Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

[Patarouva]

Laitetaan tänne taas muutama lukemani kirja.

- Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit

Edellinen Björk-kirja alkoi herättää epäilyksiäni, että onko intohimoni näihin teoksiin laimenemassa. Tämä kirja poisti epäilykset. Voisi sanoa melkein, että taisin ihastua Björkiin uudestaan.

- Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä.

Hyvä kakkososa sarjaan. Tykkään lukea Turkuun sijoittuvia romaaneja, koska asuin siellä pitkään.

- Sofie Sarenbrant: Suojelusenkeli

Pidän edelleen näistä kirjoista, vaikka kaikki päähenkilöt alkavat olla mielestäni aika rasittavia. Vähiten taitaa ärsyttää päähenkilön sisko.

- Samuel Bjørk: Susi

Ihan hyvä jännäri, joka oli sijoitettu ajankohtaan, jolloin päähenkilöiden yhteistyö alkoi.

- Johanna Valkama: Katariinanpyörä

Tämä oli mielenkiintoinen kirja, joka sijoittuu nuijasodan aikoihin. Päähenkilö on Jaakko Ilkan saksalaissyntyinen leski, joka on kuvitteellinen hahmo. Jaakko Ilkalla oli kyllä toinen vaimo, mutta hänestä ei sen enempää tiedetä.
Susanna Katariina on kiinnostava hahmo, joskin ajoittain pikkuisen liian sivistyneeltä vaikuttava, vaikka hänen kauppiasisänsä olisi kuinka halunnut kouluttaa tyttäriään. Eipä silti kyllä mieluummin lukee lahjakkaasta ja älykkäästä henkilöstä, joten en valita. Mielenkiintoista lukea sarjan muut osat. Suosittelen, jos historia kiinnostaa.

- Tina Frennstedt: Palava kosto

Cold Case- sarjan tähän mennessä vähiten minua miellyttänyt kirja.

- Camilla Grebe ja Åsa Träff: Levoton mieli

Sisarukset ovat kirjoittaneet ihan hyvän kirjan. Koko ajan teoksessa on ahdistava sävy, joka ei eniten johdu päähenkilölle kaunaa kantavasta ulkopuolisesta tekijästä, vaan päähenkilön surusta puolisonsa kuolemasta ja päivittäisestä alkoholin käytöstä.

 

[Tinke-80]

Mikko Hyppösen Internet kirja. Vahva suositus, todella erinomainen kirja internetistä ja internetin uhista.

Kirja - WSOY

www.wsoy.fi

 

[IVXIII]

Tämän postauksen innoittamana varasin kirjastosta "Namiyan puodin ihmeet" ja sain sen nyt luettua. Täytyy kyllä kompata @Tarinankertoja sanoja, oli hieno ja hyvän tuulen kirja. Kiitokset vinkistä!

Minulla on parhaillaan luettavana Myrkyllinen Liitto, alku ainakin vaikuttaa lupaavalta. Pitääpä sen jälkeen hankkia käsiini tämä mainittu "Namiyan puodin ihmeet".

Kuunteluna aloitin, viime viikolla herätyksen valitettavasti aiheeseen saaneena Miki Liukkosen O -kirjaa. Onhan virkerakenteita - jos alkaa ajatus yhtäänkään harhailla, niin ei hetken päästä tiedä, mistä parhaillaan kuuntelemassani virkkeessä mahtoi ihan alun perin olla kysymys. Hyvin erilainen kuuntelukokemus - mutta liian aikaista vielä sanoa mitään muuta kirjasta.

Kaksi edellistä kuuntelussani ollutta kirjaa olivat Nilla Kjellsdotterin Taivaankartano ja Kivipuiston tyttö. HS:ssä oli artikkeli kirjailijasta ja siksi tartuin näihin kirjoihin. Pohjanmaalle sijoittuva dekkarisarja. Pidin molemmista kirjoista kovasti - harmi vain, että seuraava ei taida ihan samantien olla luettavissa, kieltämättä koukutti aika hyvin odottamaan seuraavaa. Juonenkäänteet olivat sopivan yllätyksellisiä ja kerronta jotenkin maanläheistä.

Erään lähipiirini kirjahaasteen ansiosta tullut tässä viime aikoina kuunneltua aika sekalaista valikoimaa:

Emmi Itäranta - Teemestarin kirja; kuvaus tulevaisuuden maailmasta, jossa vesi on lähes loppunut ja sen käyttöä säännöstellään. Jotakin viehättävää tässä kirjassa oli, vaikken dystopioihin yleensä tartukaan. Nimensä mukaisesti teeseremoniat olivat aika keskeinenkin osa tätä kirjaa.

Lauriina Vilkkonen: Siipipyörillä; tarina kahden aikuisen tyttären läpikäymistä asioista, kun pyörätuoliin sidottu isä kuolee Espanjassa. Tämäkään ei ole kirja, johon olisin normaalisti tarttunut, mutta sen verran tarina vei mennessään, että oli pakko googlata kirjailija ja todeta, että varmaan aika paljon omakohtaista oli tässä kirjassa.

Ja sitten tuli vielä samaisen kirjahaasteen tiimoilta kuunneltua Erich Maria Remarquen "Länsirintamalta ei mitään uutta". Ensimmäisestä maailmansodasta kertova sodanvastainen klassikko, jonka monet ovat ehkä lukeneet jo pakollisena koulussa. Nykyisessä maailmanmenossa kirja on taas kerran aivan liian ajankohtainen. On suorastaan harmillista, miten puhuttelevalta ja hyvältä kirjan kuvaus edelleen tuntui.

O:n jälkeen palaan taas dekkareihin - pitää vain löytää jokin sopiva dekkarisarja.

 

[Beltran]

Seppo Jokisen koko Sakari Koskinen -tuotannon läpi kahlanneena kysyn muilta foorumilaisilta: mikä on nimeltään se kirja jossa esiintyy Myrsi ja Tähkiöpoika?

 

[Eddie]

Onhan tässä tullut sitten viimeisen, tullut luettua tai no kuunneltua aika paljonkin.

Dekkariosastolta parhaiten iski Simon Häggströmin He juoksivat pakoon ja Bukarestin varjoissa. Kirjoissa on teemana paritus. Kirjoittaja on poliisi, joka näiden asioiden parissa oikeastikin työskentelee. Rankemman osaston ystäville suosittelen.

Myös Stefan Malmströmin Aivopesty oli hyvä. Kirja perustuu löyhästi tosielämään Scientology-yhteisöissä. Aina ahdistaa ja vit.. taa nämä aivopesulahkot. Mutta mielenkiintoistahan se on.

Kuten patarouvaakin, niin itseänikin vähän tympäisi tämä Sarenbrandtin uusin. Ei oikein lähtenyt ja päähenkilön ja muutenkin.. No vähän on kadonnut jokin tästä sarjasta.

Holly Jacksonin kiltin tytön murhaopas oli ihan viihdyttävä. Nimi ehkä vähän hämää. B. A Parisin Valheiden verkko oli tylsyyden multihuipentuma. Kirjassa oli tiettyä jännitettä, että jotain tapahtuisi. Mitään ei koskaan tapahtunut. Täysin turha lukukokemus.

Namiyan puodin ihmeetkin tuli koettua. En ehkä pysty yhtymään edellisiin "ylistyksiin" kirjasta. Joo ihan hyvä, mutta no.. Se jokin kirjassa perustui yliluonnollisuuteen tai scifiin verrattavissa olevaan asiaan.. Eikä se tietysti nyt mitään meinaa, mutta omalla kohdallani se oli vähän miinusmerkkinen asia.

Seuraavaksi sitten Rachel Jeffsin Isäni lahkon johtaja. Olen Netflixistä katsonut dokkarin Warren Jeffsistä. Käytännössähän tämä panee nuoria tyttöjä uskonnon ja uskonlahkon mahdollistamana. Joutuihan hän vankilaankin, mutta kiitos aivopesun lahko ja naiset(tytöt) odottelevat suuren johtajansa paluuta. En nyt osaa sanoa, onko hän jo vapautunut. Kyseessä on fundamentalistinen mormoonilahko.

 

[Aces High]

Seppo Jokisen koko Sakari Koskinen -tuotannon läpi kahlanneena kysyn muilta foorumilaisilta: mikä on nimeltään se kirja jossa esiintyy Myrsi ja Tähkiöpoika?

Piripolkka?

 

[MacRef]

Piripolkka?

Eikun Vakaasti harkiten.

 

[Aces High]

Eikun Vakaasti harkiten.

Lonkalta ammuttuna ohi, siksi ?-merkki.

 

[Beltran]

Eikun Vakaasti harkiten.

Tuli niin vakuuttavasti että pakko olla mainitsemasi. Kiitoksia kovasti, laitan kirjan seuraavaksi lukulistalle.

 

[MacRef]

Tuli niin vakuuttavasti että pakko olla mainitsemasi. Kiitoksia kovasti, laitan kirjan seuraavaksi lukulistalle.

Se se on. Oli nimittäin tieto, ei muistikuva. Tarkistin asian just ennen postaustani.

Eipä kestä, oli ilo olla avuksi.

 

[Wiljami]

Tammikuussa pistin varaten paikallisesta kirjastosta Ajan pyörän kahdennentoista teoksen (siis ensimmäisen kolmesta viimeisestä jotka Sanderson kirjoitti edesmenneen Jordanin muistiinpanojen perusteella) ja eilen sen sai jo hakea. 100 sivua luettuna ja hahmojen idioottimaisuus näyttäisi jatkuvan ja aiheuttaa heti paluun lukemisvitutukseen kun koko tunteen oli puolessa vuodessa ehtinyt unohtaa (luin tässä välissä mm. 4 kirjaa Sandersonilta ja puolen tusinaa Abercrombielta, kaikki erittäin maistuvia). Hahmot ovat yhä rasittavia idiootteja. Toisaalta ymmärrän että Sandersonin on pakko kasvattaa niistä pikkuhiljaa vähemmän ärsyttäviä teiniangstisia ja itsetuhoisuuteen asti typeriä ja sosiaalisesti sokeita puoljumalia, koska jos se olisi aloittanut tuon ensimmäisen oman teoksensa hahmoilla jotka eivät katso maailmaa päät perseisiinsä tungettuna, niin niillä ei olisi mitään yhtymäpintaa edellisiin yhteentoista murkulaan jotka Jordan loi.

Internet on luvannut minulle että Sanderson osasi kirjoittaa saagalle päätöksen mikä ei kannusta lukijaa seppukuun, vaan on itse asiassa hyvää tekstiä uskottavilla motiiveilla ja sosiaalisilla suhteilla. Toivottavasti en joudu pettymään. On äärimmäisen mielenkiintoista nähdä miten tuohon luvattuun lopputulemaan päästään kun koko massiivinen tarina tuntui rakentuvan semmoiseksi umpisolmuksi (hahmojen itsetuhoisen idiotian ja teiniangstissa tehtyjen lopullisen oloisten virhepäätösten takia) ettei siitä nähnyt muuta järkevää lopputulemaa kuin Saatanan voitto ja ikuinen pimeys (mitä itse asiassa välillä alkoi toivoa niitä alkuteoksia lukiessa, sen verran paskoja hahmoja Jordan osasi kirjoittaa sankareikseen).

Etenkin pahiksille jos Sanderson osasi kirjoittaa uskottavat motiivit, niin olen valmis julistamaan hepun uudeksi Tolkieniksi. Saagan ensimmäiset 11 kirjaa tuntuisi pahisten motiivina olleen yleinen pahuus, eli että päättävät vaan ruveta satanisteiksi ja useissa tapauksissa päätös tehdään pikkulapsena ja siihen voi liittyä sitten mm. perheensä murhaaminen ihan kun ollaan nyt satanistia ja nehän tekee semmoista. Palkkiona sitten belsebuupilta (tai siis "Shaetanilta" tai "pahuudelta jota ei saa nimetä") yleensä vittuilua korkeampiarvoisilta satanisteilta tai joltain epäihmisdemoneilta ja teuraaksi sekä ikuiseen kadotukseen universumin rakenteiden taakse päätyminen, minkä nämä satanistit jopa tuntuvat tiedostavan ja silti ihan vapaaehtoisesti päättävät että "nytten alan pahaksi vaikken sillä saavuta kuin tuskaa ja vittuilua ja lähtökohtaisesti ikuisen sieluni pois universumista". On siellä toki ne muutama korkeampiarvoinenkin satanisti paremmilla työsuhde-eduilla, mutta niidenkin tapauksessa tuntuu alkuperäinen syy ihmiskunnan vastaan kääntymiseen ja maailmanlopun edistämiseen hieman kaukaa haetulta ja on tyypillisesti joko yleisluontoinen pahuus johon päättää ruveta vaikkapa nyt koska ei saanut haluamaansa virkaa, tai sitten halu tutkia kiellettyjä asioita. Joo kyllähän sitä itsekin on joskus vituttanut jos ei ole päässyt edes haastatteluun asti jostakin mielenkiintoisesta työpaikasta ja ymmärrän että tieteellinen mielenkiinto voi kohdistua myös eettisesti arveluttavin kohteisiin, mutta suhteellisen pitkä matka noista motiiveista on johtopäätökseen että vapautanpa nyt Perkeleen kahleistaan ja autan järjestämään mullistukset joissa tuhoutuu suurin osa eliökuntaa sekä elinkelpoisista ympäristöistä.

Toki aiemmissa kirjoissa on ollut semmoisia älyttömyyksiä ettei Sandersonkaan voi pystyä mitenkään niitä selittämään järkeviksi. Todennäköisesti ne vaan unohdetaan. Räikein esimerkki luonnollisesti äärimmäisen vihamielisessä autiomaassa asustavat miljoonat supersotilasnomadit. Tosin itse asiassa tuon loppurutistuksen ensimmäisen kirjan alkupuolella mainittiin ensimmäistä kertaa, että itse asiassa niilläkin on ollut jonkunlaisia alueita missä on pystyneet viljelemään, Jordanin kuvausten perusteella koko autiomaassa ei kasvanut kuin kiviä, hiekkaa ja toinen toistaan myrkyllisempiä käärmeitä ja hyönteisiä. Joiden ansiosta ne miljoonat nomadit sitten luonnollisesti karaistuivat supersotilaiksi sen sijaan että olisivat esimerkiksi kuolleet nälkään tai taantuneet parhaassakin tapauksessa muutamiksi metsästäjä-keräilijöiden perhekunniksi tolkuttoman laajoilla elinalueilla/henkilö, todennäköisesti myös tuon kehityksen tuomine fyysisine muutoksineen (jotka eivät ole semmoisia kuten kirjoissa, eli että ne elottomassa pl. myrkkyotukset autiomaassa asuvat supersotilasnomadit ovat kaikki reilu 2 metrisiä vaaleaihoisia ja -hiuksisia sinisilmiä).

 

[Valapatto]

On kesä ja loma. Se tarkoittaa, että päivään saa hyvän rytmin ja ehtii lukea. Aamusta kunnollista hikiliikuntaa, jonka päälle helvetin kuuma sauna ja sitten uimassa käymistä. Sitten voikin lukea vaikka koko päivän, kun kaljoittelut tai muuta vastaavat ovat muuttuneet jo ajat sitten tylsäksi toiminnaksi. Eli luettu on tässä muutaman viikon aikana. Onneksi on kirjasto ja siellä huima valikoima. Varauksetkin tulevat käytännössä saman tien noudettavaksi.

Treblinkan viimeinen juutalainen oli kesän pakollinen keskitysleirikirja ja se oli hyvä.

Metsässä juoksee nainen liittyi nyt itse asiassa töihin, mutta meni tässä nopeasti lukaistuna. En tykännyt, ihan kuin esikoiskirjailija olisi hurmioitunut sinänsä lahjakkaaseen tyyliinsä kirjoittaa. Ehkä sitten tulevaisuudessa natsaa paremmin, ilmeisesti tämä kyllä on myös monelle maistunut.

Utopia Avenue olikin sitten loistava, etenkin jos 60-luvun musiikki napostelee. Oli siinä ehkä pari heikkoakin hetkeä, mutta kyllä oikeasti välitti mitä hahmoille tapahtuu.

Ja sitten Schwarzeneggerin Arskan elämäkerta. Ihan okei. Jotenkin Arskan ajatusmallit tuntuivat omaan makuun aika yksioikoisilta (republikaanisilta?) ja leffaurasta olisi mielellään lukenut enemmänkin (monta leffaa ohitettiin kokonaan, ei toki niitä menestyneitä), mutta kyllähän tuota uraa ja elämäntarinaa täytyy kunnioittaa. Hyvin näin Arskan asumassa pikkupoikana kotikylässään. Yleensä lapsuuden kuvaukset on melko puuduttavia, mutta tämä oli mielestäni onnistunutta osuutta kirjassa.

Tuomas Kyrön Aleksi Suomesta oli kyllä hienosti sommiteltu kokonaisuus ja kaikki Aleksin tarkastelu eri kulmista oli mielenkiintoista ja oleellista. Ei jäänyt pelkästää Aleksin ramboiluksi (en kyseenalaista hänen tarinoitaan ja puhuihan tuo paljon sodan mielettömyydestä), vaan tuotiin esiin myös syitä ja sodan järjettömyyttä. Tuli myös itselle uutta ajateltavaa täältä turvallisesta lintukodosta käsin.

Kissa joka suojeli kirjoja sattui osumaan silmiin kirjastossa ja tykkään lukea kirjoja, joissa kerrotaan kirjoista. Olikohan tämä nuortenromaani? En tiedä, enkä välitä, koska se puhui paljon siitä, että ihmisten pitäisi olla hyviä toisilleen ja kirja oli mainio.

Mr. Vertigo ja Paul Auster. Olipa mainio kirja. Olen sossu, tykkään siitä, että ihmisistä voidaan puhua lämpimästi, vaikka heidän elämäntilanne olisi mikä. Nauru ja suru, tosi hiuskarvan päässä toisistaan.

Sitten luin puolalaisen Slawomir Mrozekin lyhyitä tarinoita sisältävän Elämää aloittelijoille. Mainioita piikkejä vähän suuntaan jos toiseen ja voisi tulla mielipahaa vaikka Twitterissä, jos noita tarinoita sinne alkaisi jakamaan.

Saku-Pekka Sundelinin Suomen futiskulttuuria käsitellevä kirja oli kanssa mainio ja kyllähän siitä löytyi myös erinomaisia nidoksia jääkiekkokannattamiseen. Kannattaisi varmaan tälläkin palstalla monen lukea ja reflektoida löytääkö itsensä teoksesta. Hyvä kirja, vaikka tietysti onkin enimmäkseen toimittaja/kirjailijan mielipiteitä, mutta aina voi esittää vasta-argumentteja. Itse ainakin olen jo pari vuotta mennyt mielummin jalkapallo- kuin jääkiekkokatsomoon, koska siellä edes yritetään pitää kilpailullisuus hengissä ja ei muutenkaan perseillä kuten jääkiekkoliiton puolella.

Ja pari Vonnegutia. Teurastamo 5 ja Eliot Rosewaterista kertova kirja. Niin se käy.

 

[Txjokeri]

Mä olen heikkona näihin "kadonneen jäljillä" -tyyppisiin tarinoihin, jossa kauan erillään olleet/toisistaan tietämättömät perheenjäsenet jonkun sattuman kautta kohtaavat. Yksi parhaista tarinoista on "Three Identical Strangers", kolmoset, jotka löysivät toisensa. Tässä tarinassa on monta yllättävää käännettä.

Ketjun aiheeseen sitten liitty tarina jalattomana syntyneestä romanialaistaustaisesta tytöstä, joka jo pienenä adoptiolapsena innostui kaikenlaisesta liikunnasta ja otti idolikseen USA:n 1996 olympiajoukkueen niinikään romanialaissyntyisen voimistelijan. Ja sitten yllätyksekseen sai kuulla, että ao. urheilija onkin hänen sisarensa.

Kumpikin on kirjoittanut tarinastaan kirjan, jotka avaavat aika paljon taustoja. Ensin sain käsiini vanhemman sisaren, Dominique Moceanun, elämäkerran, Off Balance, jossa hän kertoo taustastaan, olympiajoukkueen valmentajapariskunnan julmuuksista ja kotiongelmistaan, joista viimeinen päätyi rapakon takana isoihin otsikoihin "perhe-eron" merkeissä. Ja luvut, joissa kerrotaan sisaren ilmestymisestä elämään ja tapaamisista, saivat silmät kostumaan useammankin kerran.

Nyt on työn alla pikkusiskon, Jennifer Brickerin, Everything Is Possible. Se on vasta alussa, mutta jo nyt on napannut jo hyvin mukaansa. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa, jalattomuudesta huolimatta, on ollut eräällä tavalla helpompaa kuin sisarillaan.

Vaikka tapahtumista ja kirjojen ilmestymisistä on kulunut jo joitakin vuosia, niiden tarinat eivät ole silti mitenkään menettäneet taikaansa ja tosielämän ihmeellisyyttä.

 

[Leon]

Ulf Kvensler - Erämaa

Ruotsissa näitä laadukkaita kirjailijoita riittää. Kvenslerin esikoisteos on psykologinen trilleri, joka sijoittuu... no, erämaahan. Hauska miljöö, kun ns. suljettu tila onkin tällä kertaa käännetty nurinniskoin avoimeksi. Hyvin rytmitetty tarina, tempaisi ainakin mut täysin mukaansa. Vahva lukusuositus lajityypin ystäville.

 

[Blue F]

Lienee synti ja häpeä myöntää, tässä ketjussa vai pitäsikö sanoa kerhossa, jossa aktiivit lukevat vain elämänkertoja ja historian havinaa, että tartuinpa uusimpaan Vuoriseen, Puerto Anúkseen. Edellisestä "kirjasta" Vuoris-J:llä tulee kuluneeksi kymmenkunta vuotta, joten päätinpä testata, vieläkö ajatuksenjuoksumme kulkevat käsikädessä, koska kyllähän Juoppikset, Kristianin siviilipalvelu-kokemukset, sekä dikdek-huumori oli aiemmin tähän kaveriin uponnut ja olleet vahvasti mukana saattelemassa allekirjoittanutta lukuharrastuksen pariin.

Kyllä pitää todeta, että wanhaksi on tainnut allekirjoittanut näinä kuluvina vuosina kouliintua. Ei tämä jatkuva pimppi-pippeli -kuvaelma oikein jaksa enää nostamaan hymiöitä näytölle, eikä mällejä talouspaperin kulmaan. Se että viidensadan sivun aikana peppuun työnnetään milloin pu-tin, milloin love-row, stal-in, milloin mitäkin rojua varmaankin joka kolmannella sivulla, ei oikein enää aiheuttanut kuin aikamies-kirjoittajan puolesta myötähäpeää. Ehkä jo tuosta opuksen nimestä olisi pitänyt osata tehdä omat johtopäätökset, mutta annoin helleilman sekoittaa pääni ja luin opuksen ensimmäisestä seisokista vihonviimeiseen pussientyhjennykseen. Kirjailija on kohta kuuskymmentä. Mitäköhän se aikoo aikuisena tehdä duunikseen? Ehkä se ei tiedä, kuten en minäkään...

Seuraavaksi ajattelin tarttua Bulgakovin romaaniin nimeltä Saatana saapuu Moskovaan.

 

[axe]

Tähän maailmanaikaan varsin epäsuosittu mielipide, mutta mää haluaisin esim. BookBeatiin mahdollisuuden rajata kirjailijat naisiin ja miehiin. Oon lukenut paljon hyviä naisten kirjoittamia kirjoja enkä halua mitenkään vähätellä naiskirjailijoita, mutta romaani- ja fiktiopuolella kallistun kuitenkin lähtökohtaisesti hyvin vahvasti miesten kirjoitus/ajattelutapaan. Väitti kuka tahansa sukupuolihämärtäjä mitä tahansa, ja olkoon olemassa vaikka kuinka paljon poikkeuksia ryhmien sisällä, niin siinä jättimäisessä isossa kuvassa miehet ja naiset vaan ovat erilaisia.

BB:ssä ja vastaavissa selkeä valtaosa käyttäjistä on naisia, jotka hekin ajattelevat sukupuolista koko lailla samalla tavalla ja haluavat kirjailijansa tuntevan ja puhuttelevan omaa maailmaansa. Niinpä nytkin tuosta kun ottaa etusivun top-tenit, niin nousussa olevissa kirjoista 9/10 on naisia, suosituissa uutuuksissa 8/10 jne. Joten olisi mukavaa päästä rajaamaan sukupuolella.

En vihaa naisia, oon naimisissakin sellaisen kanssa.

 

[Shardik]

Kuuntelin äänikirjana Stendhalin The Red and the Black, joka kertoo 1830-luvun ranskalaisen miehen noususta yhteiskunnassa ja hänen rakkauselämän kiemuroistaan. Ilmeisesti kyseessä on romaanikirjallisuuden tienraivaaja, ensimmäinen psykologinen romaani. Mutta onhan nuo kirjat kehittyneet vuosisatojen aikana runsaasti, ei nykyajan mittapuulla mielestäni kummoinen tekele, vaikka varmasti historiallisesti merkittävä. Sama vika monissakin saman aikakauden tai vanhemmissa kirjoissa. Toki myös nykymittapuullakin hienoja klassikoita olen lukenut. Oon vuosien aikana yrittänyt lukea läpi erästä "100 parasta kirjaa koskaan" - listaa, jolla myös tämä Stendhalin teos oli. Nyt on 76/100 luettuna, tai viime aikoina enemmän kuunneltuna.

 

[Reverent]

Tänään sain valmiiksi Jose Riikosen kirjoittaman Sir Elwoodin hiljaiset värit - Backstage-passin. Ostin kirjan (nimmareilla) bändin parin viikon takaiselta Logomon keikalta.
Olen diggaillu bändiä jo aika kauan, mutta mitenkään syvempää yhteyttä bändiin en ole kokenut, mitä nyt pitänyt Juha Lehteä lunkina ja mukavana tyyppinä, bändin ja duon aika monta kertaa nähneenä. Olikin aika ylläri lukea Lehden aika pitkään kestäneestä alkoholi- ja kamaongelmasta, mikä teki Lehdestä kusipään ja pisti bändin pitkälle tauolle.
Paljon mielenkiintoista taustaa bändin levyistä yms. sattumuksista pitkän matkan varrelta tossa oli. Kovia juttuja bändi on kokenut, kuten Hansun ero bändistä ja tietenkin Rikun kuolema, mutta silti jatkavat yhdessä. Varmaan hyvin tiivis ”lauma”, joka tekee edelleen loistavaa musiikkia. Aikamoisen yhteenkuuluvuuden hengen tosta kirjasta aisti vahvasti. Lehtikin on ilmeisesti onnistunut selättämään päihdeongelmansa ainakin toistaiseksi, kuutisen vuotta soberina. Arvostan.
Harmi vaan, että kirja tuli luettua ton viimeisen näkemäni keikan jälkeen. Kirjan luettuani olisin varmaan suhtautunut bändin ennen (Juha Lehteä lukuunottamatta) vähän etäisiin ja tuntemattomiin jäseniinkin ihan eri tavalla, kun nyt tietää vähän hemmojen taustojakin. No, varmaan tulee bändi joskus vielä jossain nähtyä.
En ole mikään erityinen musiikkidiggari ja tää tais olla vasta toinen musiikkialaa käsittelevä kirja, minkä olen lukenut. Eka oli Gösta Sundqvistin elämäkerta. Molemmissa kirjoissa huomaa, että tekijä on oikea musiikin ammattilainen, joka osaa analysoida levyt biisi kerrallaan mulle täysin oudoilla termeillä ja kielikuvilla. Noista huolimatta molemmat kirjat ovat olleet hyvin mielenkiintoista luettavaa ja avanneet mulle mieluisaa musiikkia tekevien ihmisten taustoja.

 

[Larionov #8]

Luettavana kirjapari

Olavi Paavolainen: Lähtö ja loitsu
Oula Silvennoinen: Salaiset aseveljet

Toinen kirjoittaa aikalaisnäkökulmasta, toinen tutkii menneitä asiakirjoja.
Molempien kohtalona leimaantuminen kommunistiksi.
Erittäin ajankohtaisia nykypäivänä. Jos ei jaksa seurata somemiekkailua oikeiston ja vasemmiston välillä, voi ottaa etäisyyttä kirjallisuuden kautta.
Ei tämä varsinaisesti rohkaise uskomaan ihmisen kehittymiseen.

 

[Palstalegenda]

Kuuntelin Hurmeen Niemen. Siinäpä se meni. Oli kai siinä hetkensä. En silti ymmärrä, että se niinnnn hyvä olisi kuin mitä maineensa. Tietysti se on tavallaan sivistävä kirja, kun kahlataan läpi ns. kaikki, mutta meille sivistyneille ihmisille [kröhöm] popularisoitu kevythistoria on aika kevyttä kamaa hei. No Hurme on mukava mies ja en minä pahalla.

Sen jälkeen piti kuitenkin saada kuunnella jotain ihan muuta. True crime -osastolta löytyi lupaava nimi kirjalle: Paluu helvetistä - Kimmo Harjulan uskomaton tarina. Storytelin kommenteissa oli kuvaava kommentti: "kamalin elämäkerta olen ikinä kuunnellut - toivottavasti tällä henkilöllä menee nykyään hyvin." Tämän kirjan ensimmäinen tunti on tämän kirjallisuuden osaston hurjinta ja hirveintä tavaraa mitä minäkään olen koskaan kuunnellut. Kirjan päähenkilön isän toiminta oli suoraan helvetistä. En viitsi edes spoileritagin taakse kirjoittaa mitä hän yhdessä parin kaverinsa kanssa teki vaimolleen. Paljon pahempaa kuin "pelkkä" joukkoraiskaus. Ja kirjan päähenkilö 7-vuotiaana näki kaiken. Aikuisena tuo poika sitten yrittikin moneen kertaan tappaa isänsä. Se muistuttikin jo jollain tapaa Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän toimintaa. Eikä se lapsen äitikään mikään priimus ollut. Laittoi pesuveteen kiehuvaa vettä, mutta kännissä unohti laittaa sinne kylmän veden. Lapsen kuitenkin muisti sinne veteen laittaa. Lapsi oli 1,5-vuotias.

Vahva lukusuositus kirjalle jos genre kiinnostaa. Ja toisaalta älä lue tätä, kirja kuvaa ihmisyyden aivan karmeimpia puolia.

 

[Eddie]

Kuuntelin Hurmeen Niemen. Siinäpä se meni. Oli kai siinä hetkensä. En silti ymmärrä, että se niinnnn hyvä olisi kuin mitä maineensa. Tietysti se on tavallaan sivistävä kirja, kun kahlataan läpi ns. kaikki, mutta meille sivistyneille ihmisille [kröhöm] popularisoitu kevythistoria on aika kevyttä kamaa hei. No Hurme on mukava mies ja en minä pahalla.

Sen jälkeen piti kuitenkin saada kuunnella jotain ihan muuta. True crime -osastolta löytyi lupaava nimi kirjalle: Paluu helvetistä - Kimmo Harjulan uskomaton tarina. Storytelin kommenteissa oli kuvaava kommentti: "kamalin elämäkerta olen ikinä kuunnellut - toivottavasti tällä henkilöllä menee nykyään hyvin." Tämän kirjan ensimmäinen tunti on tämän kirjallisuuden osaston hurjinta ja hirveintä tavaraa mitä minäkään olen koskaan kuunnellut. Kirjan päähenkilön isän toiminta oli suoraan helvetistä. En viitsi edes spoileritagin taakse kirjoittaa mitä hän yhdessä parin kaverinsa kanssa teki vaimolleen. Paljon pahempaa kuin "pelkkä" joukkoraiskaus. Ja kirjan päähenkilö 7-vuotiaana näki kaiken. Aikuisena tuo poika sitten yrittikin moneen kertaan tappaa isänsä. Se muistuttikin jo jollain tapaa Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän toimintaa. Eikä se lapsen äitikään mikään priimus ollut. Laittoi pesuveteen kiehuvaa vettä, mutta kännissä unohti laittaa sinne kylmän veden. Lapsen kuitenkin muisti sinne veteen laittaa. Lapsi oli 1,5-vuotias.

Vahva lukusuositus kirjalle jos genre kiinnostaa. Ja toisaalta älä lue tätä, kirja kuvaa ihmisyyden aivan karmeimpia puolia.

Jos haluat jatkaa karmeissa true crime jutuissa, niin suosittelen Anne Britt Harsemin Äidin petosta. Vähän samoissa maisemissa liikutaan... Vetää kyllä välillä nämä tositarinat hiljaiseksi. En tiedä voiko näitä sinänsä viihdyttäviksi sanoa, kun mennään sinne syvempään päätyyn. Onhan näissä sitten usein se selviytymistarinakin. Ja onhan sitä pahuutta ehtymätön kaivo kirjoitettavaksi ja varmasti löytyy vieläkin pahempaa ja karmeampia kohtaloita... Ja koko ajan tapahtuu.

 

[heketsu88]

Nyt on vuorossa Homeroksen Ilias ja sen jälkeen Odysseia. Pitkään olen suunnitellut lukevani nuo Kreikan kansalliseepokset, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lainata ne.

 

[Turha Kaukalo]

Nyt on vuorossa Homeroksen Ilias ja sen jälkeen Odysseia. Pitkään olen suunnitellut lukevani nuo Kreikan kansalliseepokset, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lainata ne.

Asiallista. Ei edes ole liioittelua sanoa, että Iliaassa on kaikki. Odysseia on jo vähän liiallista ja kieltämättä kevyt verrattuna Iliaaseen.

 

[heketsu88]

Asiallista. Ei edes ole liioittelua sanoa, että Iliaassa on kaikki. Odysseia on jo vähän liiallista ja kieltämättä kevyt verrattuna Iliaaseen.

Jos totta puhutaan, niin en ymmärrä tuosta Iliaksesta melkein mitään:).

 

[Turha Kaukalo]

Jos totta puhutaan, niin en ymmärrä tuosta Iliaksesta melkein mitään:).

Vissiin luet Otto Mannisen käännöstä? Siinä menee aikansa, että heksametriin pääsee kiinni. Siitä lähtien se on komea... metri.

Tämä on muuten hyvä: Homeros: Troijan sota ja Odysseuksen harharetket – Wikipedia

Eikä Saarikosken Odysseia-suomennos ole yhtään huono ja kannattaa tutustua myös hänen Ilias-pätkiinsä. Proosakäännöksiä Homeroksesta löytyy useilla kielillä. Pitkään on jo pitänyt tutustua Robert Gravesin The Anger of Achillesiin mutta luonteeni peruspiirre, laiskuus, on estänyt.

Amazon.com

www.amazon.com

Perhana etten ostaisi kirjaa juuri nyt.

Gravesillahan on paljon luettavaa, mm. suomennetut Claudius-romaanit, joita suosittelen.

(Ja onhan Ilias kaikille hyvesingalongaajille tärkeä kirja, kun Akilles ja Patroklos.)