, tämä asia mieleenne! Tässä asuu viisaus, aikuisten oikeesti.

AINA kun olen pyhästi vannonut/luvannut/uhannut/painottanut jotain ("näin en ainakaan ikinä tee!"), olen katkerasti joutunut sanani syömään.

Näihin viisauksiin kannattaa palata siinä vaiheessa, kun Gene Simmons menee naimisiin.

 

[Evil]

Vaikutat melko ehdottomalta tuon mielipiteesi suhteen.

Se nimenomaan ei ole mielipide. Se on fakta.

 

[RajatOn]

Taas tapahtu tälläkin rintamalla viikonloppuna. Tosin nyt oli siitä mielenkiintonen tapaus, että tapasin sellasen vähän päälle 30-vuotiaan hyväkroppasen, hyvin kouluttautuneen, mukavan ja oikein näppärän näköisen neitokaisen. Eihän sekään tee asiasta mielenkiintosta, mutta se tekee että tää naikkonen kiinnostu meikäläisestä ja alko viestiä pistämään. Ja ikäeroa tässä on aika reippaasti.

Kun oli tästä nuorempi, niin oli huvittavaa kun pari vuotta vanhemmat neitokaiset piti pentuna ja nyt kun on ite muutamia vuosia vanhempi niin paljon vanhemmatkin naiset kiinnostuu.. Kaippa tähän kaikkeen liittyy lisääntymisen tarve?

Nyt täytyy kyllä yrittää pongata hieman nuorempia naikkosia tai jättää vallan nää naisten pongaamiset.

 

[Luu2]

Tuossa edellisellä sivulla oli puhetta noista ikäeroista. Voin omasta puolestanikin sanoa, ettei ikäerolla sinällään ole mitään merkitystä, jos ns. henkinen ikä on samalla tasolla. Itsellä on vaimon kanssa 7 vuoden ikäero ja nimenomaan niinpäin, että parempi puolisko on vanhempi. Molemmilla on vapaata sinkkuelämää takana yllinkyllin, joten se puoli elämästä on tullut nähtyä. Eikä ole todellakaan kaipuuta takaisin. Lisäksi molemmista löytyy yllinkyllin tervettä lapsenmieltä ja huumoria.

Voin sanoa löytäneeni oman sielunkumppanini, kun hänet tapasin. Meillä ei ollut mitään rakkautta ensi silmäyksellä -pamausta, vaan kaikki tapahtui pikkuhiljaa. Ensin oltiin työkavereita, sitten nähtiin satunnaisesti työajan ulkopuolella (työporukassa kylläkin, ei kahdestaan). Lopulta erinäisten vaiheiden jälkeen päädyttiin yhteen. Yhteen muutettiin 2kk yhdessäolon, ja kihloihin mentiin puolen vuoden jälkeen ja naimisiin muutama viikko sitten reilun vuoden kuluttua parisuhteen alkamisesta.

Monista varmaan tuntuu, että olemme pitäneet kiirettä, mutta itse emme koe samoin. Kaikki on tapahtunut hyvin luonnollisesti, melkein kuin sanattomasta sopimuksesta. Kumpikaan ei esim. edes varsinaisesti kosinut. Lapsetkin ovat kovasti toiveissa, katsotaan mitä tapahtuu...

Vielä kun kumpikaan ei ole todellakaan mitään uraihmisiä (päinvastoin: työ on mielestäni nälästä johtuva pakkoliike), niin voin sanoa, että elämänarvot ovat hyvin samankaltaiset. Toisaalta meistä löytyy sopivasti myös erilaisuutta. Olen luonteeltani sanotaanko "hitaahko", kun vaimo taas liikkeissään ja ajattelussaan nopeampi. Molemmilta löytyy myös halua olla välillä omissa oloissaan, jotta toisen läsnäolo ei käy puuduttavaksi.

Luu2 toivottaa kaikille kovasti onnea ja menestystä omassa parisuhteessa tai sen löytämisessä!

 

[moby]

Nyt täytyy kyllä yrittää pongata hieman nuorempia naikkosia tai jättää vallan nää naisten pongaamiset.

No mikä tökkii? Tuon parempaa et varmasti löydä. Täytyy vaan tehdä selväksi, ettei lisääntymiset kiinnosta. En tiedä minkä ikäinen olet, mutta kyllähän tuon ikäinen nainen osaa tehdä kaiken paljon paremmin kuin kymmenen vuotta nuorempi kilpasisko, eikä parasta ennen päivämäärä ole vielä lähelläkään.

Nimim. +/- 7 vuotta kokeiltu.