Tällä hetkellä nyt on menossa Juha Vainio - Sellaista elämä on, sekä Vankina Venäjällä: huumekuriirin uskomaton tarina. Kai tuolla on muutakin kesken, mutta olleet sen aikaa ettei viitsi mainita.
Helsingin poliisilaitoksen legendaarisen murharyhmän ex-pomosta Juha Rautaheimosta kertovan teoksen Hermo-murharyhmän mies. Mielenkiintoinen ja karukin kuvaus erilaisista tehtävistä, mitä reiluun 40-vuoteen miehelle mahtui.
Nyt on menossa Loiri ja diggaan myös tästä, vaikka se kohu ja hössötys ja kauhistelu kirjan ilmestyessä oli lähinnä naurettavaa kun nyt vajaa 500-sivua takana ja kerran taisi liukastua omaan spermaan.
En tiedä olenko sattunut bongaamaan juuri ne muutamat poikkeustapaukset vai onko laajempikin ilmiö että Kalle Päätalon tuotanto eläisi jonkinlaista revivalia?
Ja ehkä vieläkin yllättävämpää on että kiinnostuneelta vaikuttaisi usein nimenomaan nuoriso kun taas Päätalolle naureskelu alkaa olla paremmin ikääntyvän sukupolven heiniä. Kaipa nämä juniorit sitten näkevät hänen tuotannossaan jotakin sellaista mitä heidän isänsä eivät ole nähneet.
Viime vuosi tuli täyteen ja luettua tuli uusi ennätys, 70 kirjaa, yhteensä 29.000 sivua, eli keskimääräinen kirja oli reippaat 400 sivuinen. Lähinnä Scifiä, fantasiaa ja muutamia historiateoksia. Viimeisenä tuli luettua Deter, Suppress, Extract. Royal military police close protection , The authorised history.
Mika Waltarin Johannes Angelos, Nuoren Johanneksen jatkoteos. Nuo Waltarin tiiliskivet olivat aika raskasta luettavaa, meni monta viikkoa. Mielenkiintoista tapahtumaa, hienosti sotkettuna ajan tapahtumiin. Nythän televisiosta tulee Ruusun aika, joka kertoilee samoista asioista. Tuli jo mieleen, että onko tämä mukeltua tarinaa Waltarista, mutta ei kai.
Nuori Johannes -kirjasta kerrotaan sellaista tarinaa, että Waltari ryhtyi kirjoittamaan kirjaa Konstantinopolin piirityksestä. Jossain vaiheessa hän huomasi kirjoittaneensa satoja sivuja pääsemättä vielä Konstantinopoliin. Siinä kohtaa hän hylkäsi sen, mitä oli kirjoittanut, ja aloitti Johannes Angeloksen suoraan piirityksestä.
Hannu Lauerman Psykologin päänavaus tuli aamulla loppuun. Jotenkin odotin superälykkäästä miehestä vähän syvällisempää juttua, kun toi parisataasivuinen hutaisu. Pilluakin Hannu on joskus nuoruudessaan saanut mukavasti. Paljon aiheita, joita käsiteltiin pääosin hyvin kevyesti ja pintapuolisesti. Lääketieteellisten ammattitermien ja diagnoosien viljely ei anna tavislukijalle mitään lisäarvoa.
Teemu Keskisarjan Murhanenkeli - Suuren Pohjan sodan ihmisten historia. Hyvää yleiskuvaa 1700-luvun alun ihmeisten elämästä sodan aikana, jolloin miehiä vietiin lähes jokaisesta talosta veriverona sotiin ja sotajoukkojen muonitus- ja varustusvastuu ajoi isojakin tiloja ahdinkoon. Aika karua menoa oli sekä sotiminen että arki sen jaloissa tuohon aikaan.
Hyvää kerrontaa, jossa tulee kyllä hyvin esiin olosuhteiden kurjuus, sotilaiden toivottomuus ja upseereiden kyvyttömyys johtaa joukkoja. Paljon avattu myös asioita arkistoista löytyneillä tarinoilla, joiden avulla käyty läpi yksittäisten ruotusotilaiden vaiheita.
Kaikessa karuudessaan melko silmiä avaava lukukokemus. Keskisarjan tyyliin tekstikään ei ole mitään puisevaa virastokieltä.
Sami Lopakan Loka. Alkuun vasta päässyt (n. 70 sivua), mutta vaikuttaa ihan helvetin hyvältä kirjalta.
Jos on lukenut aiemman Marras -kirjan, suosittelen lukemaan tämänkin.
Max Hastingsin Das Reich tuli lopetettua tuossa. Olihan se mielenkiintoista saada selville enemmän ranskalaisten vastarinnasta miehitetyssä Ranskassa ja ihan siitä kuinka Saksa päätti lähettää SS panssaridivisioonan taistelemaan partisaaneja vastaan, sen sijaan, että se olisi ollut Normandiassa.
Nyt kuuntelen Simon Sebag Montefioren Stalin: The Court of the Red Tsar kirjaa. Paljon on tästäkin hirviöstä tullut jo uutta tietoa.
John Grishamin Ilmiantaja tuli luettua ja samalla havahduin, että miten olinkaan voinut unohtanut yhden suosikkikirjailijani teokset monen vuoden ajaksi. Ehdoton lukusuositus tälle teokselle.
Heti perään luin Ilkka Remeksen Vapauden Ristin, josta jäi hieman ristiriitaiset fiilikset. En ole noita paria edeltävää teosta lukenut ja kun tämä Vapauden Risti on selvästi jatkumoa niille, niin jonkin verran varmasti hävisin lukukokemuksessa. Ihan kelvollinen teos genressään, mutta tuskin luen noita paria aiempaa kirjaa.
Näiden lisäksi tänä vuonna on mennyt yksi johtamisen "ammattikirja" ja yksi vähän teoreettisempi kirja alustataloudesta on parhaillaan työn alla.
Pitkästä aikaa on ollut aikaa lukea ja se on kyllä virkistänyt mieltä. Pari vuotta on ollut töissä ja töiden ohessa vapaaehtoisesti opiskelijana aika haipakkaa, joten lukemani kirjat vuosina 2018 ja 2019 lasketaan yhden käden sormilla. Nyt kuukauteen tullut luettua about saman verran kirjoja kuin kahden edellisen vuoden aikana.
Nyt aloitan lukemaan Milla Peltosen kirjoittamaa kirjaa, aiheenaan ja nimenään erakot.
"Suomi on erakkojen luvattu maa, mutta erakotkaan eivät ole niinkuin ennen. Tai ainakaan niinkuin yksioikoiset käsityksemme heistä. Keitä ja mitä erakot ovat? Miksi he ovat valinneet elämän muiden ulottumattomissa, vai ovatko? Mitä he haluavat elämäntavallaan sanoa, vai haluavatko? Mitä erakkous meikäläisissä oloissa oikeastaan merkitsee? Erakot kertoo yhteiskunnan “ulkopuolelle” vetäytyneistä yksineläjistä. Se tutustuttaa lukijansa omintakeisiin persooniin pohjoisen erämaissa, korpien kätköissä, kaukaisilla saarilla ja vuorilla, peräkylillä ja kaupunkien reunamilla. Se kurkkii menneisyyteen ja kulttuuriseen kuvastoonkin, mutta keskustelee ennen muuta suomalaisten nykyerakkojen kanssa. Ja kertoo heidän kiehtovat tarinansa."
Vihdoinkin oli yksi kappale Douglas Centuryn Wanted - El Chapoa saatavilla kun pistäydyin töitten jälkeen Metsossa. Kyytiinhän se oli otettava. Kovin kokkelintuoksuista matskua ollut yöpöydällä viime aikoina...
Donnerin Berliini-raportti 1958-2008 on alkupuolellaan. Mielenkiintoista lukea huomioita näin jälkiviisaana, eikä pahaa tee sekään, että kaupungin ollessa aika tuttu tulevat nuo kadunnimet ja kaupunginosat iholle.
Leo Laurila: Pako maalta. Kertoo ihmisen tarpeesta lähteä maalta kaupunkiin. Kirjoittajan ei tarvitse keksiä mitään, täytyy vain pukea sanoiksi jokaisen ihmisen perustarve.
Leo Laurila: Pako maalta. Kertoo ihmisen tarpeesta lähteä maalta kaupunkiin. Kirjoittajan ei tarvitse keksiä mitään, täytyy vain pukea sanoiksi jokaisen ihmisen perustarve.
Tehtäköön nyt selväksi, että minä en jaa noita ajatuksia, nyt oli siis keskustelu Linkolasta. Ja huom. asiallinen keskustelu. Ja tämä kaikki siis kirjan pohjalta, asialinjalla. Tämä mahdollisille raportoijille tiedoksi.
Jo Nesbon The Thirst viime-metreillä ja hyllyssä odottaa Kingin The Outsider. Kahdenvaiheilla vielä pitäisikö tuo HBO:n srja katsoa ennen kirjan lukemista.
Nyt tuli vastaan sellainen kiertoilmausten kuningas, että minua on naurattunut jo muutaman päivän ajan. Vai miksikä te kutsuisitte suomalaista henkilöä, joka:
* oli entinen punakaartilainen ja myöhemmin SKP:n merkittävä jäsen
* vietti ison osan maailmansotien välisestä ajasta poliittisena vankina
* pantiin Pärnin pataljoonassa rintamalle jatkosodassa, josta loikkasi heti tilaisuuden tullen rintaman yli
* tapasi Neuvostoliitossa mm. Otto Ville Kuusisen ja sai puna-armeijalta koulutuksen tulevaan tehtäväänsä
* pudotettiin laskuvarjolla takaisin Tampereen seudulle vakoilemista ja sabotaasien järjestämistä varten
* jäi kuitenkin kiinni ja paljasti kidutettuna myös toverinsa
Kuulenko jonkun sanovan d-kirjaimella alkavan sanan? Ehei höpönassut, sillä kyseessähän oli:
liittoutuneiden kaukotiedustelija
Jos nyt oikein kovasti yrittää, niin ehkä teknisesti tuon voi sanoa pitävän paikkansa, mutta edes näin kovin epäoikeistolaisena ja monesti vallitsevat historianäkemykset kyseenalaistavana henkilönä en silti voi kuin nauraa. Kyseinen henkilö on Arvo Lamminen, joka on yksi päähenkilöistä Sakari Selinin tamperelaiskommunistien tarinasta kertovassa "historiikissa" Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2011).
Saattaapi hyvinkin olla, että nyt joku ihmettelee, että miksi olen ylipäätään tällaista kirjaa lukenut. No, sattuipa ihan vahingossa silmiini kirjan esittelyteksti:
"...tamperelaisille nuorille, joilla ei ollut minkäänlaista sotilaskoulutusta tai kokemusta sodanvastaista toimintaansa varten. (...) He olivat osa vastarintaliikettä, joka kaikkialla Euroopassa nousi vastustamaan natsi-Saksan hirmuvaltaa. Se on erikoinen ja vähän tunnettu luku sotavuosien historiassamme."
Jummi-jammi, ajattelin. Tällaisesta natsein vastaisesta suomalaisnuorten vastarintaliikkeestä en tosiaan ole koskaan kuullutkaan! Täytyy kyllä myöntää, että mielessä kävi jo tuolloin, että mahtaakohan tämä nyt sittenkin liittyä Neuvostoliiiton puolelta tulleisiin soluttautujiin, sillä heidän kyllä tiesin tehneen ja masinoineen joitain tuhotöitä mm. Suomen rautateillä. Siitähän sitten tässä oli kyse ja viimeinenkin toivo edes jollain tasolla objektiivisesta historiikista karisi viimeistään tuon "liittoutuneiden kaukotiedustelijan" kohdalla.
Tämä kirja (löytyy muuten laillisesti ja ilmaiseksi netistä) ei oikein edes yritä olla muuta kuin yksipuolinen näkemys. Kirjoittaja on tainnut olla tämän julkaistessaan jo pitkälti päälle 80-vuotias ja kokenut aikoinaan kieltämättä kovaakin epäoikeudenmukaisuutta, joten en viitsi kovin pahasti sanoa. Mutta kyllähän tämä nyt taitaa olla ainoastaan kasvojenpesua nuoruuden teoille, joille on sitten viimeistään elon viimeisinä vuosina saatava oman mielenrauhan vuoksi todistettua oikeutusta.
Kirjoittaja Sakari Selin esiintyy muuten myös yhtenä hahmona Hannu Salaman kirjassa Siinä näkijä missä tekijä (Otava, 1972). En ole sitä lukenut, mutta veikkaan kuitenkin kyseistä kirjaa huomattavasti korkeatasoisemmaksi kuin tätä muistelmien, puolustuspuheen ja historiikin hybristä. Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko on nimittäin myös varsin tylsästi kirjoitettu ja sisältää ihan mahdottomasti toistoa.
Toki kirjalla on puolensakin. Se kertoo hyvin siitä, kuinka voimakkaasti aatten palo voi nuorta ihmistä viedä ja kuinka syviin poteroihin ihmiset näemmä voivat kaivautua koko loppuelämäkseen. Ehkäpä valitettavan ajankohtaisia asioita edelleenkin? EK:n ja Valpon julmia metodeja kuvataan varsin tarkasti, kuten myös oikeusvaltion periaatteiden löystymistä sota-aikana - teoksen puolueellisuudesta huolimatta luultavasti jopa ihan totuudenmukaisesti.
Kokonaisuudessaan "Tampereen nuorisoryhmän" teot olivat jokseenkin vähäpätöisiä, mutta mielenkiintoinen pikku alaviite sotahistoriaan tämä kuitenkin on. Lisäksi sivuilta löytää muutakin tahatonta huumoria kuin "kaukotiedustelijan"; esimerkiksi se, että metsäkaartilaisia verrataan ihan tosissaan Ranskan vastarintaliikkeeseen(!).
Henkilökohtaisena mielipiteenäni aiheesta sanoisin, että pitäisin älyllisenä epärehellisyytenä kirjoittajan vakuuttelua siitä, että sabotaasit olivat taistelua Hitleriä vastaan, rauhan, Suomen ja Euroopan puolesta. Itse ainakin keksisin parempia tapoja toimimisesta rauhan eteen kuin toimiminen Suomea vastaan sotineen Neuvostoliiton puolella ja ohjeistuksella suomalaisten sotakoneistoa vastaan... No, toki ajat olivat vaikeita kaikille, ja vielä vaikeampia ne olivat varmasti kommunisteille.
Loppukaneetiksi sanoisin myös, että kertoo hyvin myös sodan jälkeisen Suomen punertavasta tahi liennytyksellisesä ilmapiiristä, että moni näistä kirjan "vastarintaliikkeen" jäsenistä onnistui sittemmin nousemaan merkittävään yhteiskunnalliseen asemaan, muutama jopa ihan eduskuntaan asti. Ja Eino Laaksosta - yhdestä pääpukarista, kovasti etsitystä ja poliisin murhaan osallistuneesta - heti sodan jälkeen "Punaisen Valpon" kuulustelija...
Viimeksi muokattu:
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt!Kirjaudu / Rekisteröidy