Ok menee. Välillä vähän kiristyttää erinäiset asiat, mutta kokonaisuuteen voi kai olla tyytyväinen. Kuitenkin perhe, vakiduuni ja hyvinvointivaltio viitekehyksenä, joten ei jaksa valittaa siitä, että lomaan alkuun on vielä puolitoista viikkoa saati jostain merkityksettömämmästä.
Ehkä sellainen arkea lievästi kiristävä juttu on se, että vaimolle luvattiin duuniin jatkoa, mutta saikin vasta itse asiaa kyseltyään kuulla, ettei rahoitusta ko. tehtävään olekaan. Saahan se alkuperäiseltä alaltaan duunia kun vain ilmoittaa, mutta se ei ole omansa eikö kyllä munkaan tahto. No, edelleen aika pieniä murheita.
Hieno homma, että tytär sai kesätöitä ja jaksoi vääntää toisen vuotensa lukiossa hienosti kasaan. Eka vuosi oli todella vaikeaa, ja sen aikana purkautui tietyt yläkoulun aiheuttamat vyyhdit myös. Poika myös tsemppasi mahtavasti pahan lukivaikeutensa kanssa. Kova jätkä, kun kelailee, että kärsii migreenistä ja laktoosi-intoleranssista ja niiden lisäksi vatsa on toistaiseksi tuntemattomasta syystä erittäin herkkä sekoamaan. Kuudes luokka menikin sairastellessa, ja sitä taustaa vasten noita harakanvarpain kirjoitettuja esseitä on ollut välillä aika tunteikastakin ollut lukea. Hatunnosto myös opettajille, kaikki niistä tekevät tärkeää työtä ja osa vielä ihan helvetin kovalla ammattitaidolla.
Hatunnosto myös suomalaiselle mielenterveystyölle. Olen ollut nyt syksystä saakka erään psykologin kanssa vakituisesti juttusilla ja vaikka sieltä ei varsinaisesti mitään ihmelääkettä ole tarjottu, on auttanut paljon, kun on päässyt jäsentelemään ohjatusti omia kokemuksiaan. Nostan myös hattua itselleni, että olen tähän saakka jo päässyt nousemaan läpi sen lapsuuteni ja nuoruuteni paskan - alkoholisti-isän, väkivallan ja varsinkin uskonnollisen kiihkoilun. Valitettavasti ne jättivät sen verran syvät arvet, että vaikutuksia oman käytökseni kautta on ollut myös lähipiirilleni aiemmin. Helvetin kiitollinen saa olla kyllä omasta vaimosta, että hän on jaksanut kulkea rinnallani 20 vuotta. Toisaalta olen myös paikannut hänen heikkouksiaan, eli ehkä juuri siksi.
Ehkä eniten olen tyytyväinen siihen, että olen tajunnut, ettei minun tarvitse miellyttää ketään. Ehkä tuo lapsuus ajoi siihen, että koin pitkään tarvetta olla miellyttävä kaikkien kaveri ja hyvä tyyppi, mutta samalla epäterve itsetunto koki myös tarvetta suorittaa ja todistaa olevansa hyvä. Tästä aiheutui lopulta kehä, josta olen alkanut irrottautumaan. Ei se tietenkään tarkoita epäystäväälisyyttä tai itsekkyyttä, vaan oman ja perheen jaksamisen mukaan suorittamista. Ja toisaalta olen alkanut hyväksyä ajatuksen siitä, että aina on joku, joka ei naamastani välitä, vaikka kaikkensa yrittäisi. Jos on aidosti parhaanseensa pyrkinyt, asia vain on niin ja mahdollisesti kyse onkin sen toisen henkilön ongelmasta, eikä omastani. Ehkä ilmeistä monelle, mutta itse en kilttiyssyndroomassani tätä kyennyt ymmärtämään. Tästä on todisteita Jatkoajan varhaisissa uskonto- ja vanhemmuusketjuissa, tietäjät tietää.
Mutta joo, kokonaisuudesta ei voi valittaa. Mulla ja vaimolla on yhteinen tavoite tulevaisuuden kannalta, perhe voi pääosin hyvin fyysisesti, henkisesti ja taloudellisesti, ja vähän lyhyemmällä tähtäimellä myös lomat häämöttävät. Tulevaisuuteen suhtaudun toiveikkaasti - olen kyennyt kaikista mutkistani huolimatta kirjoittamaan suhteellisen positiivista tarinaa elämästäni tähän saakka, enkä näe mitään syytä, miksen kykenisi siihen tästä eteenpäin, mikäli asia minusta on kiinni. Elämä on toki myös arvaamaton, ja siksi on ihan helvetin tärkeää nauttia siitä, missä kulloinkin on.
