Minä en edes itse osaa sanoa miten menee. Välillä on ihan mukavaa ja hetken päästä ahdistaa ja vituttaa. Tulevaisuus lähinnä pelottaa. Minulla on todettu toissa syksyisen auto-onnettomuuden jälkeen traumaperäinen stressihäiriö. Asian toteamista pidensi trauman jälkeinen voimakas alkoholinkäyttöni ja siihen liittynyt pahat lieveilmiöt (läheisten haukkuminen, uhmaaminen, väkivallalla uhkailu, valehtelu ja ns. kotoa karkaaminen). Ratkeamiseni hoito ja käsittely vei kaiken huomion muulta pahoinvoinniltani. Olin niin sekaisin, väsynyt ja hajalla. Olin valmis pistämään avioliittoni palasiksi. Saatiin kuitenkin asioita selviteltyä pariterapiassa ja muutenkin niin että jatkettiin mieheni kanssa yhdessä.
Minusta tuntuu edelleen välillä että avioliittoni ja jopa elämäni on hiuskarvan varassa. Haluan usein vain antaa periksi. Ja periksi antaminen tarkoittaa minulle sitä että juon ja unohdan vain kaikki velvoitteet. Haluan vain nukkua ja unohtaa. Ja sitten on päiviä kun puuhaan kaikkea, tunnen onnistuvani. Telkasta tulee hyviä ohjelmia ja ulkona on kiva työnnellä lunta sinne tänne. Ja perheen kanssa on mukavaa. Olen varma että elämä on ihan hyvää ja avioliitto on tärkeä. Mieheni on ihan nasta tyyppi. Ja yhtäkkiä syöksyn taas alamäkeen. Se on raskasta niin perheelleni kuin itselleni. Tulee sanottua ilkeästi vaikka yleisesti ottaen olen varsin sopuisa ihminen. Ja vastineeksi ei aina tule paljon ymmärrystä. Vaikka sitäkin on tarjolla niin ei sitäkään riitä loputtomiin.
Yleisesti ottaen minulla on lähinnä outo olo. En tiedä mikä minua lopulta vaivaa. Traumaperäinen stressihäiriö tuntuu vain diagnoosilta joka lätkästiin kuin muutakaan ei keksitty. Kun eihän se kumma juttu ollut (kylkikolari mutkaisella pimeällä tiellä). Tulee han se joskus uniin ja joskus tulee ahdistusta samantyyppisillä teillä pimeällä. Pitäisi varmaan löytää oikea terapeutti tai jotain... Mutta en jaksaisi vaivata päätäni enää tällä. Minua pelottaa tuleva enkä helposti sitä myönnä. En tiedä mihin tieni johtaa. Ei sitä varmaan kukaan tiedä. Enkä edes halua ajatella tulevaa... On niin paljon kaikkea. Masennusta, ehkäpä. Ahdistusta, kyllä joo. Onnea... Sitä odotellessa.
Hyvää jatkoa kaikille. Tuli kyllä varmaan sekava sepustus. Mutta ajatukseni on jotenkin solmussa. Enkä ole löytänyt niille selvyyttä. Mieheni kyllä haluaa olla tukenani ja jatkaa kanssani. Hän on rakas kuten myös hänen lapsensa. En vain tiedä aina riittääkö se. Parhaamme kuitenkin yritämme...
Tämä on hieno teksti. Ihan tosissani sanon.
Haluan tarttua tuohon toiseksi viimeiseen kappaleeseen. Sanot, että eihän se iso juttu ole. Ja heti perään, että se tulee uniin ja toisinaan ahdistaa samanlaisilla pimeillä teillä. Kuulostaa siltä, että se oli kuitenkin isompi juttu kuin mitä haluat myöntää. Itsellesi. Tai mitä haluat hyväksyä. Usko pois, tuollainen saa pelottaa ja ahdistaa. Mua välillä pelottaa ajaa Tampereelta Lohjalle pimeässä, koska olen sillä pätkällä ajanut reilun vuoden sisään kaksi peurakolaria. Toisen pimeässä ja toisen valoisaan aikaan. Nuo paikat ovat syöpyneet muistiin todella hyvin, ja etenkin pimeällä jännittää pirusti toisinaan jo etukäteen, kun ne lähestyvät. Uniin eivät ole tulleet, mutta ei se muuta asiaa. Elämäni ensimmäisen kolarin jälkeen (ei kumpikaan näistä) ajoin tyynen rauhallisesti kotiin ja pari tuntia myöhemmin romahdin ihan täysin. Kummallekaan osapuolelle ei sattunut mitään (itselleni tuli mustelma polveen) eikä tuosta seurannut mitään sen kummempaa, mutta jonkinlainen šokki iski päälle.
Ihmismieli on siitä jännä, että tällaiset asiat pystyy painamaan tiedostavasta mielestä sivuun. Ne tunteet on mahdollista tukahduttaa. Mutta se trauma siellä taustalla ei katoa. Suosittelen lämpimästi selvittämään, saisitko jostain ammattilaisen apua tämän läpi käymiseksi. Terapiassakaan ei ole mitään hävettävää eikä väärää. Pahimmassa tapauksessa se ei johda mihinkään, mutta parhaassa tapauksessa saat mielellesi rauhan asialta. Kirjoituksesi perusteella tuo vaikuttaa moneen asiaan elämässäsi ja ainakin minusta tuntuu siltä, että tuota olisi hyvä selvittää vähän enemmän. Pelkkä diagnoosi ei auta mitään, jos sitä ei hoideta. Mieluusti jotenkin muutenkin kuin vain lääkkeillä. Eli ei vain turruteta traumaa syrjään, vaan perataan sitä syvemmältä, jotta se helpottaisi.
Kaikkea hyvää elämääsi. :)
