Jaa, tosiaan, pitäisi varmaan odottaa, että yhteisö kasvaa sen verran isoksi että jotain merkittäviä kompromisseja tarvittaisiin.
Länsimainen kulttuuri on viimeisten vuosisatojen aikana kulkenut menestystarinaansa ja ihmisten perustarpeiden tyydyttyminen on tullut itsestäänselvyydeksi siinä, missä vielä vuosisatoja sitten päivittäisen ruoan saaminen vaati suuria ponnisteluja ja kehitys on vain nopeutunut.
Valitettavasti näyttää siltä, että ihmiset ovat sokeita omalle elintasolleen ja näkevät sen ainoastaan suhteessa muiden ihmisten toimeentuloon. Pidämme jotenkin itsestäänselvyytenä sitä, että meillä on vapautemme ja oikeutemme. Emme kovin hyvin näe sitä, että tällainen ei ole mikään itsestäänselvyys ja uskomme, että koska me yleisesti pidämme rauhanomaisesta elosta ja yksilönvapauksista, niin myös kaikki muutkin ihmiset pitävät niistä. Näin ei kuitenkaan ole, vaan ajatus ihmisen itsemääräämisoikeudesta, uskonnonvapaus, sananvapaus, tasa-arvo ja monet muut meille itsestään selviltä tuntuvat asiat ovat enemmän harvinainen yhteiskunnallinen poikkeus niin maailmanlaajuisessa kuin ajallisessakin kontekstissa.
Islamilaisuudessa ei ole huolestuttavinta niinkään se, että nämä heittelevät lapsiaan parvekkeilta ja murhaavat Theo van Goghin kaltaisia uskontokriititkoita vaan se, kuinka olemattomalla tavalla länsimainen yhteiskunta puolustautuu tällaista mielipuolisuutta vastaan.
Täysin kontroversaalia on myös tuoda esiin sellainen huomio, että muslimiväestön syntyvyys on moninkertainen suhteessa eurooppalaisiin johtuen erittäin patriarkaalisista perherakenteista. Musliminaiset ovat usein kotona pysyviä synnytyskoneita siinä, missä eurooppalaiset naiset jakavat aikansa työn ja perheen välillä. Monet ovatkin laskeneet syntyvyyslukujen perusteella aikatauluja siitä, milloin kukin Euroopan valtio saavuttaa muslimienemmistön.
Oliko erikoisen yhteiskuntamme perusedellytyksenä se, että se on ollut jokseenkin eristyksissä muista kulttuuripiireistä ja etenkin islamilaisesta maailmasta. Käykö 2000-luvulla lopulta niin, että islamilainen maailma pyyhkii vapautemme mennessään ja Euroopassa syntyneet aatteet jatkavat elämäänsä vain satunnaisissa, Japanin kaltaisissa varsin eristyneissä maissa?
Jos olisi niin että romahdus tulisi siitä, ettei länsi pysty kilpailemaan erittäin pienen militantin islamilaisen vähemmistön kanssa niin sitten ei auttaisi mikään sulkeutuminenkaan koska se myös merkitsisi lännen, siis perinteisen, vapaan ja valistuneen lännen loppua. Tämä myös vastauksena varjolle eli kysymyksessä ei ole niinkään optimismi vaan asioiden logiikka.
Oswald Spengler kirjoitti lähes sata vuotta sitten yhteiskuntafilosofian klassikkoteoksen
Länsimaiden perikato, jossa Spengler katsoo yhteiskuntien kehittyvän syklisesti siinä, missä Hegel ja hänen seuraajansa, kuten Karl Marx tai Francis Fukuyama, pitivät yhteiskuntien kehitystä lineaarisina kohti täydellistyvää yhteiskuntamuotoa. Spenglerin, ja hänen jonkinlaisena prototyyppinä pidettävän, 1300-luvulla eläneen Ibn Khaldulin mukaan yhteiskunnat ja kulttuurit kulkevat tietyt sykliset kehitysasteet karkeasti tarkasteltuna niin, että alussa kulttuurit nousevat ja rakentuvat ihmisten halusta luoda toimiva yhteiskunta. Seuraavassa vaiheessa yhteiskuntaan muodostuu hallitsijoiden joukko, joka pyrkii säilyttämään olemassaolevan yhteiskunnan, mutta johtuen halusta säilyttää valta-asema, nämä joututuvat turvautumaan valtion väkivaltamonopolin vahvistamiseen, mikä tietenkin heikentää taloutta kohonneen verotuksen myötä. Päästääkseen valtaan valtion on oltava vahva, mutta tämä johtaa kuitenkin lopulta konfliktiin niiden kanssa, joiden lojaaliudesta valtion asema rakentuu. Tämän on katsottu johtavan lopulta kriisiin valtion ja kansan välillä ja lopulta vallan romahtamiseen, mistä uusi hallitseva kulttuuri tulee syntymään.
Ketjussakin mainittu professori Timo Vihavainen käsittelee kirjassa
Länsimaiden tuho (2009) sitä, miksi kansan mielipiteellä ei ole juurikaan väliä. Julkisuudessa käyty kansalaiskeskustelu käydään hallinnon kannalta lähinnä epäolennaisista asioista. Jokainen voi peilata Spengleriin pohjautuen mikä on Suomen, tai muiden Eurooppalaisten yhteiskuntien tämänhetkiset kehitysvaiheet.
Teoksessaan Vihavainen kyseenalaistaa fukuyamalaisen liberaaliin demokratiaan johtavan kehitysoptimismin ja katsoo, että mikäli kulttuuri ei kykene säilyttämään itseään, koska se ei sitä edes halua, on tie auki vahvemmalle ja ekspansiivisemmalle kulttuurille. Länsimaiden harjoittamaa demokratian ristiretkeä saatetaan joidenkin vuosikymmenien kuluttua pitää sen vihonviimeisenä erehdyksenä ja että voimakas väestönsiirto kolmanista maista länsimaihin, länsimaisessa diskurssissa vallitseva itsekriittisyys, monikultturismin irrationaalinen ja suoranainen itseviha omaa kulttuuritaustaa kohtaan saattavat johtaa länsimaiden, sellaisena kuin me sen ymmärrämme, historialliseen loppuun. Vihavainen lainaa Spenglerin termejä puhuessaan siitä, että koska Yhdysvaltojen kulttuurista rappiota ei enää juurikaan kyseenalaisteta, on maa jo rappeutunut kulttuurista pelkäksi sivilisaatioksi - ja sama tulee tapahtumaan Euroopassa ja ehkäpä jopa Yhdysvaltoja nopeammin.