Eurooppalaisessa vertailutasossa Suomen maahanmuuttopolitiikka on ollut onnistuneinta, jos siis mitataan ongelmien absoluuttista määrää. Tämä johtuu käytännössä siitä, että olemme suhteellisesti Euroopan köyhimpiä maita ja maantieteellinen sijainti on kaunana liikenteen solmukohdista, mikä on näkynyt siten tänne pyrkivien järjestelmää surutta väärinkäyttävienkin määrissä.
Samalla maahanmuuttopolitiikkamme on ollut kaikkein eniten perseestä lähes jokaisella kvantifioitavissa olevalla mittarilla, sillä vaikka meillä onkin onnistuneen perhepolitiikan ja työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisen takia parempi syntyvyys kantaväestön parissa kuin Keski- ja Etelä-Euroopassa, niin olemme siltikin kestämättömällä tiellä joka ikisen hyvinvointiyhteiskunnan rakenteen kannalta, siis vaikka eläkkeelle lähdettäisiin nykyistä myöhemmin 2010- ja 2020-luvuilla, tai että sukupolvi X ei jäisi käytännössä ollenkaan eläkkeelle! Mainittakoon, että eläköitymisikä ei asetu yleisen eläkeiän tasolle 65 vuoteen, vaan se on keskimäärin useita vuosia vähemmän.
Tästä vaan ei minnekään päästä, ja sitä paitsi työperäinen maahanmuutto on eri asia kuin ns. humanitäärinen.
Mikä tietysti persujen argumentaation kannalta on huvittavinta, niin se on nimen omaan EU, joka supranationaalisena toimijana voi eettisesti kestävällä tavalla vaikuttaa myös tuon jälkimmäisen ilmiön negatiivisiksi koettuihin piirteisiin.
Sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin on vaikutettava lähtömaissa, ja siltä osin kun niitä ei voida ratkaista tai edes oleellisesti lievittää muutamankaan sukupolven aikana (kehitysmaiden osalta sisäsyntyiset sodat, kleptokratia ja instituutioiden heikkous estävät ulkopuolisen avun tehon, kannettu vesi ei kaivossa pysy) on tehtävä kansainvälistä yhteistyötä ihmissalakuljetusta harjoittavia, ihmisten hätää härskeimmällä mahdollisella tavalla hyödyntäviä rikollisliigoja vastaan.
Finanssivalvonta Sveitsin kaltaisten maiden pankkisektorien osalta, yhteinen meri- ja rajavalvonta Välimerellä ja Atlantilla alueen kehitysmaiden kanssa ovat tässä keskeisessä roolissa, unohtamatta unionitasolla tehtävää kansallisten poliisi- ja turvallisuusorganisaatioiden välistä, unionin ns. historiaan jäävää "pilarimallin" (ks. Maastrichtin sopimus) aikaa tiiviimpää ja läheisempää yhteistoimintaa.
Kotimaassa kotouttamiseen tarvitaan resursseja, ja sitäkin kipeämmin itse asiassa koko ala ja sen toimijat tarvitsevat paradigman muutosta. Juuri sitä, mistä Halla-Ahokin omalla halpahintaisella tyylillään puhuu kritisoidessaan multikulturalismin siunauksia kritiikittä ja ideologisesti ylistäviä tahoja. Me emme tarvitse monokulttuuria, mutta yhteiskuntarakenteet eivät kestä myöskään mitä tahansa ideologista ja ihmiskäsitykseltään epärealistista käsienheiluttelua, joten alan toimijoiden asenteissa ja käytännöissä on tapahduttava muutosta.
Tapahtuuko asia sitten normiohjauksella, ylhäältä alaspäin -malleilla vai miten, on julkisen keskustelun, viranomaisvalmistelun ja poliittisen päätöksenteon piirissä. Tässä on meneillään sattuneista syistä vuoden tai kahden aikalisä, ennen kuin tulevan työperäiseen maahanmuuttoon liittyviä asioita tarvitsee käytännössä ratkoa, mutta ennen seuraavia eduskuntavaaleja tiedämme varmasti jo enemmän.