Nyt aloitan lukemaan Milla Peltosen kirjoittamaa kirjaa, aiheenaan ja nimenään erakot.
"Suomi on erakkojen luvattu maa, mutta erakotkaan eivät ole niinkuin ennen. Tai ainakaan niinkuin yksioikoiset käsityksemme heistä. Keitä ja mitä erakot ovat? Miksi he ovat valinneet elämän muiden ulottumattomissa, vai ovatko? Mitä he haluavat elämäntavallaan sanoa, vai haluavatko? Mitä erakkous meikäläisissä oloissa oikeastaan merkitsee? Erakot kertoo yhteiskunnan “ulkopuolelle” vetäytyneistä yksineläjistä. Se tutustuttaa lukijansa omintakeisiin persooniin pohjoisen erämaissa, korpien kätköissä, kaukaisilla saarilla ja vuorilla, peräkylillä ja kaupunkien reunamilla. Se kurkkii menneisyyteen ja kulttuuriseen kuvastoonkin, mutta keskustelee ennen muuta suomalaisten nykyerakkojen kanssa. Ja kertoo heidän kiehtovat tarinansa."
Vihdoinkin oli yksi kappale Douglas Centuryn Wanted - El Chapoa saatavilla kun pistäydyin töitten jälkeen Metsossa. Kyytiinhän se oli otettava. Kovin kokkelintuoksuista matskua ollut yöpöydällä viime aikoina...
Donnerin Berliini-raportti 1958-2008 on alkupuolellaan. Mielenkiintoista lukea huomioita näin jälkiviisaana, eikä pahaa tee sekään, että kaupungin ollessa aika tuttu tulevat nuo kadunnimet ja kaupunginosat iholle.
Leo Laurila: Pako maalta. Kertoo ihmisen tarpeesta lähteä maalta kaupunkiin. Kirjoittajan ei tarvitse keksiä mitään, täytyy vain pukea sanoiksi jokaisen ihmisen perustarve.
Leo Laurila: Pako maalta. Kertoo ihmisen tarpeesta lähteä maalta kaupunkiin. Kirjoittajan ei tarvitse keksiä mitään, täytyy vain pukea sanoiksi jokaisen ihmisen perustarve.
Tehtäköön nyt selväksi, että minä en jaa noita ajatuksia, nyt oli siis keskustelu Linkolasta. Ja huom. asiallinen keskustelu. Ja tämä kaikki siis kirjan pohjalta, asialinjalla. Tämä mahdollisille raportoijille tiedoksi.
Jo Nesbon The Thirst viime-metreillä ja hyllyssä odottaa Kingin The Outsider. Kahdenvaiheilla vielä pitäisikö tuo HBO:n srja katsoa ennen kirjan lukemista.
Nyt tuli vastaan sellainen kiertoilmausten kuningas, että minua on naurattunut jo muutaman päivän ajan. Vai miksikä te kutsuisitte suomalaista henkilöä, joka:
* oli entinen punakaartilainen ja myöhemmin SKP:n merkittävä jäsen
* vietti ison osan maailmansotien välisestä ajasta poliittisena vankina
* pantiin Pärnin pataljoonassa rintamalle jatkosodassa, josta loikkasi heti tilaisuuden tullen rintaman yli
* tapasi Neuvostoliitossa mm. Otto Ville Kuusisen ja sai puna-armeijalta koulutuksen tulevaan tehtäväänsä
* pudotettiin laskuvarjolla takaisin Tampereen seudulle vakoilemista ja sabotaasien järjestämistä varten
* jäi kuitenkin kiinni ja paljasti kidutettuna myös toverinsa
Kuulenko jonkun sanovan d-kirjaimella alkavan sanan? Ehei höpönassut, sillä kyseessähän oli:
liittoutuneiden kaukotiedustelija
Jos nyt oikein kovasti yrittää, niin ehkä teknisesti tuon voi sanoa pitävän paikkansa, mutta edes näin kovin epäoikeistolaisena ja monesti vallitsevat historianäkemykset kyseenalaistavana henkilönä en silti voi kuin nauraa. Kyseinen henkilö on Arvo Lamminen, joka on yksi päähenkilöistä Sakari Selinin tamperelaiskommunistien tarinasta kertovassa "historiikissa" Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2011).
Saattaapi hyvinkin olla, että nyt joku ihmettelee, että miksi olen ylipäätään tällaista kirjaa lukenut. No, sattuipa ihan vahingossa silmiini kirjan esittelyteksti:
"...tamperelaisille nuorille, joilla ei ollut minkäänlaista sotilaskoulutusta tai kokemusta sodanvastaista toimintaansa varten. (...) He olivat osa vastarintaliikettä, joka kaikkialla Euroopassa nousi vastustamaan natsi-Saksan hirmuvaltaa. Se on erikoinen ja vähän tunnettu luku sotavuosien historiassamme."
Jummi-jammi, ajattelin. Tällaisesta natsein vastaisesta suomalaisnuorten vastarintaliikkeestä en tosiaan ole koskaan kuullutkaan! Täytyy kyllä myöntää, että mielessä kävi jo tuolloin, että mahtaakohan tämä nyt sittenkin liittyä Neuvostoliiiton puolelta tulleisiin soluttautujiin, sillä heidän kyllä tiesin tehneen ja masinoineen joitain tuhotöitä mm. Suomen rautateillä. Siitähän sitten tässä oli kyse ja viimeinenkin toivo edes jollain tasolla objektiivisesta historiikista karisi viimeistään tuon "liittoutuneiden kaukotiedustelijan" kohdalla.
Tämä kirja (löytyy muuten laillisesti ja ilmaiseksi netistä) ei oikein edes yritä olla muuta kuin yksipuolinen näkemys. Kirjoittaja on tainnut olla tämän julkaistessaan jo pitkälti päälle 80-vuotias ja kokenut aikoinaan kieltämättä kovaakin epäoikeudenmukaisuutta, joten en viitsi kovin pahasti sanoa. Mutta kyllähän tämä nyt taitaa olla ainoastaan kasvojenpesua nuoruuden teoille, joille on sitten viimeistään elon viimeisinä vuosina saatava oman mielenrauhan vuoksi todistettua oikeutusta.
Kirjoittaja Sakari Selin esiintyy muuten myös yhtenä hahmona Hannu Salaman kirjassa Siinä näkijä missä tekijä (Otava, 1972). En ole sitä lukenut, mutta veikkaan kuitenkin kyseistä kirjaa huomattavasti korkeatasoisemmaksi kuin tätä muistelmien, puolustuspuheen ja historiikin hybristä. Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko on nimittäin myös varsin tylsästi kirjoitettu ja sisältää ihan mahdottomasti toistoa.
Toki kirjalla on puolensakin. Se kertoo hyvin siitä, kuinka voimakkaasti aatten palo voi nuorta ihmistä viedä ja kuinka syviin poteroihin ihmiset näemmä voivat kaivautua koko loppuelämäkseen. Ehkäpä valitettavan ajankohtaisia asioita edelleenkin? EK:n ja Valpon julmia metodeja kuvataan varsin tarkasti, kuten myös oikeusvaltion periaatteiden löystymistä sota-aikana - teoksen puolueellisuudesta huolimatta luultavasti jopa ihan totuudenmukaisesti.
Kokonaisuudessaan "Tampereen nuorisoryhmän" teot olivat jokseenkin vähäpätöisiä, mutta mielenkiintoinen pikku alaviite sotahistoriaan tämä kuitenkin on. Lisäksi sivuilta löytää muutakin tahatonta huumoria kuin "kaukotiedustelijan"; esimerkiksi se, että metsäkaartilaisia verrataan ihan tosissaan Ranskan vastarintaliikkeeseen(!).
Henkilökohtaisena mielipiteenäni aiheesta sanoisin, että pitäisin älyllisenä epärehellisyytenä kirjoittajan vakuuttelua siitä, että sabotaasit olivat taistelua Hitleriä vastaan, rauhan, Suomen ja Euroopan puolesta. Itse ainakin keksisin parempia tapoja toimimisesta rauhan eteen kuin toimiminen Suomea vastaan sotineen Neuvostoliiton puolella ja ohjeistuksella suomalaisten sotakoneistoa vastaan... No, toki ajat olivat vaikeita kaikille, ja vielä vaikeampia ne olivat varmasti kommunisteille.
Loppukaneetiksi sanoisin myös, että kertoo hyvin myös sodan jälkeisen Suomen punertavasta tahi liennytyksellisesä ilmapiiristä, että moni näistä kirjan "vastarintaliikkeen" jäsenistä onnistui sittemmin nousemaan merkittävään yhteiskunnalliseen asemaan, muutama jopa ihan eduskuntaan asti. Ja Eino Laaksosta - yhdestä pääpukarista, kovasti etsitystä ja poliisin murhaan osallistuneesta - heti sodan jälkeen "Punaisen Valpon" kuulustelija...
Kingin Laitos. Aivot nollille. Pidän Kingistä tarinankertojana, henkilö- ja tunnelmankuvailijana. Eihän tällaista saisi tunnustaa lukevansa, kun pitäisi aina vetää niitä Dostoja ja Hessejä. Mutta minkäs teet, hyvä tarina on hyvä tarina.
John Lydonin Anger Is an Energy. Luulin, ettei Johnny muistaisi muutamasta vuosikymmenestä juuri mitään. No eihän se ihan kaikkea muistakaan, mutta se on taas toinen tarina ja siihen on syynsä. Oikein viihdyttävä teos ja yllättävän fiksu jantteri ennakko-odotuksiini nähden.
John Lydonin Anger Is an Energy. Luulin, ettei Johnny muistaisi muutamasta vuosikymmenestä juuri mitään. No eihän se ihan kaikkea muistakaan, mutta se on taas toinen tarina ja siihen on syynsä. Oikein viihdyttävä teos ja yllättävän fiksu jantteri ennakko-odotuksiini nähden.
Lydonhan on helevetin skarppi jätkä. Kyseenalaisti koko punkin jo alkujaan, mutta meni aallon mukana kohti jotain enempää. Oikeastaan ainoa jäljellä oleva punkki jolla on aivot, kun Joe Strummer meni kuolemaan.
Public Image Limited on tehnyt parhaimmillaan todella vallankumouksellista musiikkia, ja John ”Jah Wobble” Wardle on yksi maailman hienoimmista basisteista. Ihan siellä Entwistlen, John Paul Jonesin, McCartneyn, Peter Hookin ja Lemmyn leveleillä.
Kazuo Ishiguro - Surullinen pianisti. Semmoinen tuli kahlattua ja räpiköityä läpi, olipahan tikkuinen kokemus. Ishigurolta olen lukenut aiemmin Pitkän päivän ilta ja Haudattu jättiläinen, molemmista pidin. Surullinen pianisti oli kuin kirjailija olisi kirjannut pitkän unensa kirjaksi, kaikilla on varmaan ollut näitä unia jossa jotain tärkeää pitää tehdä, sitä yrittää kaikkensa mutta ei vaan luonnistu. Joku itseäni älykkäämpi saa tästä varmasti paljonkin irti, minua vaan häiritsi kun ei tarina edennyt mihinkään, semmoiset unetkin vituttaa.
@Everton olen myös tutustunut mainitsemaasi Selinin teokseen, vaikka en olekaan ihan sitä kannesta kanteen lukenut. "Sodanvastainen" desanttiryhmä, jota Pellervo Takatalo johti, oli tosiaan esikuvana Hannu Salamalla teoksessa Siinä näkijä, missä tekijä.
Näistä jatkosodan aikaisista tapahtumista kiertää Tampereella tarinoita, joita on omiinkin korviini osunut.
Pidän Kingistä tarinankertojana, henkilö- ja tunnelmankuvailijana. Eihän tällaista saisi tunnustaa lukevansa, kun pitäisi aina vetää niitä Dostoja ja Hessejä.
Mä voin kyllä myös tunnustaa, että teinivuosista alkaen kaikista lukemistani kirjoista on varmasti 70-80% Kingin teoksia. Nuorempana tuli luettua jonkin verran Dean Koontzia lisäksi, mutta jos nuo kaksi laitetaan yhteen, niin siinä on sitten varmaan 95% tai vähän päälle luetuista kirjoista, sieltä teinivuosista alkaen.
En lue päivittäin, mutta kyllä mulla joku Kingin kirja on koko ajan yöpöydällä. Tällä hetkellä siinä on Kingin "Ulkopuolinen", jota olen vajaa 100 sivua päässyt eteenpäin.
Joskus haaveilen kyllä sellaisista pitkistä lukusessioista, mutta tuntuu, ettei elämä tarjoa oikein sellaiseen mahdollisuuksia. Viime vuosikymmenen alussa oli muutaman kuukauden työttömyyspätkä töiden välissä ja lapsia ei vielä ollut, niin silloin päätin, että nyt luen koko Musta Torni -sarjan alusta loppuun ja tulihan se silloin tehtyä. Ensimmäiset 4 osaa oli tullut jo joskus aiemmin luettua, mutta tuolloin luin ne sitten kaikki putkeen, kun loputkin oli vuosien varrella ilmestynyt ja King oli saanut tarinan päätökseen.
Se hyvä puoli tuosta Selinin sepostuksesta oli, että kiinnostuin aiheesta vähän enemmän. Parhaillaan lukuvuorossa ovatkin nämä huomattavasti luotettavat teokset:
Köyhä Suomen kansa katkoo kahleitansa : Luokka, liike ja yhteiskunta 1880-1918 : Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla I Hirmuvallan huolena vankilat ja tuonela : Luokka, liike ja yhteiskunta 1918-1944 : Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla II
Eilen tuli luettua loppuun Juhani Ahon 99 vuotta sitten julkaistu klassikkoteos Lohilastuja ja kalakaskuja. Oikein mukaansatempaava opus. Pidempi olisi saanut olla.
Heti yllämainitun luettuani aloitin Steven Tyler maailmojen välissä kirjan.
Eilen tuli luettua loppuun Juhani Ahon 99 vuotta sitten julkaistu klassikkoteos Lohilastuja ja kalakaskuja. Oikein mukaansatempaava opus. Pidempi olisi saanut olla.
Tällä hetkellä luen Daniel Rydenin kirjaa Maailman salaperäisin kirja. Ihan mukavaa luettavaa. Erilaisia lyhyitä juttuja monista historian mielenkiintoisista jokseenkin salaperäisistä asioista.
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt!Kirjaudu / Rekisteröidy
