Jaahas, taas vaihteeksi parisuhdekriisiä pukkaa.
Naisella oli eilen huono päivä jo muutenkin ja kun en sitten innostunut lähtemään mukaan hänen työreissulleen ulkomaille niin otti sen aika raskaasti. Jotenkin ei vain innosta lähteä, kun reissu tulisi aika hintavaksi eikä nyt ole juurikaan ylimääräistä, edellinen ulkomaan reissu hänen kanssaan ei jättänyt ihan parhaita fiiliksiä ja lentäminen ei muutenkin oikein ole mieluisimpia kokemuksia.
Eikä asiaa paljon parantanut se, että hänen serkkunsa, jota en oli eläissäni tavannut, menee kesällä naimisiin ja nainen kysyi, että haluanko lähteä sinne häihin. No, en halua. Ja tämäkin oli selvästi täysin väärä vastaus. Hän miettii, että mitä hänen sukulaisensakin ajattelevat, jos hän sinne yksin menisi. Itse en osaa noin ajatella, en koe mitään pakkoa lähteä edes omien serkkujeni häihin. Onko se todellakin joku kauhea parisuhde-etikettivirhe ettei huvita lähteä naisensa serkun, jota ei ole koskaan tavannut, häihin?
No, kaikki nämä ovat varmaan vain pieniä pisaroita meressä. Parisuhteeseemme on jo useita vuosia kuulunut tasaisin väliajoin noin 4 kertaa vuodessa kriisi-ilta jollain nainen itkee, minua vituttaa ja huomataan miten erilaisia ihmisiä olemme. Tällöin tuntuu aina, että onko tätä suhdetta järkeä jatkaa. Aina ne on kuitenkin ohitse sillä yhden illan itkulla menneet ja elämä palannut normaaliraiteilleen..kunnes on taas seuraavan kriisi-illan hetki.
Eilisiltainen tuntui kuitenkin pahimmalta kriisiltä toistaiseksi, kun itkeminen kesti illasta myöhään yöhön. Ja jatkui aamullakin, kunnes nainen lähti töihin. Tuntuu olevan menossa pahin kriisi ikinä. Se, että kuinka paljon tässä kriisissä on minun syytäni ja minkä verran hänen ongelmiensa töissä ja vapaa-ajan harrastuksissa niin on vaikea sanoa.
Varmasti syytä on paljon minussakin. Olen sen verran outo persoona, että kanssani eläminen on varmasti ajoittain raskasta ja vielä kun olemme luonteeltamme ja kiinnostusten kohteiltamme täysin erilaisia niin ongelmia on tietysti tiedossa. Tähän asti niitä on kuitenkin siedetty ja niistä yli päästy hetkellisillä kriiseillä, mutta saa nähdä miten nyt käy.
Tuntuu, että nyt on ero lähimpänä kuin ehkä kertaakaan aiemmin, toisaalta olisiko se lopulta niin huono vaihtoehto? Tottakai aikansa olisi varmasti molemmilla paska fiilis, mutta jos saan ajoittain naiseni niin vihaiseksi itselleni ja surulliseksi vain toimimalla luonteeni mukaisesti niin eihän nämä kriisihetket koskaan tule loppumaan. Onko tuossa muussa yhteisajassa sitten niin paljon positiivia puolia, että ne voittavat tuon luonteeni ärsyttävyyden...en tiedä.
Ja minä todella vihaan sitä, että minä saan toisen olon kurjaksi. En haluaisi, mutta vaikea sitä luonnettaan on muuttaa..vaikka kovin moni nainen kuvitteleekin muokkaavansa miehensä mieleisekseen, mutta ei sitä perusluonnetta voi muuttaa...aikansa voi näytellä muuta kuin on, mutta ei loputtomiin.
En tiedä onko näissä kriiseissä sitten jo sitä toiseen väsymistä ja kyllästymistäkin..onko suhteessa naisen mielestä vielä niin paljon hyvää, että tätä kannattaa näistä kriiseistä ja ongelmista huolimatta jatkaa..
Jos tämä suhde karille ajautuu niin yritän ainakin sellaista periaatepäätöstä ettei enää ikinä vakavia suhteita..Pitkän päälle yhdestäkään vakavasta suhteesta ei ole seurannut mitään hyvää, toisin kuin muutaman päivän/viikon/kuukauden tuttavuuksista.
Naiset, niin ihania..mutta parisuhde heidän kanssaan, niin vaikeita.