Suomi rakensi 1970-luvulla sosialismia kehitysmaihin.. ...Toinen puoli asiasta on se, että aikakauden suomalainen teollisuus hyötyi näistä valinnoista. Korruptio ruokki korruptiota ja välinpitämättömyys välinpitämättömyyttä.
...sittemmin kehitysavun painopisteitä pohdittaessa on haluttu sitouttaa paikallisia enemmän kehitysapuprojekteihin. On kysytty jopa paikallisten omia käsityksiä...
...Ideana on ollut myös antaa suoraa budjettitukea. Siis puhdasta rahaa, ja josta tiedetään edeltä, että valtaapitävät varastavat siitä valtaosan, eikä sitä päädy ruohonjuuritasolle juuri lainkaan.
Monesta asiasta hiukan yllättäen samoilla linjoilla Viljurin kanssa! Olen aiheesta - kehitysyhteistyö - ennenkin tänne jatkoaikaan kirjoittanut, kun siitä varsin paljon tiedän. Ainakin siinä mielessä, että asun ja työskentelen pääasiallisesti maissa, jonne apua suunnataan. En ole Development Aid-busineksessa suoraan itse mukana, joten koen olevani varsin objektiivinen asiasta kirjoittamaan, sekä sen hyvistä että huonoista puolista.
Ensimmäinen kommentti; Nykymuotoisesta kehitysyhteistyötä ei kannata verrata siihen, mitä 70- 80 tai edes 90-luvulla tehtiin. Virheistä on opittu, mutta niitä on tehty lisää. Viljurin kanssa olen siinä samoilla linjoilla (?), että suoraan budjettitukeen siirtyminen on ollut iso virhe. Jos (ja kun) hallintorakenteet eivät ole kunnossa, suora budjettituki vain lisää korruptiota. Joku voisi kysyä, että mitä sitten, rahahan menee joka tapauksessa kiertoon. No niin menee, joko Sveitsiläispankkien tileille tai sijoitukskohteisiin eri puolille maailmaa. Nyt rikkaalla valtaeliitillä on ollut muotia ostaa edullisia asuntoja USA:n markkinoilta... Tai sitten siten, että kontrolloimaton tuki mahdollistaa sen, että rikkain 2% väestöstä omistaa köyhästä maasta ihan kaiken. Eräänlaista uus-feodalismia. Köyhillä ei ole edes mahdollisuutta parantaa omalla toiminnallaan asemaansa, esimerkiksi ostaa ja omistaa asuntoa jne, vaikka kuinka töitä tekisi ja yrittäisi. Rikas eliiti pitää huolta siitä, että hinnat ovat ihan hulluja. Esimerkiksi täällä missä minä tällä hetkellä vaikutan, tavallisen ihmisen kuukausiansio on kutakuinkin 100 dollarin paikkeilla ja maan hinta (ei edes ydinkeskustassa) 2500-3500 dollaria neliöltä. Minullakaan, kohtuullisen hyvätuloisena, ei olisi varaa ostaa täältä (länsimaisen silmiin paskaläjästä) itselleni tonttia asuntoa varten. Jossain siis on helvetin iso vääristymä ja se on siinä, kun rikas eliitti pelaa omaa monopoliaan varastetuilla/korruptio rahoillaan. Ja luonnollisesti keskiluokkaa ei pääse näihin maihin syntymään.
Toiseksi on hyvä muistaa, että on olemassa kehitysapua ja 'kehitysapua'. Suomen kehitysapu on hyvin erilaista (joku sanoisi naiivia) verrattuna vaikkapa USA:n tarjoamaan kehitysapuun, johon liittyy paljon enemmän muita (poliittisia tai kaupallisia) ehtoja. Esimerkiksi Kiinan harjoittama 'kehitysapu' onkin jo sitten puhdasta toisen valtion luonnonvarojen tai muiden resurssien ryöstöä. Useille länsimaillekin ja varsinkin monikansallisille yhtiöille on itse asiassa kannattavaa, että köyhiä maita hallitsevat suppea eliitti tai diktaattorit, koska heidät on paljon helpompi ja halvempi lahjoa tekemään oman maan vastaisia päätöksiä.. lyhyen aikavälin hyötyä tavoitellessaan.
Itse olen 10+ vuotta tätä touhua läheltä seuranneena tullut siihen johtopäätökseen, että on olemassa tiettyjä osa-alueita, jossa kehitysyhteistyö voi hyödyttää ja kantaa hedelmää pidemmällä aikavälillä. Itse en lähtökohtaisesti suhtaudu negatiivisesti terveydenhuoltoon tai koulutukseen suunnattuihin hankkeisiin, mikäli ne vain ovat (realistisesti) linjassa kohdemaan tavoitteiden ja todellisuuden kanssa ja tätä tukea tiukasti kontrolloidaan (joka taas lisää hallintokustannuksia ja josta 99% jatkoajankin kirjoittajista valittavat, kuinka kaikki apu ei mene perille suoraan kohdemaahan). Samoin tietyiltä osin maan hallintorakenteiden parantamiseen (esim korruption vähentämiseen) suunnattu kehitysyhteistyö olisi kannattavaa, vaikkakin kovin harvinaista. Harvalla valtaapitävällä näissä kehitysmaissa on nimittäin halua tai edes mahdollisuutta tuhota omaa valta-asemaansa ja businesta. Viljurin mainitsema naisille suunnattu ruohonjuuritason avustustoiminta on usein hyödyllistä, mutta isossa tarkastelussa nappikauppaan verrattavaa hyödyltään. Turha vaihtaa pönttöä, jos viemäröinti ei toimi, paska ei kuitenkaan liiku minnekään.. noin niinkuin vertauskuvainnollisesti... Kaikenlaiset infrahankkeet ja muut vastaavat kehitysyhteistyöhankkeet jättäisin kohdemaan ja yksityissektorin itsensä hoidettavaksi. Ja lainarahaa kyllä saa, jos se oikeasti koetaan mielekkääksi, mutta eihän se ole kivaa, kun se laina pitäisi myös maksaa takaisin...
Kolmantena ja viimeisenä asiana pitäisin tärkeänä, että rahoittajien (esim. Suomi) ja kohdemaan välillä on selkeä suunnitelma, miten homma etenee, mitkä ovat selkeät tavoitteet ja missä ajassa. Esimerkiksi kymmenen vuotta siten, että kun hallintorakenteita ja sitä kautta valtion tuloja (verot ja muut valtion tuottamat maksulliset palvelut) saadaan vahvistettua, tuki vastaavasti vähenee loppua kohden. Jos sovituista pelisäännöistä livetään, niin sitten tuki vastaavasti loppuu. Aina voi yrittää myös omin voimin, jos tuntuu, että homma toimii siten paremmin. Nykyisillään ongelma vaan on siinä, että tällaisia yhteisiä suunnitelmia ei ole ja kaikki avunantajat toimivat enemmän tai vähemmän omilla ehdoillaan. Kukapa omaa development aid businestaan nyt tuhota haluaisi! Ja miten saada esimerkiksi Kiinan kaltaiset maat ruotuun, niinpä...
Viljurin tavoin myös minä olen äärimmäisen skeptinen sen suhteen, että tilanne tulee kovinkaan nopeasti muuttumaan. Se kun ei ole oikein kenenkään (valtaapitävän) etu. Rikkaiden maiden etu on pitää köyhät uus-kolonalistisessa talutusnuorassa ja suojella omia markkinoitaan ja rikkaan eliitin etu kohdemaissa ei todellakaan ole luopua valta-asemastaan.
Lopuksi vielä kysymys (johon minullakaan ei ole vastausta...) siitä, että kuinka hyvin kaivoon kannettu vesi siellä pysyy? Muutamia esimerkkejä (ensimmäisenä tulee mieleen Etelä-Korea ja Thaimaa, ehkä Vietnam) toki on, jotka ovat onnistuneet selvästi nousemaan köyhistä kehitysmaista ainakin nouseviksi teollisuusmaiksi, Korean kohdalla voisi jopa puhua ihan menestyksestä. Niille kaikille on kuitenkin leimallista, että homma toimii enemmän tai vähemmän omanlaisen 'demokraattisen' ideologian varassa, joka on hyvin kaukana siitä, minkä me länsimaisina demokratiaksi miellämme. Itse olen taipuvainen uskomaan (ilman sen kummempia perusteluja) että jokaisen kansakunnan on käytävä tietyt kehitysvaiheet läpi. Esimerkiksi em. demokratia juurtuu vain ja ainoastaan sitten, kun kansan kriittisellä massalla on tarpeeksi ymmärrystä (koulutusta) hahmottaa, mistä siinä loppujen lopuksi on kyse. Ja silti (muista kulttuurisista eroavaisuuksista johtuen se on hyvin erinäköistä kuin meidän ymmärtämä demokratia.
Meni ehkä
lievästi ohi sektorin maahanmuutosta puhuttaessa, mutta kommenttina sitä sivuaviin kehitysyhteistyö vastauksiin.
