Musta Nuoli
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Suomen maajoukkue, TuTo. Varauksellisesti.
Levy on vahva todiste siitä, että Motörhead-nokkamies Lemmy on edelleen vankasti kahdella jalalla kaikissa sielun ja ruumiin voimissaan.
Motörhead teki sen taas. Ei pettänyt ja osoitti mistä kaikesta tässä rock`n rollissa on pohjimmiltaan kyse.
Hyvä levy kyllä, alusta loppuun varsin tanakkaa tavaraa, mikä ei aina ole Motörhead-levyjenkään kohdalla sanottu.
Tosin ei Lemmy kovin vankasti kahdella jalalla ole ruumiin voimien osalta, miehellähän on niin paljon terveysongelmia ollut viime aikoina. Mutta sielun voimat ovat sitten asia erikseen.
Ei Motörhead petä. Ei se toki mitään uuttakaan tietysti tee, mutta sitä ei kukaan odotakaan. Aftershock on yhtyeen 2000-luvun julkaisuista paremmasta päästä yhdessä Motörizerin ja Infernon kanssa ja selvästi pirteämpi ilmestys kuin edellinen The Wörld Is Yours, mikä oli minusta kokonaisuutena vähän tasapaksu. Siinä oli pari kolme kovaa biisiä, mutta tässä niitä on enemmän ja tasaisemmin alusta loppuun.
Jos nyt sattuisi niin ikävästi käymään, että ikiliikkuja pysähtyisi ja Lemmy kuolisi sydänkohtaukseen jossain Bulgarian kiertueella, niin hyvä ja vankka päätös bändin levytysuralle Aftershock olisi.
Siihenhän täytyy jokaisen moottoripään kuitenkin vähitellen varautua, että jokainen tuleva Motörhead-levy voi olla viimeinen. Lemmynkin rautainen kroppa alkaa pettämään, ja jossain vaiheessa voi tulla lähtö. Jos käy niin, että Lemmy ei enää pysty kiertueita tekemään, niin sen jälkeen se lähtö voi olla nopeakin, sillä Lemmyhän elää kiertueille ja keikoille, ei hänestä olisi miksikään oloneuvokseksi kotisohvalle Reino-tossut jalassa eläkepäiviä viettämään.
Vaikka Lemmylle vielä pitkää ikää ja terveyttä toivonkin, niin oikeastaan toivon samalla sitä, että mies veisi elämän mittaisen rock-unelmansa päätökseen siten, että Motörhead soittaisi pitkän ja raskaan kiertueen päätöskeikan jättiyleisölle, joka taltioitaisiin konserttitallenteeksi usealla kameralla. Lemmy antaisi kaikkensa ja kun encore-vaiheen Ace Of Spadesin viimeiset säkeet olisivat vaimenneet, niin Lemmy kaatuisi suorilta seisovilta jaloiltaan lavalle hengettömänä, hymy suupielillään.
Legenda ansaitsisi legendan lähdön, eikä esimerkiksi Chuck Berryn kohtaloa, jossa vanhaa ja sairasta ikämiestä retuutetaan pitkin Pohjolaa 87-vuotiaana ja vaivaantunut yleisö antaa vähän säälistäkin aplodit kun vanhus saa jonkun biisin soitettua läpi. Ei rokkarien kuulu tuolla tavalla hiipua hiljalleen pois. Joko kerralla eläkkeelle ja lepoon tai sitten legendaarisesti keikan aikana haudan lepoon.
Silence When You Speak To Me!