Miten sulla menee?

[Kauko Viisas]

Joulu 2022
Maailmalla myllertää, energia on kallista, kaikilla on jotain huolia, mitä kenelläkin.

Miten sinulla menee?

 

[vsmo]

Joulu 2022
Suomessa rauhallista, hallitus kompensoi energian hintaa, onnellisuuden tunteet tuovat vastapainoa huolille.

Ihan ok.

 

[Palstalegenda]

En voi kertoa, miksi menee, kuten menee.

 

[Glove]

Ei kai tässä hullummin. Nälkä alkaa olla, mutta joulupuuro on kohta valmista.

 

[Sanainen arkku]

Joulu on voiton puolella, joten ahdistus hellittää.
Normaalielo on hyvä tapa selviytyä talvesta. Pian se on taas käsillä.

 

[Gostisbehere]

Tänään ja huomenna töissä. Joten jotain pientä tienestiä tulee tästä joulusta. Sitten voisi viettää pari päivää lepoa

 

[Tappara Seinäjoelta]

Kun on käyttänyt aikaansa auttaakseen muita, kyseessä sekä yksityishenkilöt että yhteisöt, siinä määrin, että on polttanut itsensä loppuun ja uhrannut omia pärjäämismahdollisuuksia on takki aika tyhjä. Varsinkin, kun edellä mainitut porskuttavat ylimielisinä eteenpäin unohtaen minut, vaikka hetki sitten vannottivat avun olevan niin tärkeää, että kuolo korjaa ilman.

Pitää yrittää ottaa oppia näistä legendaarisista sanoista:

Linkki: https://youtu.be/UqfftomJMK0

 

[CreaseMonkey]

...

Helvetin hienoa, että olet tarvitsevia jeesannut, voit olla itsestäsi ylpeä.

Hyvää joulua sinulle.

 

[Tappara Seinäjoelta]

Helvetin hienoa, että olet tarvitsevia jeesannut, voit olla itsestäsi ylpeä.

Hyvää joulua sinulle.

Hyvää joulua myös sinulle ja kiitos tsempistä.

Se on vain sisäistettävä, että ylpeydellä siitä että on ollut tosi hyvä jätkä ei saa kaupasta sitä puolihomeista leivänpalaakaan. Kukaan ei tule myöskään muuraamaan sitä kämpän ensimmäistäkään tiiltä kiitokseksi siitä, että on ollut tosi hyvä jätkä. Myöskään kukaan vosu ei käy kiinni sillä perusteella, että on ollut tosi hyvä jätkä.

Muutenhan kaikki olisi tosi hyviä jätkiä ja maailmassa rauha sekä ihmisillä hyvä tahto. Tosiasiassa moni tosi hyvä jätkä on vetänyt itsensä jojoon huomattuaan kuinka kaikki vuorotellen ovat käyneet vaivaamassa ongelmillaan ja kadonneet johonkin jättäen jälkeensä vain tiedon siitä, että helvetin hyvin menee.

Jotenkin sitä ihminen vaistomaisesti ajattelee, että kun antaa kaikkensa, tai vieläpä sydämensä, tulee palkinto jotenkin. Meneekö se niin? Kysykää suomalaisilta mäkihyppääjiltä tai sadan metrin juoksijoilta.

 

[Iisoppi]

Kohtalaisesti menee... En ole vielä toipunut syyskuussa tapahtuneesta kolarista. Siis fyysisesti ei sattunut mitään mutta henkinen kantti pettää. Pelästyn vastaantulevia autoja pienillä teillä varsinkin pimeän ja hämärän aikaan ja pahimmillaan lyön paniikissa jalan jarrulle. Aika ja ajaminen varmaan auttaa mutta en vaan haluaisi olla enää niin hermoheikko.

Enkä tietenkään henkisesti ole toipunut myöskään ryyppäämisestä. Välillä tulee todella pahoja ajatuksia oman itsensä arvosta (eli arvottomuudesta). Kyllä niitä on purettu keskusteluissa (ammattiauttajien kanssa) mutta irti niistä en pääse (ainakaan vielä). Ja aika usein tulee niitä ajatuksia että jättäisi tämän kaiken ja lähtisi omaan elämään. Miksi edes taistelen kun voisin antaa periksi ja vetää pään täyteen. Tiedän että pahojen ajatusten ketju pitäisi katkaista ja siirtää ajatuksia positiiviseen suuntaan mutta ei se niin helppoa ole kuin mitä (netissä) sanotaan.

Ja miehen lapsi piikittelee minua juomisesta. Mies on jo pari kertaa sanonut että jos ei osaa jo antaa asian olla niin voi lähteä äitinsä tykö. Lapsi meinaa että mies suojelee minua aina. Mutta hän ei halua tajuta että mies suojeli lähinnä lastaan eikä minua kun kielsi lasta tulemasta meille koska emme olleet kunnossa. Mutta lapsi tuli kiellosta huolimatta ja joutui keskelle meidän helvettiä (joka oli seurausta juomisestani). Ja minä en voi unohtaa, vaikka tahtoisin, mitä sinä iltana sanoin. Kun vaan osaisi antaa itselleen anteeksi...

Ja kyllä minä tiedän että aika voi parantaa haavoja. Minun pitää vain oppia katkaisemaan pahojen ajatusten kierre. Olen sitä opetellut nettiterapiassa. Ahdistuneisuus ja alkoholismi seuraa minua elämäni ajan. Niiden kanssa on vain oppittava selviämään.

Ja lopuksi vielä (liitteessä) iloiset tonttutyttöni, jotka sain joululahjaksi. Ettei ihan synkkyyteen menisi tämä viesti...

 

[godspeed]

Ihmiset eivät ole riittävän kiitollisia siitä, että he saavat elää. Oikeasti, te vaan tappelette sen sekuntin ajan mitä olette olemassa. Tämän sanoo monilla eri tasoilla olevia ihmisiä ja uskontoja vihaava tyyppi. Tämän sanoo myös tyyppi, joka on ihan vitun väsynyt tieteellisiin kaikessa oikeassa oleviin tyyppeihin. Kaikki saavat minulta ihan saman saatanan kohtelun, ovat aina saaneet. Traagisinta on se, että yleensä ihmiset eivät tajua kun tulevat pannutetuksi ihan oikein isolla kouralla. Filosofia on ihan kivaa silloin kuin ihminen sisäistää, ettei hän ole keksinyt mitään uutta.

 

[alessi]

Jonkun aikaa asiaa mutusteltuani ja useamman ei kovin nappiin menneen tapailun tai parisuhteen myötä on herännyt melko vahva näkemys siitä että taidan kärsiä melko pahasta hylätyksi tunteen pelosta ja/tai läheisriippuvuudesta. Onko täällä kohtalotovereita ja miten tähän saa parhaiten apua?

 

[lainelaser]

Jonkun aikaa asiaa mutusteltuani ja useamman ei kovin nappiin menneen tapailun tai parisuhteen myötä on herännyt melko vahva näkemys siitä että taidan kärsiä melko pahasta hylätyksi tunteen pelosta ja/tai läheisriippuvuudesta. Onko täällä kohtalotovereita ja miten tähän saa parhaiten apua?

Terapiasta tuohon voi saada apua ja keinoja lievittää niitä oireita. Esim psykologille voisit varata ajan ja jutella siellä lisää. Itsellänikin on ollut samanlaista ongelmaa ajoittain, nyt vähän vanhempana ongelmat on hieman lieventyneet. Olen miettinyt että tuo juontaa juurensa jostain lapsuuden hylkäyskokemuksesta tai että on ollut jollain tavalla epäturvallinen olo, vaikka perhe-elämä olikin ihan normaalia 80-90 luvun elämää. Itsellä on myös tuohon liittyen ongelmana liiallinen miellyttäminen, mikä sitten voi näkyä ihmissuhteissa siten että hukkaan täysin itseni. Ja sittenhän toiselle ei anna oikein tarttumapintaa, kun se oma minä katoaa. Toinen alkaa etääntyä, ripustaudun vain enemmän, joka ahdistaa toista, ja homma onkin paketissa.

 

[Tappara Seinäjoelta]

Olen miettinyt että tuo juontaa juurensa jostain lapsuuden hylkäyskokemuksesta tai että on ollut jollain tavalla epäturvallinen olo, vaikka perhe-elämä olikin ihan normaalia 80-90 luvun elämää. Itsellä on myös tuohon liittyen ongelmana liiallinen miellyttäminen, mikä sitten voi näkyä ihmissuhteissa siten että hukkaan täysin itseni.

Lasten maailma on kyllä sosiaalisesti niin paljon raaempi kuin aikuisten, että sitä on hankala käsittääkään. Lapset ja nuoret sanovat niin helposti suoraan ja taistelevat niin intohimoisesti sosiaalisessa hierarkiassa, että jotkut poljetaan ihan rikki. Aikuisten maailmassa taas yleensä joko ollaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut tai jopa tsempataan, jos jotain noloa sattuu.

Itse kuuluin koulussa yhdessä vaiheessa kaikkein alimpaan hierarkiaan eli tietyt tyypit refleksinomaisesti lyttäsivät kaiken mitä sanon. Se oli sinänsä hyödyllistä lisäten harkitsevaisuutta ja kykyä yrittää sanoa jotain niin fiksua, ettei sitä voida lytätä. Kuitenkin vielä aikuisenakin lähtökohta puheenvuoroihin on se, että kuitenkin sanon jotain typerää, ja puheenvuoron jälkeen kysyn enhän nolannut itseäni aivan täysin. Siinä sitten yllättyy suuresti, kun saa joskus palautetta, että puheenvuoro oli aivan mahtava.

Vaikeaa tällaisista mallioppimisen kautta tulleista ongelmista on päästä, mutta kai sitä pientä edistystä on tapahtunut.

 

[alessi]

Terapiasta tuohon voi saada apua ja keinoja lievittää niitä oireita. Esim psykologille voisit varata ajan ja jutella siellä lisää. Itsellänikin on ollut samanlaista ongelmaa ajoittain, nyt vähän vanhempana ongelmat on hieman lieventyneet. Olen miettinyt että tuo juontaa juurensa jostain lapsuuden hylkäyskokemuksesta tai että on ollut jollain tavalla epäturvallinen olo, vaikka perhe-elämä olikin ihan normaalia 80-90 luvun elämää. Itsellä on myös tuohon liittyen ongelmana liiallinen miellyttäminen, mikä sitten voi näkyä ihmissuhteissa siten että hukkaan täysin itseni. Ja sittenhän toiselle ei anna oikein tarttumapintaa, kun se oma minä katoaa. Toinen alkaa etääntyä, ripustaudun vain enemmän, joka ahdistaa toista, ja homma onkin paketissa.

Päätin nyt varata ajan psykologille ennen kun taas sysään nää asiat sivuun monennenko kerran. Katsotaan mihin tie vie...

 

[Spire]

Lasten maailma on kyllä sosiaalisesti niin paljon raaempi kuin aikuisten, että sitä on hankala käsittääkään. Lapset ja nuoret sanovat niin helposti suoraan ja taistelevat niin intohimoisesti sosiaalisessa hierarkiassa, että jotkut poljetaan ihan rikki. Aikuisten maailmassa taas yleensä joko ollaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut tai jopa tsempataan, jos jotain noloa sattuu.

Itse kuuluin koulussa yhdessä vaiheessa kaikkein alimpaan hierarkiaan eli tietyt tyypit refleksinomaisesti lyttäsivät kaiken mitä sanon. Se oli sinänsä hyödyllistä lisäten harkitsevaisuutta ja kykyä yrittää sanoa jotain niin fiksua, ettei sitä voida lytätä. Kuitenkin vielä aikuisenakin lähtökohta puheenvuoroihin on se, että kuitenkin sanon jotain typerää, ja puheenvuoron jälkeen kysyn enhän nolannut itseäni aivan täysin. Siinä sitten yllättyy suuresti, kun saa joskus palautetta, että puheenvuoro oli aivan mahtava.

Vaikeaa tällaisista mallioppimisen kautta tulleista ongelmista on päästä, mutta kai sitä pientä edistystä on tapahtunut.

Samaistun hyvin vahvasti näihin kokemuksiin ja se on aiheuttanut ongelmia aikuisenakin. En ole sinänsä mikään hc- läheisriippuvainen, mutta tunnistan itsessäni kyllä useimmat merkit kyseisestä tilasta. En tiedä pitäisikö tässä hankkia apua kyseiseen asiaan vaiko ei. Itsetunto-ongelmat kuitenkin jollain tavalla tuntuvat jokapäiväisessä elämässäni, vaikka uskon että siitä ei näy juurikaan ulospäin.

 

[alessi]

Itsetunto-ongelmat kuitenkin jollain tavalla tuntuvat jokapäiväisessä elämässäni, vaikka uskon että siitä ei näy juurikaan ulospäin.

Samahan se täälläkin on. En usko, että juuri kukaan näkee millaisten ongelmien kanssa minäkin painin omassa elämässäni itseni kanssa. Varmaan tämän takia on myös todella vaikea kertoa kenellekkään läheiselle.

 

[lainelaser]

Samahan se täälläkin on. En usko, että juuri kukaan näkee millaisten ongelmien kanssa minäkin painin omassa elämässäni itseni kanssa. Varmaan tämän takia on myös todella vaikea kertoa kenellekkään läheiselle.

Itsellä läheisille puhumista rajoittaa se, ettei haluaisi ”kuormittaa” muita. Siksi usein jätän puhumatta. Anonyyminä tai ammattilaiselle on helpompi kertoa kipeitä/vaikeita asioita.

 

[Spire]

Itsellä läheisille puhumista rajoittaa se, ettei haluaisi ”kuormittaa” muita. Siksi usein jätän puhumatta. Anonyyminä tai ammattilaiselle on helpompi kertoa kipeitä/vaikeita asioita.

Näinhän se on. Lisäksi vielä vanhoista parisuhteista ja muista ihmissuhteista on jäänyt luottamuspula, kun avautumiset onkin juoruttu eteenpäin, tai jopa käännetty minua vastaan riitatilanteessa. Esimerkkinä tuosta toimikoon se kun ex-naisystävä alkoi eron jälkeen vittuilemaan ettei kukaan kiinnostu minusta ongelmistani johtuen. Huomatessaan etten provosoidu, kertoi vielä varmuuden vuoksi kaikille yhteisille tutuille ongelmistani, johtaen muutaman ihmissuhteen päättymiseen.

Mutta hänellä nyt olikin omat ongelmansa. Nykyinen puoliso suhtautui asioihin paljon ymmärtäväisemmin. En silti useinkaan viitsi asioista puhua hänen kanssaan etten kuormita omalla skeidallani, elämä on tarpeeksi stressaavaa ilmankin. Jonkinlainen jättämisen pelko on myös jäänyt aiemmista kokemuksista.

Tuntuu oikeastaan aika typerältä kertoa näistä jääkiekkoaiheiselle keskustelupalstalle, mutta yllättävää kyllä täällä vaikuttaisi olevan yleisesti parempi keskustelun taso kuin yhdelläkään käyttämistäni somealustoista tai muista.

 

[Surukuku]

...
Tuntuu oikeastaan aika typerältä kertoa näistä jääkiekkoaiheiselle keskustelupalstalle, mutta yllättävää kyllä täällä vaikuttaisi olevan yleisesti parempi keskustelun taso kuin yhdelläkään käyttämistäni somealustoista tai muista.

Samahan se, missä sitä avautuu, jos/kun voi löytää samoijen asioiden kanssa painivia ihmisiä, joiden kanssa jakaa mieltä painavia asioista anonyymisti. En ole täällä törmännyt juuri koskaan kirjoittajaan, joka tulisi vain vittuilemaan näihin mt- ym. henkisiä ongelmia sisältäviin ketjuihin. Useimmat, jotka eivät välitä eikä asia siten kiinnosta, ymmärtävät viisaasti pysyä poissa, jolloin kenttä jää niille, joilla on oikeasti asiaa täällä.
Itse kirjoittelin vuosia depressio-ketjuun ja koin, että siitä oli osaltaan hyötyä omassa henkisessä prosessissani.

Voimia teille omissa prosesseissanne - se, mikä ajan kanssa on tullut, vaatii myös aikaa (ja työtä) lähteäkseen...

 

[godspeed]

Anteeksi jos kirjoitan tänne. Tekee mieli HUUTAAAA.

 

[Glove]

Anteeksi jos kirjoitan tänne. Tekee mieli HUUTAAAA.

HUUDA!

 

[magnum37]

Ihmiset eivät ole riittävän kiitollisia siitä, että he saavat elää. Oikeasti, te vaan tappelette sen sekuntin ajan mitä olette olemassa. Tämän sanoo monilla eri tasoilla olevia ihmisiä ja uskontoja vihaava tyyppi. Tämän sanoo myös tyyppi, joka on ihan vitun väsynyt tieteellisiin kaikessa oikeassa oleviin tyyppeihin. Kaikki saavat minulta ihan saman saatanan kohtelun, ovat aina saaneet. Traagisinta on se, että yleensä ihmiset eivät tajua kun tulevat pannutetuksi ihan oikein isolla kouralla. Filosofia on ihan kivaa silloin kuin ihminen sisäistää, ettei hän ole keksinyt mitään uutta.

Viha on vahva sana. Siksi en peukuttanut, mutta silti sanoitat aika hyvin omatkin ajatukseni ympäröivästä maailmasta nykytilassaan. Ihmisten tarve päteä ja loistaa toisten silmissä - tuo aikanamme voimistunut narsistinen ilmiö - sapettaa melko rankasti. Se on saanut minut taas ottamaan enemmän etäisyyttä jopa tuntemiini ihmisiin. En kykene samaistumaan heidän järjettömiin, täysin egoistisiin arvioihin ja pyrkimyksiin. Tulen vastaan vain sen verran kuin koen olevan tarpeellista, mutta muuten viihdyn yhä enemmän yksikseni ja esimerkiksi eläimiä ja luontoa tarkkaillen. Siitä saa paljon enemmän irti kuin oman egonsa ympärillä pyörivien kanssaihmisten seurasta.

Ja masennus - ah, senkin merkityksen nämä ihmiset ovat onnistuneet raiskaamaan oman napansa tarpeisiin. Nykyään masennus on lähinnä narsististen tavoitteiden epäonnistumisesta seuraava egon mielipaha, kun henkilö ei kestä sitä että somessa muut feikkaavat upean elämän illuusionsa paremmin.

Mitä vähemmän tiedät muiden ihmisten ajatuksia, sitä helpompaa on olla (suhteellisen) onnellinen.

 

[godspeed]

@magnum37

Erinomainen viesti, ja kiitän siitä, mutta juuri nyt minä en vain osaa kirjoittaa sinulle palautetta. Ehkä vielä joku päivä. Olo on sellainen, että jokaisen sanan kirjoittaminen tuntuu jo vaativan jonkin monimutkaisen prosessin. En vaan varmaan jaksa. Tämä ei ole masennusta, tämä on elämiseen väsymistä. Sanotaan nyt kuitenkin vielä, että en minä ihmisiä vihaa. He eivät ansaitse edes sitä.

 

[UnenNukkuja]

Tuntuu oikeastaan aika typerältä kertoa näistä jääkiekkoaiheiselle keskustelupalstalle, mutta yllättävää kyllä täällä vaikuttaisi olevan yleisesti parempi keskustelun taso kuin yhdelläkään käyttämistäni somealustoista tai muista.

Tämä minunkin mielestä totta. Toki näin naisena tiedostan sen, ettei miespaljoudessa voi löytyä montaa ymmärtäjää juuri minun kaikille murheille, mutta se yleinen taso pitää.

Ja samaistun itse asiassa tuohonkin, etten halua kuormittaa läheisiäni. Siksi onneksi löydän sairauksieni tiimoilta ne hyvät reitit keskustelujen pariin ja toisaalta niihin juuri minulle sopiviin kohtaamisiin. Tässä kyllä kiitän somea. Tärkeä lisä on tietenkin loistavat lääkärit.

Eräs asia minulla menee aivan päin peetäkin juuri nyt, mutta etsin oikeaa kanavaa purkautumiselle. Tällä palstalla paljon vedonlyöjiä, mutta ei, ei toimi noinpäin. Naistenhuoneet, ei vtussa, koska eivät ymmärrä moisia paheita. Kai tämä tästä, odotan muutaman kuukauden ja tiedän sitten ehkä jatkosta.