2) Liigan hidastempoinen, taktinen trappikiekko vaatisi jonkin verran päivittämistä ajan tasalle, jos sillä halutaan haastaa kovimmat maat. Marjamäen tavoitteena oli ilmeisesti nopeuttaa pelitapaa, mutta toteutus jäi vajaaksi. Suurin ongelma oli mielestäni ylivarovaisuus ja passiivisuus (eivätkä ne viivelähdöt), jotka veivät terän kaikesta hyökkäyspelaamisesta. Tämäkin voi olla selitys siihen, miksi joukkue näytti pelaavan ikään kuin käsijarru päällä, tai epävarman ja sekavan oloisesti.
3) Kolmas haaste on NHL-pelaajien saatavuus. Ruotsin uusi päävalmentaja teki kaikkensa saadakseen Ruotsin NHL-tähdet mukaan: vieraili monta kertaa ja kyseli pelaajilta, millainen rooli heillä pitäisi olla joukkueessa, jotta heistä saataisiin paras suoritus irti. Noin 20 NHL-pelaajaa lähti kisoihin mukaan, ja menestystä tuli. Tässä on Marjamäelle pohdinnan paikka, miten maajoukkueesta saataisiin houkuttelevampi paikka. Tamin puheet kiitollisuudenvelasta ja kansalaisvelvollisuudesta voisi siinä mielessä heittää romukoppaan, että ne ovat mielestäni huonoja motivaattoreita loppupeleissä. Se ei motivoi ketään tulemaan kisoihin, että jonkun on pitkän kauden päätteeksi pakko tulla kisoihin keräämään median ja miljoonien katsojien murskakritiikit. Parempia motivaattoreita voisivat olla esimerkiksi ilmapiiri, Leijona-perhe, yhteishenki ja yhdessä tekeminen. Kuulostaa ehkä lässytykseltä joidenkin korvaan, mutta helpompi on motivoida itsestä paras suoritus irti, jos viihtyy joukkueessa, sen sijaan että pelaa sarvi otsassa.
Varsin tasapainoinen ja suhteellisuudentajuinen kirjoitus kaiken kaikkiaan, johon otan nyt kuitenkin kantaa lähinnä näiden kahden lainaamani kohdan osalta. Tosin 2011 materiaalin hyvyys on aika suhteellinen käsite, varsinkin jos muistaa NHL-pakkiparin Salmela-Lepistö olleen noissa kisoissa Suomen heikoin pakkipari peliesitysten perusteella. Etukäteenhän tuokin joukkue dumattiin paperilla, koska eihän todellisuudessa voitu aavistaa Immosen paukuttavan 9 maalia tai Granlundin olevan MM-tasolle käänteentekevä pelaaja. Ja maalivahtiosasto haukuttiin ennen kisoja alimpaan helvettiin (Vehanen, Lassila, Hovinen). Ylivoimalle jouduttiin laittamaan mm. Jyrki Välivaara. Koivun ja Ruudun vierelle ei oikein löytynyt kolmatta nimeä (JMA epäonnistui, Pyörälä pelasi loppukisat siinä). Isoon rooliin kaavailtiin lopulta epäonnistunutta Janne Lahtea. Nelosessa pelasivat MM-ensikertalaiset Nokelainen ja Jani Lajunen jne. No, hienostihan nämä kisat toki menivät.
Mutta itse asiaan. Eli tuohon, että Liigan träppikiekosta pitäisi päästä eroon. Toisaalta, eikös ole ihan tervettä, että liigajoukkueet saavat itse määritellä oman pelillisen identiteettinsä. Nythän näin onkin. Tällä hetkellä Meidän peliä taiteen sääntöjen mukaan kiskoo ainakin Tappara, Kärpät (ensi kaudella), Ilves, HPK ja Kalpa (viime kaudella, tämä tosin oli varmasti lähimpänä nopeaa kiekkokontrollijääkiekkoa Suomessa). Ensi kaudella Lukko Pekka Virran johdolla liittynee samaan perheeseen. Toisaalta Suomessa on monia joukkueita, jotka tavalla tai toisella pelaavat eri tavalla. Varmasti näistä kannattaa todeta ainakin JYP ja HIFK. Ei sillä, etteivätkö nekin harrastaisi träppiä, mutta selvästi niillä on aivan erilainen pelitapa verrattuna Meidän pelin joukkueisiin. Minusta tällainen terve kilpailutilanne on tervetullut. Huomautan, ettei yhtäkään joukkuetta pakoteta Liigan tai liiton puolelta pelaamaan yhtään millään tavalla. Kyllä se edelleen on kulloisenkin koutsin vallassa. Sehän on hyvä, että meillä on Liigan kaltainen koelaboratorio, jossa erilaiset pelitavat mittelevät keskenään joukkueiden kilvoittelun ohessa. Sieltä myös seuloutuu pelitavat maajoukkuetasolle.
"Pahimmista" träppijoukkueista eli Marjamäen Kärpistä ja Rautakorven/Tapolan Tapparasta on myös ponnistettu kansainvälisiin ympyröihin oikein mukavasti suomalaisiin muihin joukkueisiin verrattuna. Marjukan aikanahan sieltä ovat kypsyneet ainakin Donskoi, Pokka, Aho, Puljujärvi, Nutivaara, Kemppainen P-Amerikkaan ja ovathan siellä käyneet myös seuraavalla kaudella jonkinlaista läpimurtoaan tehneet Miro Aaltonen ja Juuso Ikonen. Tapparassa samalla tavalla on Laineen ja Barkovin (ja aiemmin Kontiolan ja Lehterän) johdolla kehittynyt huipputavaraa. Ja monet ovat saaneet tuolta uutta nostetta uralleen, vaikkapa Savinainen. Nytkin Tappara on saanut haalittua melkein kaikki Suomen lupaavat pakit (EHT-tasoiset eteenpäin pyrkivät) joukkueeseensa (ainakin jos huhut pitävät paikkansa). Ei se träppikiekko tunnu pelaajakehitystä haittaavan. Ja sattumaa tai ei, Suomen juniorikehitys on noussut uudelle tasolle heti, kun Meidän pelin kehys on ollut kaikkien junnumaajoukkuiden ja -leiritysten pelitavan ja harjoittelun punaisena lankana. Varmasti tässä on muitakin syitä, harjoittelukulttuurin muutoksesta ja pahimman Nuori Suomi- ajattelun häviämisestä lähtien. Mutta tuskin Meidän pelin periaatteista haittaakaan on ollut, siinähän (rohkeasti toteutettuna, toisin kuin tänä keväänä) kiekon kanssa pelataan paljon enemmän kuin pystysuunnan kiskomisessa.
Mitä tulee tuohon NHL-pelaajien houkuttelemiseen, niin olen samaa mieltä. Itseäni vituttaa aivan suunnattomasti, että noita kermaperseitä pitää nuoleskella, että jaksavat lähteä kisoihin, mutta kun tilanne on tämä, niin sitten niitä on vain nuoltava. Varmasti olisi fiksua aloittaa seuraavien MM-kisojen valmistelu ainakin näennäisesti jo edellisenä kesänä yhteistapaamisella änäripelaajien kesken, käydä läpi mitä he odottavat maajoukkueen toiminnalta, aloittaa heidän aito sitouttaminen toimintaan jo tuolloin, pitää kauden aikana yhteyttä paljon mutta järkevästi jne.
Yksinkertaisesti ei saa olla niin, että NHL-kauden lopussa pelaaja ajattelee, että enpä taida jaksaa lähteä siihen sirkukseen mukaan. Varsinkaan jos tämä johtuu siitä, että hän ei koe itseään tärkeäksi sen takia, ettei häneen juuri ole olla oltu yhteydessä eikä hänen toiveitaan ole kukaan viitsinyt kysyä. Tai siitä, että maajoukkuetoiminta on aivan puuhastelua NHL-arkeen verrattuna (parannusehdotuksia pitää kysyä pelaajilta). On helppoa kieltäytyä jostain, jos ei millään tavalla ole ollut osa prosessia aiemmin. Jos taas pelaajaa on aktiivisesti sitoututettu ja osallistettu prosessiin koko kauden ajan, on kieltäytyminen epätodennäköisempää. Luonnollisesti kannattaa keskittyä pelaajiin, joilla ei ole sopimus katkolla keväällä eikä tiedossa ole mitään lapsen syntymiä ja muita. Ja tietysti niihin, joilla on aidosti halu ja kyky olla isossa roolissa maajoukkueessa.
Tällainen saattaa tuntua ylimitoitetulta, mutta tätä se nykyään taitaa vaatia. Huolimatta siitä, että ilmeisesti ainakin kokeneet pelaajat aiemmin toivoivat, että yhteydenotot kauden aikana jäävät minimiin. Luulen, että uudet sukupolvet kaipaavat enemmän paapomista ja kuulumisten kyselyä.