Pikkuhiljaa menee paremmin. Joku kuukausi taaksepäin koin elämäni ensimmäisen totaalisen stopin. Kroppa löi vastaan, tuli ns. raja vastaan.
Eletään ruuhkavuosia. Esikoinen aloitti koulussa, itselle kiireinen kesä takana töiden parissa ja tarkoitus oli myös aloittaa lisäopinnot ammattikorkeassa töiden ohessa. Olen yrittäjä ja teen siinä sivussa myös sivutyötä toisaalla, nyt myös opiskelija. Kaiken päälle äidiltäni löytyi pitkälle levinnyt syöpä.
Menin rikki. Muutama päivä itkua, unettomuutta ja koko kroppa oireili. Jouduin soittamaan ulkopuoliselle henkilölle jotta sain puhuttua. Lisäksi muutama hyvä ystävä tukena joiden kanssa keskustelut toivat helpotusta oloon.
Työt stoppasi ja kasaantui, oma koulun startti viivästyi ja nyt pitäisi ottaa kaikki kiinni. Samalla takaraivossa tykyttää pelko äidin tilanteesta. Onneksi äiti on positiivinen ja vahvasti sillä asenteella, että hän tuosta selviää. Tänään sai tiedon, että aloitetaan leikkauksella ja sen jälkeen muita hoitoja. Taistelu alkaa siitä.
Askel kerrallaan kohti parempaa huomista mennään ja pään kanssa tehdään duunia, että saadaan asiat raiteilleen.
Elämän suurin saavutus ei ole se, että ei koskaan kaadu, vaan se, että jaksaa aina nousta.