Motörhead tuli koettua ja nähtyä omalla kohdalla nyt neljännen kerran ja oma paikka oli Hartwall Areenan lähes katonrajassa Phil Campbellin oikealla puolella. Keikassa oli kaiken kaikkiaan paljon hyvää, mutta myös sitä jos ei nyt huonoa niin realiteetteja, jotka ovat tulleet vastaan. Hyvää keikassa oli ylipäätään se, että legenda itse basson varressa saapui lavalle ja se on viime ajat huomioon ottaen jo mainitsemisen arvoinen seikka sinänsä. Lisäksi Dee rummuissa ja Campbell kitarassa olivat freesin oloisessa hapessa. Settilistasta myös plussaa, koska aikaisemmat Motörheadini olen nauttinut melko samanlaisilla settilistoilla, niin nyt uudempia kuin vanhempia maistiaisia tarjoiltiin varsin mukavasti. The Chase Is Better Than The Catch, Orgasmatron, Lost Woman Blues, When the Sky Comes Looking for You, Dr. Rock, Whorehouse Blues ja niin edespäin. Silkkaa vitun Motörheadia parhaimmillaan ja vähän olisin kaipaillut Aftershockilta tai Bad Magicilta vielä jonkin paalujuntan, mutta Over The Top nyt korvikkeena ei varmasti petä. Biisit olivat siis rautaa ja kansa hyvin mukana.
Sitten negaa. Kaikesta voimakkaasti laihtuneen Lemmyn käyttäytymisestä ja olemuksesta näki, että kylläpä nyt ainakin keikkailun suhteen ollaan jo urakaaren loppusuoralla ja kynttilä alkaa olla poltettu loppuun. Ei homma nyt ihan mitään Chuck Berryn tai Johnny Winterin tasoa viimeisinä päivinään sentään vielä ole, että esiintyjä pitää roudata pyörätuolissa lavalle taskulamppujen saattelemana, mutta ei tuo kaukanakaan ole. Bändin keikkoihin on aina kuulunut turhanpäiväiset soolot, mutta nyt ne tulivat rockin kummisedälle tarpeeseen jos milloin. Lemmyn ennenstään kohtalaisen epäselvästä vokalisoinnista ei selvää ainakaan parvelle saanut tuon taivaallista, syy varmasti mikauksessa, mutta kyllä keikan jälkeen moni yhtyi mielipiteeseen, että legendan viskintäytteinen murina puuroutui surullisen paljon. Lemmy on myös jotenkin ollut aktiivisempi spiikkimies biisien välissä, mutta nyt tervaskanto oli masentavan poissaoleva, ihan välillä pelkäsin, että milloin mies lentää selälleen. Campbell hoiti aikaisempaa enemmän spiikkausta ja yleisön kanssa kommunikointia ja Lem` tyytyi murahtelemaan Osbournemaisesti taustalta.
Mike Monroen vierailu oli tavallaan piristävä seikka, vaikkei Monroe mitään lisäarvoa keikkaan tuonutkaan, mutta vei ehkä huomiota pois väsyneestä bändin nokkamiehestä. Encorena on sentään ennen tarjoiltu Killed Bu Deathkin, mutta nyt vain bluesveto Whorehouse Blues ja Overkill. Noh, ehkä olen nauttinut tuon klassikon tarpeeksi monta kertaa ettei sitä tarvinnut enää kuulla.
Hämmentynyt olo. En tiedä haluanko välttämättä enää nähdä kaikkien aikojen ikonisinta rock-keulakuvaa enää lavalla, jos kondis menee pykälänkin huonompaan suuntaan vaikka siihen mahdollisuus tulisikin, koska haluaisin pitää mielikuvan Lemmystä karskina omana itsenään huumorin ja stetsonin kera. Toisaalta, meno oli taattua ja sain rahoilleni vastinetta sillä sitä tämä bändi pystyy tarjoamaan livenä ja levyllä paremmin lähes kuin yksikään muu yhtye. Motörhead antaa sitä mitä tilaa, mutta tällä menolla kuinka kauan? Anyway, kiitos kaikesta ja myös Saxonille, hemmetin kova veto konkareiltakin ikivihreiden parissa.
K. Viikate ja Erkinharjun Twist Twist myös yleisön joukossa, ehkäpä kotimaisen rokkiskenen tunnetuimmat moottoripääfanit.