Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

[axe]

Lordin Lordiary-kirjaa on kehaistu yhtyeen kanssa suunnilleen samaa nimeä kantavassa omassa ketjussa, mutta kehaisenpa silti minäkin. En oo mikään fani ja ihan järkyttävän kokoinen järkäle kirjaksi oli vähän luotaan työntävä, mutta onneksi tartuin kuitenkin. Mää kyl tykkään, kun taiteilija kertoo kunnolla ja yksityiskohtaisesti asiansa eikä hymistele, hyssyttyle ja kaunistele.

Mistä tuli mieleen toinen Kiss-fani, jonka musiikki ei juurikaan puhuttele, mutta jonka oman bändihistoriansa dokumentointi Jeppiksissä ja Rollossa on ollut erinomaisen mukavaa luettavaa tässä vuosien varrella. Siis Tommi Liimatta ja Absoluuttinen nollapiste. Ja sieltähän on muutaman viikon kuluttua tulossa lisää rockumenttia Tampereen vuosista.

 

[alwahla]

Gabriel Garcia Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys tuli juuri luettua, joten on aika arvostella se.

Ensimmäinen asia, joka ansaitsee kehuja, on kirjoitustyyli, sillä se kolahti minuun heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien. Erikoinen ja mukaansatempaava tarinointi, jollaista en muista kovin montaa kertaa kohdanneeni, vaikka olen lukenut elämäni aikana satoja kirjoja. Juuri tuo eläväinen kirjoitustyyli on ehdottomasti kirjan parasta antia. Dialogeja on kirjassa yllättävän vähän, mutta tuo erikoisuus ei haitannut minun lukukokemustani ollenkaan.

Toinen positiivinen asia on tietenkin se, että kirjan myötä pääsi tutustumaan eteläamerikkalaiseen kulttuuriin höystettynä fantasia- ja satuaiheilla, sillä kuten tuli todettua muutama viikko sitten aloittaessani tämän lukuprojektin, oli kysymyksessä ensimmäinen eteläamerikkalaisen kirjailijan tuotos, jonka olen koskaan lukenut. Tämän puolen kirjailija toi vahvasti esille, kuin myös sen tuikitavallisen arjen, jota kolumbialaiset ihmiset elivät vuosisatoja sitten.

Sitten niitä huonoja puolia.

Joku palstalainen taisi jo tuolloin viikkoja sitten mainita henkilöhahmojen nimistä, joiden kanssa meni helposti sekaisin. Vaikka olinkin lukenut Sodan ja rauhan (kirjan, jossa on yli 500 henkilöhahmoa), oli tässä sukukronikassa ongelmana se, että useammalle sukupolvelle annettiin sama nimi, mutta onneksi netti tarjosi minulle apua Buendíojen sukupuun muodossa, jota tulikin luettua yhdessä kirjan kanssa.

---

Kaiken kaikkiaan kirja oli nautinnollinen lukupaketti, jota voi suositella oikeastaan kenelle tahansa. Kirjassa oli komediaa, draamaa, fantasiaa, toimintaa ja romantiikkaa sekä erotiikkaa, joten jokaiselle on jotakin.

****

 

[alwahla]

Seuraavana lukuvuorossa on pitkästä aikaa Steinbeckia eli Eedenistä itään. Leffa on nähty ja erinomaiseksi todettu ja koska kyseessä on yksi suosikkikirjailijoistani, ovat odotukset pirun korkealla. Vakaa usko on siihen, että en tule pettymään.

 

[heketsu88]

Aloin eilen lukemaan Martti J. Karin ja Antero Holmilan kirjoittamaa kirjaa "Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii".

 

[Spire]

Lordin Lordiary-kirjaa on kehaistu yhtyeen kanssa suunnilleen samaa nimeä kantavassa omassa ketjussa, mutta kehaisenpa silti minäkin. En oo mikään fani ja ihan järkyttävän kokoinen järkäle kirjaksi oli vähän luotaan työntävä, mutta onneksi tartuin kuitenkin. Mää kyl tykkään, kun taiteilija kertoo kunnolla ja yksityiskohtaisesti asiansa eikä hymistele, hyssyttyle ja kaunistele.

Tuli tartuttua tähän kirjaan itsekin. En ole yhtyeen fani, vaikka Get Heavysta tykkäsin sen ilmestyttyä. Olin silloin ala-asteella. Pari vuotta myöhemmin julkaistu kakkosalbumi ei enää napannut, kuten eivät myöhemmätkään teokset. Euroviisuvoitto oli tietty silti siisti juttu.

Aloin lukemaan lähinnä siksi että minua kiinnostivat musiikkibisnekseen (levy-yhtiöt yms.) liittyvät asiat ja toissijaisesti bändin jäsenten väliset kahnaukset ja henkilökemiat. Halusin myös tietää että minkälainen ihminen jaksaa tehdä hirviöheviä vuodesta toiseen. Mielestäni sainkin tähän vastauksen ja se oli juuri sellainen kuin oletinkin. Täytyy myöntää että tyylini vastaisesti pikakelasin joitain kohtia jotka eivät niinkään kiinnostaneet.

 

[heketsu88]

Aloin eilen lukemaan Martti J. Karin ja Antero Holmilan kirjoittamaa kirjaa "Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii".

Eilen sain luettua tämän teoksen kyseiset kirjoittajat käyvät läpi Venäjän historiaa aina sen alusta nykypäivään ja kertovat, miten Venäjän strateginen kulttuuri ja taktinen totuus on ilmennyt eri ajanjaksoina. Suosittelen lukemaan!

 

[Shakey]

Tämä ketju onkin taas unohtunu, mutta tossa silmään sattui, niin lisätäänpä tälläinen japanilaisen dekkaristi Keigo Higashino:n "Namiyan puodin ihmeet"

Joku sitä suositteli ja olipa hieno monitasoinen tarinankerronnallinen kirja

Namiyan puodin ihmeet on myyty jo 12 000 000 kappaletta. Se on myös voittanut arvostetun japanilaisen Chuo Koron -kirjallisuuspalkinnon. Muut suomeksi ilmestyneet "Uskollinen naapuri" joka ei sillain säväyttänyt erityisesti ja "Myrkyllinen liitto" jota en ole lukenut, mutta varmaan täytyis.

"Namiyan puodin ihmeet" ei ole dekkari, vaikka arvoituksia siinäkin on, ja muutama pikkurikollinenkin.

Takakansi määrittelee teoksen ”palapelimaiseksi romaaniksi, jossa on sydäntä, yllätyksiä ja ripaus taikaa.” Allekirjoitan

Tämän postauksen innoittamana varasin kirjastosta "Namiyan puodin ihmeet" ja sain sen nyt luettua. Täytyy kyllä kompata @Tarinankertoja sanoja, oli hieno ja hyvän tuulen kirja. Kiitokset vinkistä!

 

[Ollakseni]

Kesken ovat Hannah Arendtin kirjat Totalitarismin Synty ja Eichman Jerusalemissa. Viimeisimmän päivtyksen jälkeen tullut kulutettua:

Johanna Holmström Sielujen saari

Fiktiivinen, mutta todellisuudesta ammentava tarina Seilin saaresta ja sen asukkaista. Vähän tuli eksyttyä saaren historiaan aiemmin kesällä joten tämä oli hyvää jatkumoa sille.

Barbara W. Tuchman Elokuun Tykit

Klassikko jota voi osaltaan kiittää siitä, että Kuuban ohjuskriisi ei päättynyt traagisesti. John F. Kennedy oli lukenut tämän kirjan ja jakoi kopioita kaikille kenraaleilleen ja toivoi heidän ottavan mallia siitä miten vältetään maailmansota sen sijaan että koitetaan näyttää kovalta ja ajaudutaan tilanteeseen jossa miljoonia kuolee kommunikaation puutteen takia. Itse kirja ei tuonut minulle juuri mitään erityisen suurta määrää uutta tietoa, mutta se syventävänä se toimi.

Oscar Wilde Dorian Grayn muotokuva

Kirjallisuuden klassikko ja on helppo ymmärtää miksi. Kauniisti kirjoitettua tekstiä, tietoa siitä miten jotkut ehkä ajattelivat maailmasta, turhamaisuudesta miten narsismi ja ikuinen nuoruus on enemmän kärsimystä sekä tunneköyhyyttä. Myöhemmin toki enemmän tai vähemmän loppuun kaluttu aihe nykyisessä mediassa, mutta ei tätä pidä rangaista siitä hyvästä että muut ovat tätä kopioineet.

 

[Kyle]

Sue Black: Kaikki mitä jäljelle jää. Elämänkerta oikeusantropologi Sue Blackista joka tutkii ruumita ja ihmisen jäännöksiä päivittäin. Kirjassa on paikoin aika hurjiakin ja yksityiskohtaisesti kerrottuja tapauksia hänen uransa varrelta, kun Black muistelee uraansa. Kirjan parasta antia on itselleni ainakin kerronta ja sellainen hänelle hyvin realistinen ja myötätuntoinen tapa kohdata kuolemaa.

Veikkaan, että uppoaa myös true crimen ystäville vaikka kerronta tapahtuu vähän normaalia poikkeavammasta vinkkelistä.

 

[npc]

Kirjallisuus on ehkä hienoin ilmaisun keino. (On musaa ja veistämistä tietenkin) Hyvä että äänikirjaakin nykyisin.

Rikos ja rangaistus taitaa edelleen olla viimeinen minkä luin. Silloin kun vielä jotain näin.

 

[mekabyte]

Tästä ketjusta bongattuna Lemaitren Näkemiin taivaassa ja Tulen varjot luettu. Tulen varjot oli hieman parempi ja kolmas osa varauksessa. Ihan hyviä kirjoja, mutta jotain jäi puuttumaan. Sapkowskin Narretumin ensimmäisen osan luin myös. Ihan kelpo kirja, hieman samoja piirteitä kun Noituri sarjassa, mutta pysyi sentään kasassa. Noituri sarja olisi tarvinnut tiukan kustannustoimittajan joka olisi vedellyt korville ja kirjoituttanut uudelleen ja/tai poistattanut ylimääräistä kuonaa. Etenkin kolme viimeistä hajosi välillä ihan totaalisesti ja meni periaatteen puolelle lukea ne loppuun. Nyt pitäisi taas keksiä luettavaa kun se kolmas Lemaitre loppuu. Välillä voi lukea historiaa tms ja sitten kaivaa joku dekkari väliin. Kyllä lukeminen on kivaa puuhaa.

 

[Kilgore Trout]

Luin Jonathan Hickmanin ja Mike Huddlestonin scifi-sarjakuvan Decorum (Image, 407 sivua). Visuaalisesti todella näyttävä teos, eikä tarinakaan ole hassumpi.
Tähtivaeltajablogissa sitä on kehuttu mm. näin:

Jonathan ”East of West” Hickmanin käsikirjoittama ja Mike Huddlestonin kuvittama Decorum (Image) on graafisena taideteoksena heittämällä vuoden 2022 komein sarjakuvatapaus. Isossa koossa julkaistu, noin 400-sivuinen opus ottaa kaiken ilon irti erilaisista kuvitustyyleistä. Skaala on uskomattoman laaja, ja vaihtelu on tarinankerronnan kannalta jopa perusteltua.
Kokonaisuutena Decorum on huumaava sarjakuva, jonka visuaalinen loisto hakee vertaistaan.

 

[Patarouva]

Laitetaan tänne taas muutama lukemani kirja.

- Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit

Edellinen Björk-kirja alkoi herättää epäilyksiäni, että onko intohimoni näihin teoksiin laimenemassa. Tämä kirja poisti epäilykset. Voisi sanoa melkein, että taisin ihastua Björkiin uudestaan.

- Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä.

Hyvä kakkososa sarjaan. Tykkään lukea Turkuun sijoittuvia romaaneja, koska asuin siellä pitkään.

- Sofie Sarenbrant: Suojelusenkeli

Pidän edelleen näistä kirjoista, vaikka kaikki päähenkilöt alkavat olla mielestäni aika rasittavia. Vähiten taitaa ärsyttää päähenkilön sisko.

- Samuel Bjørk: Susi

Ihan hyvä jännäri, joka oli sijoitettu ajankohtaan, jolloin päähenkilöiden yhteistyö alkoi.

- Johanna Valkama: Katariinanpyörä

Tämä oli mielenkiintoinen kirja, joka sijoittuu nuijasodan aikoihin. Päähenkilö on Jaakko Ilkan saksalaissyntyinen leski, joka on kuvitteellinen hahmo. Jaakko Ilkalla oli kyllä toinen vaimo, mutta hänestä ei sen enempää tiedetä.
Susanna Katariina on kiinnostava hahmo, joskin ajoittain pikkuisen liian sivistyneeltä vaikuttava, vaikka hänen kauppiasisänsä olisi kuinka halunnut kouluttaa tyttäriään. Eipä silti kyllä mieluummin lukee lahjakkaasta ja älykkäästä henkilöstä, joten en valita. Mielenkiintoista lukea sarjan muut osat. Suosittelen, jos historia kiinnostaa.

- Tina Frennstedt: Palava kosto

Cold Case- sarjan tähän mennessä vähiten minua miellyttänyt kirja.

- Camilla Grebe ja Åsa Träff: Levoton mieli

Sisarukset ovat kirjoittaneet ihan hyvän kirjan. Koko ajan teoksessa on ahdistava sävy, joka ei eniten johdu päähenkilölle kaunaa kantavasta ulkopuolisesta tekijästä, vaan päähenkilön surusta puolisonsa kuolemasta ja päivittäisestä alkoholin käytöstä.

 

[Tinke-80]

Mikko Hyppösen Internet kirja. Vahva suositus, todella erinomainen kirja internetistä ja internetin uhista.

Kirja - WSOY

www.wsoy.fi

 

[IVXIII]

Tämän postauksen innoittamana varasin kirjastosta "Namiyan puodin ihmeet" ja sain sen nyt luettua. Täytyy kyllä kompata @Tarinankertoja sanoja, oli hieno ja hyvän tuulen kirja. Kiitokset vinkistä!

Minulla on parhaillaan luettavana Myrkyllinen Liitto, alku ainakin vaikuttaa lupaavalta. Pitääpä sen jälkeen hankkia käsiini tämä mainittu "Namiyan puodin ihmeet".

Kuunteluna aloitin, viime viikolla herätyksen valitettavasti aiheeseen saaneena Miki Liukkosen O -kirjaa. Onhan virkerakenteita - jos alkaa ajatus yhtäänkään harhailla, niin ei hetken päästä tiedä, mistä parhaillaan kuuntelemassani virkkeessä mahtoi ihan alun perin olla kysymys. Hyvin erilainen kuuntelukokemus - mutta liian aikaista vielä sanoa mitään muuta kirjasta.

Kaksi edellistä kuuntelussani ollutta kirjaa olivat Nilla Kjellsdotterin Taivaankartano ja Kivipuiston tyttö. HS:ssä oli artikkeli kirjailijasta ja siksi tartuin näihin kirjoihin. Pohjanmaalle sijoittuva dekkarisarja. Pidin molemmista kirjoista kovasti - harmi vain, että seuraava ei taida ihan samantien olla luettavissa, kieltämättä koukutti aika hyvin odottamaan seuraavaa. Juonenkäänteet olivat sopivan yllätyksellisiä ja kerronta jotenkin maanläheistä.

Erään lähipiirini kirjahaasteen ansiosta tullut tässä viime aikoina kuunneltua aika sekalaista valikoimaa:

Emmi Itäranta - Teemestarin kirja; kuvaus tulevaisuuden maailmasta, jossa vesi on lähes loppunut ja sen käyttöä säännöstellään. Jotakin viehättävää tässä kirjassa oli, vaikken dystopioihin yleensä tartukaan. Nimensä mukaisesti teeseremoniat olivat aika keskeinenkin osa tätä kirjaa.

Lauriina Vilkkonen: Siipipyörillä; tarina kahden aikuisen tyttären läpikäymistä asioista, kun pyörätuoliin sidottu isä kuolee Espanjassa. Tämäkään ei ole kirja, johon olisin normaalisti tarttunut, mutta sen verran tarina vei mennessään, että oli pakko googlata kirjailija ja todeta, että varmaan aika paljon omakohtaista oli tässä kirjassa.

Ja sitten tuli vielä samaisen kirjahaasteen tiimoilta kuunneltua Erich Maria Remarquen "Länsirintamalta ei mitään uutta". Ensimmäisestä maailmansodasta kertova sodanvastainen klassikko, jonka monet ovat ehkä lukeneet jo pakollisena koulussa. Nykyisessä maailmanmenossa kirja on taas kerran aivan liian ajankohtainen. On suorastaan harmillista, miten puhuttelevalta ja hyvältä kirjan kuvaus edelleen tuntui.

O:n jälkeen palaan taas dekkareihin - pitää vain löytää jokin sopiva dekkarisarja.

 

[Beltran]

Seppo Jokisen koko Sakari Koskinen -tuotannon läpi kahlanneena kysyn muilta foorumilaisilta: mikä on nimeltään se kirja jossa esiintyy Myrsi ja Tähkiöpoika?

 

[Eddie]

Onhan tässä tullut sitten viimeisen, tullut luettua tai no kuunneltua aika paljonkin.

Dekkariosastolta parhaiten iski Simon Häggströmin He juoksivat pakoon ja Bukarestin varjoissa. Kirjoissa on teemana paritus. Kirjoittaja on poliisi, joka näiden asioiden parissa oikeastikin työskentelee. Rankemman osaston ystäville suosittelen.

Myös Stefan Malmströmin Aivopesty oli hyvä. Kirja perustuu löyhästi tosielämään Scientology-yhteisöissä. Aina ahdistaa ja vit.. taa nämä aivopesulahkot. Mutta mielenkiintoistahan se on.

Kuten patarouvaakin, niin itseänikin vähän tympäisi tämä Sarenbrandtin uusin. Ei oikein lähtenyt ja päähenkilön ja muutenkin.. No vähän on kadonnut jokin tästä sarjasta.

Holly Jacksonin kiltin tytön murhaopas oli ihan viihdyttävä. Nimi ehkä vähän hämää. B. A Parisin Valheiden verkko oli tylsyyden multihuipentuma. Kirjassa oli tiettyä jännitettä, että jotain tapahtuisi. Mitään ei koskaan tapahtunut. Täysin turha lukukokemus.

Namiyan puodin ihmeetkin tuli koettua. En ehkä pysty yhtymään edellisiin "ylistyksiin" kirjasta. Joo ihan hyvä, mutta no.. Se jokin kirjassa perustui yliluonnollisuuteen tai scifiin verrattavissa olevaan asiaan.. Eikä se tietysti nyt mitään meinaa, mutta omalla kohdallani se oli vähän miinusmerkkinen asia.

Seuraavaksi sitten Rachel Jeffsin Isäni lahkon johtaja. Olen Netflixistä katsonut dokkarin Warren Jeffsistä. Käytännössähän tämä panee nuoria tyttöjä uskonnon ja uskonlahkon mahdollistamana. Joutuihan hän vankilaankin, mutta kiitos aivopesun lahko ja naiset(tytöt) odottelevat suuren johtajansa paluuta. En nyt osaa sanoa, onko hän jo vapautunut. Kyseessä on fundamentalistinen mormoonilahko.

 

[Aces High]

Seppo Jokisen koko Sakari Koskinen -tuotannon läpi kahlanneena kysyn muilta foorumilaisilta: mikä on nimeltään se kirja jossa esiintyy Myrsi ja Tähkiöpoika?

Piripolkka?

 

[MacRef]

Piripolkka?

Eikun Vakaasti harkiten.

 

[Aces High]

Eikun Vakaasti harkiten.

Lonkalta ammuttuna ohi, siksi ?-merkki.

 

[Beltran]

Eikun Vakaasti harkiten.

Tuli niin vakuuttavasti että pakko olla mainitsemasi. Kiitoksia kovasti, laitan kirjan seuraavaksi lukulistalle.

 

[MacRef]

Tuli niin vakuuttavasti että pakko olla mainitsemasi. Kiitoksia kovasti, laitan kirjan seuraavaksi lukulistalle.

Se se on. Oli nimittäin tieto, ei muistikuva. Tarkistin asian just ennen postaustani.

Eipä kestä, oli ilo olla avuksi.

 

[Wiljami]

Tammikuussa pistin varaten paikallisesta kirjastosta Ajan pyörän kahdennentoista teoksen (siis ensimmäisen kolmesta viimeisestä jotka Sanderson kirjoitti edesmenneen Jordanin muistiinpanojen perusteella) ja eilen sen sai jo hakea. 100 sivua luettuna ja hahmojen idioottimaisuus näyttäisi jatkuvan ja aiheuttaa heti paluun lukemisvitutukseen kun koko tunteen oli puolessa vuodessa ehtinyt unohtaa (luin tässä välissä mm. 4 kirjaa Sandersonilta ja puolen tusinaa Abercrombielta, kaikki erittäin maistuvia). Hahmot ovat yhä rasittavia idiootteja. Toisaalta ymmärrän että Sandersonin on pakko kasvattaa niistä pikkuhiljaa vähemmän ärsyttäviä teiniangstisia ja itsetuhoisuuteen asti typeriä ja sosiaalisesti sokeita puoljumalia, koska jos se olisi aloittanut tuon ensimmäisen oman teoksensa hahmoilla jotka eivät katso maailmaa päät perseisiinsä tungettuna, niin niillä ei olisi mitään yhtymäpintaa edellisiin yhteentoista murkulaan jotka Jordan loi.

Internet on luvannut minulle että Sanderson osasi kirjoittaa saagalle päätöksen mikä ei kannusta lukijaa seppukuun, vaan on itse asiassa hyvää tekstiä uskottavilla motiiveilla ja sosiaalisilla suhteilla. Toivottavasti en joudu pettymään. On äärimmäisen mielenkiintoista nähdä miten tuohon luvattuun lopputulemaan päästään kun koko massiivinen tarina tuntui rakentuvan semmoiseksi umpisolmuksi (hahmojen itsetuhoisen idiotian ja teiniangstissa tehtyjen lopullisen oloisten virhepäätösten takia) ettei siitä nähnyt muuta järkevää lopputulemaa kuin Saatanan voitto ja ikuinen pimeys (mitä itse asiassa välillä alkoi toivoa niitä alkuteoksia lukiessa, sen verran paskoja hahmoja Jordan osasi kirjoittaa sankareikseen).

Etenkin pahiksille jos Sanderson osasi kirjoittaa uskottavat motiivit, niin olen valmis julistamaan hepun uudeksi Tolkieniksi. Saagan ensimmäiset 11 kirjaa tuntuisi pahisten motiivina olleen yleinen pahuus, eli että päättävät vaan ruveta satanisteiksi ja useissa tapauksissa päätös tehdään pikkulapsena ja siihen voi liittyä sitten mm. perheensä murhaaminen ihan kun ollaan nyt satanistia ja nehän tekee semmoista. Palkkiona sitten belsebuupilta (tai siis "Shaetanilta" tai "pahuudelta jota ei saa nimetä") yleensä vittuilua korkeampiarvoisilta satanisteilta tai joltain epäihmisdemoneilta ja teuraaksi sekä ikuiseen kadotukseen universumin rakenteiden taakse päätyminen, minkä nämä satanistit jopa tuntuvat tiedostavan ja silti ihan vapaaehtoisesti päättävät että "nytten alan pahaksi vaikken sillä saavuta kuin tuskaa ja vittuilua ja lähtökohtaisesti ikuisen sieluni pois universumista". On siellä toki ne muutama korkeampiarvoinenkin satanisti paremmilla työsuhde-eduilla, mutta niidenkin tapauksessa tuntuu alkuperäinen syy ihmiskunnan vastaan kääntymiseen ja maailmanlopun edistämiseen hieman kaukaa haetulta ja on tyypillisesti joko yleisluontoinen pahuus johon päättää ruveta vaikkapa nyt koska ei saanut haluamaansa virkaa, tai sitten halu tutkia kiellettyjä asioita. Joo kyllähän sitä itsekin on joskus vituttanut jos ei ole päässyt edes haastatteluun asti jostakin mielenkiintoisesta työpaikasta ja ymmärrän että tieteellinen mielenkiinto voi kohdistua myös eettisesti arveluttavin kohteisiin, mutta suhteellisen pitkä matka noista motiiveista on johtopäätökseen että vapautanpa nyt Perkeleen kahleistaan ja autan järjestämään mullistukset joissa tuhoutuu suurin osa eliökuntaa sekä elinkelpoisista ympäristöistä.

Toki aiemmissa kirjoissa on ollut semmoisia älyttömyyksiä ettei Sandersonkaan voi pystyä mitenkään niitä selittämään järkeviksi. Todennäköisesti ne vaan unohdetaan. Räikein esimerkki luonnollisesti äärimmäisen vihamielisessä autiomaassa asustavat miljoonat supersotilasnomadit. Tosin itse asiassa tuon loppurutistuksen ensimmäisen kirjan alkupuolella mainittiin ensimmäistä kertaa, että itse asiassa niilläkin on ollut jonkunlaisia alueita missä on pystyneet viljelemään, Jordanin kuvausten perusteella koko autiomaassa ei kasvanut kuin kiviä, hiekkaa ja toinen toistaan myrkyllisempiä käärmeitä ja hyönteisiä. Joiden ansiosta ne miljoonat nomadit sitten luonnollisesti karaistuivat supersotilaiksi sen sijaan että olisivat esimerkiksi kuolleet nälkään tai taantuneet parhaassakin tapauksessa muutamiksi metsästäjä-keräilijöiden perhekunniksi tolkuttoman laajoilla elinalueilla/henkilö, todennäköisesti myös tuon kehityksen tuomine fyysisine muutoksineen (jotka eivät ole semmoisia kuten kirjoissa, eli että ne elottomassa pl. myrkkyotukset autiomaassa asuvat supersotilasnomadit ovat kaikki reilu 2 metrisiä vaaleaihoisia ja -hiuksisia sinisilmiä).

 

[Valapatto]

On kesä ja loma. Se tarkoittaa, että päivään saa hyvän rytmin ja ehtii lukea. Aamusta kunnollista hikiliikuntaa, jonka päälle helvetin kuuma sauna ja sitten uimassa käymistä. Sitten voikin lukea vaikka koko päivän, kun kaljoittelut tai muuta vastaavat ovat muuttuneet jo ajat sitten tylsäksi toiminnaksi. Eli luettu on tässä muutaman viikon aikana. Onneksi on kirjasto ja siellä huima valikoima. Varauksetkin tulevat käytännössä saman tien noudettavaksi.

Treblinkan viimeinen juutalainen oli kesän pakollinen keskitysleirikirja ja se oli hyvä.

Metsässä juoksee nainen liittyi nyt itse asiassa töihin, mutta meni tässä nopeasti lukaistuna. En tykännyt, ihan kuin esikoiskirjailija olisi hurmioitunut sinänsä lahjakkaaseen tyyliinsä kirjoittaa. Ehkä sitten tulevaisuudessa natsaa paremmin, ilmeisesti tämä kyllä on myös monelle maistunut.

Utopia Avenue olikin sitten loistava, etenkin jos 60-luvun musiikki napostelee. Oli siinä ehkä pari heikkoakin hetkeä, mutta kyllä oikeasti välitti mitä hahmoille tapahtuu.

Ja sitten Schwarzeneggerin Arskan elämäkerta. Ihan okei. Jotenkin Arskan ajatusmallit tuntuivat omaan makuun aika yksioikoisilta (republikaanisilta?) ja leffaurasta olisi mielellään lukenut enemmänkin (monta leffaa ohitettiin kokonaan, ei toki niitä menestyneitä), mutta kyllähän tuota uraa ja elämäntarinaa täytyy kunnioittaa. Hyvin näin Arskan asumassa pikkupoikana kotikylässään. Yleensä lapsuuden kuvaukset on melko puuduttavia, mutta tämä oli mielestäni onnistunutta osuutta kirjassa.

Tuomas Kyrön Aleksi Suomesta oli kyllä hienosti sommiteltu kokonaisuus ja kaikki Aleksin tarkastelu eri kulmista oli mielenkiintoista ja oleellista. Ei jäänyt pelkästää Aleksin ramboiluksi (en kyseenalaista hänen tarinoitaan ja puhuihan tuo paljon sodan mielettömyydestä), vaan tuotiin esiin myös syitä ja sodan järjettömyyttä. Tuli myös itselle uutta ajateltavaa täältä turvallisesta lintukodosta käsin.

Kissa joka suojeli kirjoja sattui osumaan silmiin kirjastossa ja tykkään lukea kirjoja, joissa kerrotaan kirjoista. Olikohan tämä nuortenromaani? En tiedä, enkä välitä, koska se puhui paljon siitä, että ihmisten pitäisi olla hyviä toisilleen ja kirja oli mainio.

Mr. Vertigo ja Paul Auster. Olipa mainio kirja. Olen sossu, tykkään siitä, että ihmisistä voidaan puhua lämpimästi, vaikka heidän elämäntilanne olisi mikä. Nauru ja suru, tosi hiuskarvan päässä toisistaan.

Sitten luin puolalaisen Slawomir Mrozekin lyhyitä tarinoita sisältävän Elämää aloittelijoille. Mainioita piikkejä vähän suuntaan jos toiseen ja voisi tulla mielipahaa vaikka Twitterissä, jos noita tarinoita sinne alkaisi jakamaan.

Saku-Pekka Sundelinin Suomen futiskulttuuria käsitellevä kirja oli kanssa mainio ja kyllähän siitä löytyi myös erinomaisia nidoksia jääkiekkokannattamiseen. Kannattaisi varmaan tälläkin palstalla monen lukea ja reflektoida löytääkö itsensä teoksesta. Hyvä kirja, vaikka tietysti onkin enimmäkseen toimittaja/kirjailijan mielipiteitä, mutta aina voi esittää vasta-argumentteja. Itse ainakin olen jo pari vuotta mennyt mielummin jalkapallo- kuin jääkiekkokatsomoon, koska siellä edes yritetään pitää kilpailullisuus hengissä ja ei muutenkaan perseillä kuten jääkiekkoliiton puolella.

Ja pari Vonnegutia. Teurastamo 5 ja Eliot Rosewaterista kertova kirja. Niin se käy.

 

[Txjokeri]

Mä olen heikkona näihin "kadonneen jäljillä" -tyyppisiin tarinoihin, jossa kauan erillään olleet/toisistaan tietämättömät perheenjäsenet jonkun sattuman kautta kohtaavat. Yksi parhaista tarinoista on "Three Identical Strangers", kolmoset, jotka löysivät toisensa. Tässä tarinassa on monta yllättävää käännettä.

Ketjun aiheeseen sitten liitty tarina jalattomana syntyneestä romanialaistaustaisesta tytöstä, joka jo pienenä adoptiolapsena innostui kaikenlaisesta liikunnasta ja otti idolikseen USA:n 1996 olympiajoukkueen niinikään romanialaissyntyisen voimistelijan. Ja sitten yllätyksekseen sai kuulla, että ao. urheilija onkin hänen sisarensa.

Kumpikin on kirjoittanut tarinastaan kirjan, jotka avaavat aika paljon taustoja. Ensin sain käsiini vanhemman sisaren, Dominique Moceanun, elämäkerran, Off Balance, jossa hän kertoo taustastaan, olympiajoukkueen valmentajapariskunnan julmuuksista ja kotiongelmistaan, joista viimeinen päätyi rapakon takana isoihin otsikoihin "perhe-eron" merkeissä. Ja luvut, joissa kerrotaan sisaren ilmestymisestä elämään ja tapaamisista, saivat silmät kostumaan useammankin kerran.

Nyt on työn alla pikkusiskon, Jennifer Brickerin, Everything Is Possible. Se on vasta alussa, mutta jo nyt on napannut jo hyvin mukaansa. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa, jalattomuudesta huolimatta, on ollut eräällä tavalla helpompaa kuin sisarillaan.

Vaikka tapahtumista ja kirjojen ilmestymisistä on kulunut jo joitakin vuosia, niiden tarinat eivät ole silti mitenkään menettäneet taikaansa ja tosielämän ihmeellisyyttä.