Keskustelu suomalaisten NHL-pelaajien tulosta menee aina samoja latuja. Yksi paheksuu poisjääntejä, toinen rientää näitä puolustelemaan ja siitäkös riita syntyy. Menee tunteisiin molemmilla puolilla.
NHL-pelaajiemme käytökseen on kaksi pääsyytä, toinen niistä sisältää kolme kirjainta, NHL. NHL on bisnestä eikä se ole lainkaan kiinnostunut kansainvälisestä kiekkoilusta, vain omat puuhat kiinnostavat tuota sisäsiittoisten organisaatiota, jääkiekkoilun syöpää. Toisaalta, mikäs siinä on puuhastellessa, kun suuri yleisö rapakon takana on yhtä nuivaa kv. kiekkoilulle. Maajoukkueilla on joitakin faneja, mutta suurta huutoa ei aiheuta se, että kv. tasonmittaus jää tekemättä, ehkä jopa kokonaan tulevalla vuosikymmenellä.
Ja kun Faselin poppoo antautuu vielä täydellisesti NHL:n edessä saamatta mitään vastineeksi (kaukaloiden kaventaminen), ollaan tilanteessa, jossa yksi organisaatio voi mielin määrin määrätä pelikentän ja pelin sisällön. Olympialaiset varjelevat vielä tehokkaasti omaa brändiään, joten mahdollisuudet nähdä suomalaisia huippuja samaan aikaan leijonapaidassa ovat entistä pienemmät, vaikka NHL-pelaajiemme määrä saavutti juuri kaikkien aikojen ennätyksen. Revi siitä.
Ihmekös tuo, jos pelaajan muutettua rapakon taakse, alkaa näköpiiri kaventumaan ja lapsuuden unelman saavuttamisen jälkeen ei kotimaan kiekkoilun auttaminen kiinnosta enää pätkän vertaa. Kun seura antaa ymmärtää, että olisi kiva jos pelaajalla olisi jokin pipi, niin pelaajalla sitten on pipi, vaikka sellaisia on jokaisella pelaajalla kauden jälkeen. Kukaan ei pelaa huippukiekkoa kananmunat taskussa.
Täytyy vielä uudestaan muistuttaa, että NHL, ei yksittäiset pelaajat pilaa kansainvälisen kiekkoilun mahdollisuuden todellisiin MM-kisoihin futiksen, koriksen tai lentiksen tapaan.
Pelaajiemme puolustelijat ovat kaiketi niitä, joiden mielestä yksilöllä ei koskaan ole mitään velvollisuutta osallistua yhteiseen puuhaan. Kun soppari on tehty, hyvästi vaan. Mielestä jää sekin seikka, että seuroissa ja liitoissa on tehty lukemattomia talkootunteja pelaajien uran eteen, vaikka tietenkin pelaaja itse sen suurimman duunin tekee.
Mutta voidaan tehdä asiat toisinkin ja itse alan taipua tähän. Palataan taas takaisin vuosikymmen taaksepäin, unohdetaan uudet valmennusopit ja aletaan tuottaa juche-ideologian mukaista pelaajamateriaalia. Joukkueelle kaikki, yksilölle ei mitään. Jos ei pelaajaa kiinnosta, siitä vaan 10-vuotiaana Kanadaan kiekkoa oppimaan. Kuinkahan moni nykyinen 00-luvun tuote olisi halunnut parempaa valmennusta. Luceniuskin haluaisi varmaan olla NHL-tähti, koska oli ikäluokkansa suurin lupaus.
Yhteispeliä tämä on ja jos pelaajalta puuttuu kokonaan leijonasydän, se pitää myös sanoa. Ennen vanhaan tultiin MM-kisoihin täysin kitisemättä jostain soppareista enkä muista yhdenkään pelaajamme uran katkenneen loukkaantumiseen MM-kisoissa. Kun pelaajaa ei voi edes kiristää olympialaisilla, niin ollaan tässä tilanteessa. Tomikalliot ovat tosi vähissä nykyään.
Joillekin pelaajille edelleen maajoukkue merkitsee jotakin, mutta kummallista on se, että menestys juniorikisoissa ei näytä synnyttävän halua pelata maajoukkueessa. Kannattaa muuten seurata Kakkoa MM-kisoissa, tuskin kaverista näkyy enää vilaustakaan ensi vuosikymmenellä. Ellei sitten päädy NJ:n, jolloin halu pelata edes joskus voittavassa joukkueessa voittaa jopa MM-pelien aiheuttavan hatutuksen.
Tässä on muuten jälleen yksi kommentti pelaajien puolustelijoille: miksi onkin niin, että pelaaja ei halua enää pelata keväällä kiekkoa, vaikka on koko kauden valmistautunut jopa kesäkuuhun asti yltäviin pudotuspeleihin. Yhtäkkiä rakkaus kiekkoon katoaa, nyyh.
Kuinkahan suuri määrä pitäisi NHL:ssä olla suomalaisia, jotta saataisiin koko joukkueellinen laatupelaajia sieltä MM-kisoihin.
Toki tämä on myös sukupolvikysymys. Joillekin riittää se, että saa vaihtaa vuorokausirytminsä ja katsoa jonkun paikallisen junttilan jengiä ja fanittaa sitä. Monelle meistä kuitenkin maajoukkue on ainoa kiinnostuksen kohde ja pelaajan seura on sivuseikka. MM-kisojen kyseenalainen arvo toki vähentää kiinnostusta, mutta valitettavasti MM-kisat ovat ainoa, mitä on tarjolla.
Suuri yleisökin voisi miettiä asennettaan kisoihin, ehkä hiukan letkeämpi suhde pelaajien suorituksiin voisi auttaa jonkun epävarman pelaajan tuloa joukkueeseen.
Pelaajia ei tarvitse asettaa kaakinpuuhun jonkun pistetilaston takia. Keskustelupalstalla voisi (kaipa ne pelaajatkin somettavat) pistää sordinoa päälle, kun joku ei tee paikasta maalia tyyliin Pärssinen eilen pojissa. Voitaisiin kehua hyvistä suorituksista ja koittaa unohtaa ne huonot. Siten ne svenssonitkin pärjäävät, posin kautta.
Tomi Kallio sieti kaiken kritiikin, nykypelaajat eivät enää ole samanlaisia, miehenkin kuuluu tirauttaa itku ja pyyhkiä paidanhelmaan, jos joku sanoo poikkipuolisen sanan. Ja niitähän täällä somessa riittää.