Mistä johtuu sitten se, että eri ryhmittymien työllistymisessä on selkeitä eroja?
Tähän ei ole tietenkään vastausta, joka selvittäisi asian kerralla, vaan yksin tästä voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon.
Jos tehtäisiin ryhmä yliopistoprofessoreista, eikä laskettaisi heitä ammattiaan vastaavaan työhön, niin todennäkösesti heistäkin osa olisi kotona työttömänä, odottamassa pääsyä siihen työhön, jota he hakevat.
Jos tarkastellaan yksihuoltaja-äitejä, niin sekään ryhmä ei ole listan kärjessä työntekijöistä, joita työntantajat suorastaan vetävät puoleensa.
Vankilassa istuneillakin on vaikea palata työelämään. Vankilan työpaja entisenä työnantajana tekee sen, että tällä ryhmällä on vaikea työllistyä.
Kyse ei ole siitä, etteikö heitä laskettaisi työelämään. Kyse on siitä, että joillakin ryhmittymillä ei ole halua työllistyä.
Kysymys on enimmäkseen siitä, että koska työpaikan saamisen ehdot ovat suunnilleen samat kaikille, niin joidenkin ryhmien on silloin vaikea saada niitä ja sen ääripään ryhmille asia muuttuu lähes mahdottomaksi.
Kaksi ääriesimerkkiä tästä:
1. 25-vuotias. Suomalainen syntyjään ja suomalaiset juuret. Koulut käyty, armeija käyty, työkokemusta monelta eri alalta, osaa englantia ja ruotsia, ajokortti ABCDE, positiivinen, yritteliäs ja kyky johtaa.
Hän työllistyy, vaikkei edes haluaisi.
2. Somaliassa syntynyt, kolme vuotta sitten Suomeen saapunut nainen. 4 lapsen äiti. Ei mitään erikoista koulutusta. Ei työkokemusta edes Somaliassa. Ei kielitaitoa. Puhuu välttävästi suomea.
Hän pääsee töihin vain onnella. Hänen työllistymisensä ei ole hänestä itsestään kiinni.
Ja tosiaan, jos ne ovet eivät avaudu, niin nikkaroidaan sitten oma ovi, toisin sanoen perustetaan firma.
Juuri noista somalinaisista puheenollen, tällainen mahdollisuus on tietenkin olemassa ja onhan tämäkin ihme nähty.
Jos jatketaan somaleista ja lähdetään siitä, että kysymys on samoista ihmisistä, jotka lähtivät sotaa pakoon USA:n, Minnesotaan ja Ruotsiin (suunnilleen yhtä paljon lukumäärältään), niin voidaan todeta nopeasti, että Minnesotaan saapuneet ovat onnistuneet huomattavasti paremmin työmarkkinoilla, kun taas Ruotsissa lasketaan, että he ovat epäonnistuneet.
Voidaanko tässä siis osoittaa itse ryhmää sormella ja todeta, että kysymyksessä on ihmiset, jotka eivät halua tehdä töitä?
Minusta tämä on vähän liian yksinkertainen vastaus - somalithan tekekevät lujasti töitä Minnesotassa.
Zahra Bihi on yksi harvoista, naispuolisista somalilaisista yksityisyrittäjistä Ruotsissa. Hän sanoo:
- Täällä ei ole minkäänlaisia työmarkkinoita meille. Me haluamme tehdä töitä, mutta kukaan ei ole kiinnostunut meistä. Göteborgissa asuu somalialaisia lääkäreitä, mutta he eivät pääsee mihinkään töihin, puhumattakaan että he pääsisivät ammatiaan vastaavaan työhön. Minä avasin oman liikkeeni, koska en päässyt töihin esikoulunopettajaksi, johon olen koulutettu.
Myös Ideahistoroitsija (oikea käännös hänen tittelistään?) Benny Carlson on osoittanut mielenkiintoa Minnesotaan ja kirjoittanut kirjan siellä asuvista somaleista. Kirjan nimi on: ”Somalier i Minneapolis – en dynamisk affär”.
- Kirjan kirjoittaessani työttömyys somalien keskuudessa on puolet siitä, mitä se on täällä Ruotsissa. Ja yrittäjyys per henkilö oli 10-20 kertaa korkeampi, kertoo Carlson.
Hän kirjoittaa, että somalien menestys USA:ssa johtuu heidän tavastaan perustaa yhteisöjä, jotka asettavat vaatimuksia viranomaisille ja samalla he tukevat omiaan yrittäjyydessä.
-Ruotsissa viranomaiset kantavat vastuun kaikesta. USA:ssa somalit saavat enemmän omaa vastuuta sosiaalisesti ja ekonoomisesti, kertoo Benny Carlson.
Ruotsissa somaleilta puuttuu usko tulevaisuuteen.
- Ruotsissa he voivat vain vaalia kulttuuriaan. Jos on sitten vielä työtön ja vailla itseluottamusta, ei ole ehkä niin mukavaa pitää vain aina kiinni siitä omasta kulttuuristaan, Carlson sanoo.
Zahra Bihi on samaa mieltä siitä, että moni somali on vailla uskoa tulevaisuuteen.
- Moni haluaisi muuttaa jonnekin. Mutta minä jää, minulla on yhä usko tulevaisuuteen, minullahan on liikkeeni.
Jos on halua työllistyä, niin vaihtoehtoja on olemassa. Ja jos tuota proffaa käytetään esimerkkinä, niin mitä lisäarvoa kielitaidoton proffa toisi yliopistomaailmaan?
No jos proffasta puhutaan, niin minulla on sellainen käsitys, että kaikki proffat osaavat englantia ja heitä löytyy paljon maailman yliopistoista.
Meilläkin oli eilen töissä vähän suurempi seminaari tulevaisuudesta. Ensimmäinen puhuja oli ruotsalainen. Toinen oli skotti, kolmas oli norjalainen, neljäs saksalainen ja viimeinen engelsmanni. Poikkeuksellinen tilanne meillä, mutta ei toki ainutlaatuinen. Yhtiössämme on yli 100 eri kansalaisuutta ja kieltä ja monella heistä maan kieli on haussa. Muistan kun itse aloitin täällä 10 vuotta sitten. Tämä sama skotti uhosi silloin, että seuraavan ison palavaverin hän vetää ruotsiksi. Ei vetänyt vielä eilenkään, 10 vuotta myöhemmin...
Mielestäni luku- ja kirjoitustaidottoman paikka ei ole töissä, vaan joko hoidossa tai koulussa, riippuen taitojen puutteen lähteestä.
Minusta taas tätä on katsottava yksilökohtaisesti. Ei ole mieltä tukkia sellaista ihmistä koulunpenkille, jolta ei edes löydy edellytyksiä oppia lukemaan ja kirjoittamaan, sillä on faktaa, että monen 30-vuotiaan juna on mennyt jo, kun on niistä taidoista kysymys, samalla tavalla kun puhutaan kielitaidosta.
Miksei siis voisi osoittaa tällaiselle ihmiselle työpaikkaa, varsinkin jos hän itse haluaa ja selviää työnteosta?
Tuollainen henkilö on sen verran pahasti ulkona käytännöstä kuin vain voi olla: väärinkäytöksien määrä (huom. uhrinkin asemassa!), mahdollisuuksien missaus ja vastaavat ovat aivan realistisia vaihtoehtoja.
Meillä on valtavasti ihmisiä työelämässä, joilla on jokin vamma, häiriö tai sairaus. Meillä on kuuroja, sokeita, CP-vammaisia, raajarikkoisia, lukihäiriöisiä, alkoholisteja, juntteja... Mikä tekee luku- tai kirjoitustaidottomasta erityisen hankalan ihmisen työelämään? Miksei hän voisi pärjätä hyvin, jos kerran nuo muutkin?
- Syntyvätkö nuo rajat hänen työkykynsä/kyvyttömyytensä pohjalta - vai ympäristön keksimien ehtojen tuloksena?
Mietipä sitä.
En minäkään anna sinulle leipääni jos se tarkoittaisi sitä, että minulle jäisi nälkä.
Tänä päivänähän asia on usein näin ja suuntaus myös jatkuu näin. Mutta myös valitettavan usein et antaisi, vaikka sinulla olisi vielä leipää, mutta vatsa täynnä. Ja jos antaisit, niin heittäisit sen joskus jopa mielummin merkeen, kuin antaisit apua tarvitsevalle, koska hän ei täytä sinun ehtojasi, eikä näin ansaiste sitä leipää.
Huom, tässä en tarkoita juuri sinua, vaan yleistän vähän.
Pelikoneestakin saatu 20e voitto on loppujen lopuksi aika näennäinen saavutus jos sisälle on tungettu 25e.
Siitä on kuitenkin lähdettävät, ettei pakolaisia oteta vastaan voitto mielessä, vaan heitä otetaan vastaan juuri pakolaisina ja koko toiminnan tarkoitus on tarjota heille turvapaikka. Ei työpaikkaa. Pakolaiset eivät ole sama asia, kuin työperäinen maahanmuutto. Eri asia sitten on tietenkin, jos vastaanottaja pystyy kääntämään tämän myös hyödyksi suuremmassa mitassa, esim. yllä esittämäni Minnesotan tavoin.
Toki joku voi nähdä sellaisen 160 miljoonan vuotuisen rahojen käyttämisen sijoittamisena, mutta sitä hoitosuhde ei käsittääkseni tue.
Periaatteessa noilla summilla ei ole merkitystä. Hallitus myöntää toimintaan varoja sen mukaan, kuin on rahkeissa varaa. Jos toiminnalle pantaisiin piste päälle, niin tavallinen pulliainen tuskin näkisi tätä käytännössä.
Huomaa, on meillä joskus ollut sellainenkin aika, kun Suomessa ei ollut pakolaisia ollenkaan. Oliko se parempaa aikaa, ekonomisesti?
Menojen esille kaivajat eivät koskaan esittele tuloja. He haluvat nähdä vain menot. Osa pakolaisista ja maahanmuuttajista on töissä ja maksaa veroja. Jotkut omistavat jopa omia yrityksiä ja työllistävät ihmisiä. Tässäkin keskustelussa on monta sellaista, jotka kaivelevat vain niiden tilastojen parissa. Mistä johtuu, että niin harva on kiinnostunut siitä, miten paljon sieltä toisesta päästä tulee yhteiseen pesään? Ja ennen kaikkea, miksi niin harva on kiinnostunut siitä, miten Suomessa asuvia pakolaisia voitaisiin käyttää vielä paremmin hyväksi tässä asiassa?
Tuolla rahalla saisi helposti parannettua esimerkiksi opintotukea, tuettua julkisen sektorin yrityksiä ja parantamalla terveys-, koulutus- ja mielenterveyspalveluita. Noilla olisi sentään selkeä työllistävä funktio.
Tuota summaa ei panna jakoon ihan noin vaan. Summa on kerätty vuosien saatossa tarpeen mukaan, sitä mukaa kuin pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanotto on kehittynyt. Jos tosiaankin otettaisiin askel taaksepäin, niin summa pitäisi jakaa sairaanhoitoon, eläkeläisille, tieverkostoon, armeijaan, puhtaanapitoon, urheiluun jne jne. Ja saadaksemme sitten asia kohdalleen, pitäisi myös poistaa kaikki ne verotulot ym. maksut, jotka jo maahan kotiutuneet pakolaiset tuovat valtion kassaan.
Lupaan, et näkisi maan taloutta mitenkään parempana.
Jos (kun) Suomi ei pysty auttamaan erikoisesti, niin miksi sitten rahaa tuhlataan ennestään?
En tiedä. Uskoisin kuitenkin, että Suomen edustajat hoitavat homman, pystyäkseen katsomaan muiden maiden johtajia silmiin. Kaikkihan muistavat ajan, kun Suomi oli ottanut vastaan vain yhden turvapaikanhakijan Neuvostoliitosta ja nosti sen seuraavana vuotena kahteen. Prosentuaalisesti loistava suoritus, mutta kyykyssä olivat Suomen edustajat, kun asialle virnuiltiin kansainvälisellä tasolla.
Siksi sanoisin, että Suomi hoitaa asian aika fiksusti, ottamalla vastaan vähän, auttamalla vähän ja pitää näin kasvonsa puhtaana kansainvälisellä estraadilla.
Jatkuu....
