Itse pidän esim köyhyyttä suurempana syynä sotiin.
Mistä köyhyys johtuu? Rikollisuudesta, korruptiosta? Mistä ne johtuvat? Paradoksaalisesti Afrikassa menee pääosin niillä valtioilla hyvin, joissa on edes näennäisesti yhtenäinen kansa ja joihin länsimaalaiset ovat saaneet juurruttettua tavat, koulutuksen ja sivistyksen. Täten ajatus että Afrikan maiden kurjuus johtuu siirtomaavallasta, on monin tavoin kyseenalainen. Ihminen kädellisien tyypillisine ominaisuuksineen suosii samankaltaisiaan.
Ihmisyhteisöjen homogenisointi on myös varsin luonnollista. Jo alkukantaiset klaanit ovat tähdänneet osittain siihen yhteisten esi-isien ja uskonnollisten symbolien palvonnalla. Koska yhteiset esi-isät ja paikalliset luonnonhenget eivät olleet uskottavia enää oman klaanin ulkopuolella, avautui markkinarako näitä keinotekoisemmille laajojen ihmismassojen homogenisointimenetelmille: suurille uskonnoille ja muille vastaaville ideologioille.
Alun alkaen kristillisyyttä käytettiin rosvokoplien kesyttämiseen. 1800-luvun liberalismi ja valistusaate olivat sen sijaan selkeitä lievennyksiä arvopohjan ankaruuteen, mutta ne tiivistivät sen sijaan yhteisön homogenisointia muilla sektoreilla käyttäen homogenisointimenetelminä mm. lakeja ja standardeja. Arvopohjan siirtyminen yksilönvapauden suuntaan oli tuolloin mahdollista ehkäpä juuri siksi, että sitä edeltävä kristinuskon arvopohja oli tiukkuutensa ansiosta saanut jo väestön rankimmat sooloilut karsittua siedettävälle tasolle.
1900-luvulla homogenisointimenetelmät muuttuivat valitettavasti totalitaarisiksi, ja yhteisön lisähomogenisoinnilla saavutetut hyödyt ovat olleet sen haittoja pienemmät. Eräänlainen välimuoto liberaalin ja totalitaarisen yhteiskunnan välillä oli teollisuuden ja kaupungistumisen myötä kehittynyt malli massamittaisesta organisaatiosta yhteiskunnan perustana.
Tämänhetkinen askel lienee diversiteettitotalitarismi. Jos tämä vaihe viedään loppuun asti niin me emme ole nähneet vielä juuri mitään tästä absurdiudesta. Toivo on kuitenkin siinä että EU ei ole vielä kestävällä pohjalla, jolloin EU maat tulevat romahtamaan taloudellisesti diversiteettitotalitarismin kuihduttaessa luovan toiminnan, jolloin rahoitus EU-hullutuksiin loppuu. Jo Neuvostoliitto opetti mitä liberalismia tiukemmasta homogenisoimisesta seuraa taloudelle.
Yhdysvallat on esimerkki missä eri etniset ryhmät tulevat keskenään toimeen. Kyllä on ollut mellakoita mutta näihinkin on ollut pääsyynä yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja köyhyys.
Yhdysvallat on hyvin segrekoitunut valtio, jossa kansanryhmien keskinäinen luottamus on hyvin alhainen. Valtiota pitävät kasassa uusliberalistiset opit, erittäin tiukka rikoslainsäädäntö ja ajatus jonkinlaisesta amerikkalaisesta unelmasta. Mutta Suomen tyyppistä maahanmuuttopolitiikkaa Yhdysvallat eivät voisi mitenkään toteuttaa, edellytyksenä tulee olla ahkeruus.
Yhdysvaltain menestystä edesauttaa sen geopoliittinen asema (jakeluverkosto, merien hallinta) ja nousu johtavaksi maaksi maailmassa osui ehkäpä kehityskäyrän huippukohtaan, jolloin Yhdysvallat sai valistuksen mahdollistamasta tieteen ja teknologian nopeasta etenemisestä eniten hyötyä, kun muut maat olivat uranuurtajina jo luoneet sille perustan.
Ei ei euroopan valtiot pyri tietoisesti mihinkään monkultuurisuuteen. Tämä on suuri väärinymmärrys kriitikoiden osalta. Kysymys on pyrkimyksestä yhdenveroiseen kohtelemiseen etnisestä taustasta riippumatta.
Monikultturismi on Euroopassa kehittynyt vuosikymmenten kuluessa erilaisista alkujuurista. Näitä ovat esimerkiksi radikaalinuorison kehitysmaasympatiat 1960-luvulta alkaen erityisesti muslimien kaltaisia antimodernistisia väestöryhmiä kohtaan, toisen maailmansodan aiheuttama trauma kaikenlaista todellista ja kuviteltua rasismia vastaan, pakolaisten avun tarve 1900-luvun etnisissä puhdistuksissa ja avun puuttumisen aiheuttamat traumat, talousoikeiston harrastama palkkatason minimointi-ideologia, joka vilkastutti työperäistä maahanmuuttoa Euroopassa 1900-luvun alusta alkaen mm. palkkainflaation hillitsemiseksi, sekä lisäksi virkamiesbyrokratian ja yliopistolaitoksen ajatusmallien kehittyminen ideologioiden toteuttamisen välikappaleiksi viimeistään 1900-luvun kuluessa.
Viimeistään 1980-luvun alussa rupesi paljastumaan, että toisen maailmansodan jälkeen Eurooppaan tulleet siirtotyöläiset eivät palaisikaan ikinä takaisin kotimaihinsa vaan heistä muodostuisi uusia pysyviä vähemmistöjä länsimaihin. Monet 1960-lukulaiset etnisten suhteiden yhteiskuntatutkijat kiiruhtivat sosialismin parhaiden oikeustaistelijaperinteiden mukaisesti puolustamaan raivokkaasti näiden uusien etnisten vähemmistöjen oikeutta saada valtaväestön veroisia etuja.
1980-luvun loppupuoliskolla länsimaissa tapahtui jotain hyvin hämärää. Länsimaiden poliittinen eliitti sai päähänsä, että länsimaista ruvettaisiin insinöröimään Yhdysvaltain kaltaista maahanmuuttajien asuttamaa liittovaltiota aiemman eurooppalaisen väestörakenteen tilalle.
Bat Ye'orin
Eurabia-kirjassaan esittää että euro-välimerellisellä yhteistyöllä lienee ollut 1970-1980-luvuilla rooli siinä kehityksessä, jossa EEC-maiden johto rupesi suhtautumaan myönteisesti itseisarvoiseen massamaahanmuuttoon ja monikulttuurisuuden edistämiseen. Eurabia-hypoteesia vastaan voidaan kuitenkin esittää sellainen vastakysymys, miksi monikulttuurisuuden ja maahanmuuton edistäminen linkittyy niin usein samaan arvopakettiin fanaattisen vihervasemmistolaisuuden ja sen social justice -retoriikan kanssa tätä neutraalimman diplomaattikielen sijasta, sekä miksi maahanmuuttoa EU-maihin edistetään kaikkialta maailmasta, vaikka arabimaiden johtajien intresseissä olisi tietenkin vaatia etusijaa maahanmuuttajien valinnassa nimen omaan omien maidensa kansalaisille. Eurabia-hypoteesi ei pysty vastaamaan näihin kysymyksiin, vaan päin vastoin EU:n maahanmuuttointoilijoiden profiili pikemminkin todistaa Eurabia-hypoteesia vastaan, sillä heidän ihailemansa feminismi ja etnisen diversiteetin maksimointi tuskin ihastuttavat arabimaiden johtajia, jotka luultavasti pelkäävät niiden leviämistä EU:sta omiin maihinsa.
Toisaalta 1990-luvulla EU:n politiikka muslimimaita kohtaan on sisältänyt paljon tyypillistä nöyristely-, suvaitsevaisuus- ja monikulttuurisuusliturgiaa, mutta on epäselvää, missä määrin tämä liturgia oli peräisin 1970-1980-lukujen diplomaattikielestä ja missä määrin vihervasemmistolaisesta maailmankyläajattelusta, joka oli luullakseni 1990-luvulla täysin uusi muoto euro-välimerelliselle yhteistyölle eikä perustunut sen paremmin Charles de Gaullen kuin EEC:n/EU:n perustajaisienkään (Monnet, Coudenhove-Kalergi) toivomuksille. Esimerkiksi de Gaulle piti toivottavana sitä että mittavasta yhteistyöstä huolimatta Ranskan tuli perustua kreikkalais-roomalais-kristilliselle väestölle ja vähemmistöjen prosenttiosuuden olisi hyvä olla pieni.
Sanotaanko näin. Minulla on semmonen viha/rakkaussuhde Jussi Halla-Ahoon.
Se ryhmä, jota politiikassa kutsutaan maahanmuuttokriitikoiksi, lienevät vain empiirisesti lahjakkaita taviksia, jotka ovat havainneet jokapäiväisessä elämässään EU-ajan lisääntyneen toimimattomuuden sekä ehkäpä vaistoavat vihervasemmistolaisen maailmankuvan ristiriitojen alkavan jo hipoa sitä rajaa, jonka jälkeen länsimaisen sivilisaation täysromahdus voi olla väistämätön.
Pakko yrittää. Jos emme yritä, me annamme periksi siitä mikä pitäisi olla meidän arvo- ja aatemaailma.
Oma pessimistinen veikkaukseni on että Suomen tulevasta maahanmuuttajamäärästä tulevat päättämään 2010-luvulla vihervasemmistolaiset virkamiehet EU-tasolla ilman suomalaisten mahdollisuutta vaikuttaa asiaan ja maahanmuuttajamäärä tulee olemaan niin käsittämättömän korkea, että se todellakin tuhoaa Thomas Hylland Eriksenin ennustuksen mukaisesti hyvin lyhyessä ajassa lopullisesti Suomen kansan ja suomalaisuuden. Muiden EU-maiden käynee samoin. Liittyminen EU:hun oli näin ollen karmea virhe, mutta koska samat eurooppalaisvihamieliset virkamiehet olisivat joka tapauksessa päättäneet maahanmuuttajamäärästä kansallisella tasolla, niin edes eroaminen EU:sta ei välttämättä olisi juurikaan vähentänyt tuhovaikutuksen laajuutta.