Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

  • 651 820
  • 5 565

Kilgore Trout

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Cormac McCarthy - Matkustaja & Stella Maris

Kirjasisarukset, kuten oli kirjoissakin sisarukset Bobby ja Alicia, molemmille omat tarinansa. No mutta, tämä kaksikko oli aika hankala tapaus, etenkin Aliciasta kertova Stella Maris, ei siinä ollut kuin kaksi hahmoa jotka keskusteli, oli matematiikan termejä ja siinä maailmassa tunnettuja nimiä, asiantuntija-apuna suomentajalla oli Esko Valtaoja, ettei tämmöiselle matematiikkaidiootille helpointa kamaa. Bobbyn puolisko oli hieman helpompi, muttei sekään mitään tykitystä ollut, melko hiipivää ja viipyilevää kerrontaa. Lukua ei helpota yhtään McCarthyn jerekaralahtimainen kirjoitustyyli, pilkkunäppäin ei pääse näppiksestä kulumaan eikä äänessä olevaa hahmoakaan järin usein mainita, se on lukijan pääteltävissä.

McCarthyn ajoittain ääriväkivaltaisen hengen mukaan, joka näistä kirjoista puuttui tyystin, voi sanoa että kaikki hyvä loppuu aikanaan, sanoi mummo kun päätä leikattiin. Nämä oli viimeiset kirjat mitä rankkojen rajaseutujen kuvaaja kirjoitti, hienoja matkoja hän minulle on tarjoillut. McCarthya suosittelen luettavaksi, mutten näistä aloittaisi, voi kiinnostus lopahtaa heti.

Jos suomentamatonta tuotantoa suomennetaan, ostan kirkuen.
McCarthy säästelee johtolauseita, se pakottaa keskittymään lukemiseen, että pysyy kärryillä siitä kuka puhuu. Erityisesti rajatrilogiassa, kun dialogissa oli vielä paljon espanjaa seassa, se oli välillä melkoisen hämmentävää.

Stella Maris on minulla vielä lukematta.
 

axe

Jäsen
Sain vihdoista viimein luettua KIngin uusimman Hollyn. Meni kaksi kuukautta lyhyeen kirjaan (Kingin mittapuulla). Tämä ei todellakaan tarraa lukijasta, että jos nyt vielä lukisi seuraavan luvun... ja seuraavan. Perus-salapoliisijuttu ilman mitään spesiaalia, ei edes vanhusprofessorien kannibalismi auttanut, kun sekin kortti avataan heti kärkeen eikä jää mitään yllätyskäännettä edes.

Suurin ongelma on auttamattoman leimi henkilökaarti. Holly oli rasittava sivuhahmo Kingin kirjoihin ilmestyttyään, mutta se autistieksentrikon rasittavuus oli sentään ominaisuus. Nyt kun King on halunnut nostaa Hollysta päähenkilön, niin samalla hän on silottanut ne kaikki rosot. Holly on vaan ihan vitun tylsä. Sama koskee myös hänen sidekickejään Robinsonin sisaruksia, jotka ovat täydellisiä ihmisiä joilla kaikki onnistuu. Pahat heput ovat puoliksi muistisairaita ja puoliksi liikuntakyvyttömiä, eikä se nyt vaan riitä pahiksellekaan, että pyssy pysyy jotenkin kädessä.

Päälle vielä tapahtumat korona-aikaan ja teksti vilisemään luennoivalla tavalla arvomaailmaa, että maskeja käyttävät ovat hyviä ihmisiä, maskittomat pahoja, niin aijjajjai.

Tätä heikompaa Kingiä ja ärsyttävämmän tylsempää päähenkilöä saa hakea vaan siitä Gwendy-sarjasta, joka on kai hiljakkoin suomennettu. Siinä tosin on kahden kirjailijan yhteistyö, ja veikkaan että yhteistyötä on se, että King on kirjoittanut vähän alkua ja antanut sitten Chizmarille luvan käyttää nimeään ja tehdä fyffet. Niin paskaa kirjoitusta se Gwendyn viimeinen osa ainakin on, että en halua uskoa Kingin koskeneen siihen kuin lukijana cringe-ilme kasvoillaan.
 

Ilmari Ahde

Jäsen
Suosikkijoukkue
Haukiputaan huorakuoro
Kovasti kehuttu Juhani Branderin Amerikka tuli luettua, eikä mielestäni syyttä ole kehuttu. Elo ei ole helppoa isättömällä ja äidittömällä Kaarlo pojalla ja räväkällä hauraalla mummollaan, saksalaisen sotilaan heilan lapsena Kaarlo on muiden lasten silmätikkuna ja karussa saaristossa nälkä on aina vieraana. Kaarlon ihailemasta Sakarista tulee mieleen Veikko Huovisen Koirankynnenleikkaajan Eetvi, samanlainen auttavainen mies joka haluaa heikossa asemassa olevalle pelkkää hyvää. Sakarikin on yhteisössä ulkopuolinen kuten Kaarlo ja mummo. Vaikka kertomus on välillä varsin surullinen, eritoten mummon touhut ja puheet tuo huumoria mukaan.

Sitten jotain ihan muuta, alulla on Erno Paasilinnan ja Antti Tuurin kirjailema Isoa Inaria kiertämässä, miekkosten matkakirja.
Ja sitten vielä Matti Salminen - Erno Paasilinnan kirjallinen elämä. Melkein nolottaa tunnustaa, etten ole Erno Paasilinnan tuotannosta mitään lukenut, ehkä tämän myötä johonkin tarttuisi, sentään ensimmäisen Finlandia-palkinnon ansainnut kirjailija.
 

Majoneesi

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kaikki voijjaan tuhota
Tietokirjallisuuden Finlandiaehdokkaana oleva Antti Järven Minne katosi Antti Järvi? meni isänpäivälahjana tänään.

Hieno kertomus yhdestä vaietusta aiheesta, laajemminkin juurien tuntemisen ja asioiden käsittelyn tarpeesta.

Uskallan suositella kaikille Suomen lähihistoriasta, sukupolvisesti elämään vaikuttaneista traumoista tai ihan vaan ihmisyydestä kiinnostuneille.
 

Aces High

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät, Red Wings, HIFK Gimmat, THFC
Iijoki-sarja kun tuli kahlattua läpi, piti väliin ottaa jotain kevyempää ja tähän tarkoitukseen soveltui Miika Nousiaisen tuotanto. Vadelmavene pakolaisen olin aiemmin jo lukenut, nyt meni loput.

Takaisin siis Päätalon eepoksiin, Ihmisiä telineillä nyt työn alla.
 

Ilmari Ahde

Jäsen
Suosikkijoukkue
Haukiputaan huorakuoro
Timo Rossi: Lapinlahden Linnut: Miksei asioista puhuta

Nykypäivänä paljon peräänkuulutettu turvallinen tila, työssä tai vapaalla, ei kuulunut tämän pumpun periaatteisiin, ei varsinkaan töissä. Keikkareissut kyllästi viina, väkivalta ja vittuilu, hirveää menoa luettunakin, saatikka että tuommoisessa kyydissä pitäisi olla mukana. Keikkareissuissa oli toki hurjasti hauskojakin juttuja mukana, esim. huutopursuit, Trivial Pursuitia pelattiin niin, että kaikki sai huutaa vastauksen ja ensin tiennyt sai pisteen, eihän sekään ongelmitta mennyt vaan kehittivät keltainen ja punainen kortti -menetelmän, no eihän sekään ongelmitta mennyt.

Kirjassa pääsee kaikki halukkaat ääneen, Heikki Salomaa ei tietenkään ole omin sanoin enää mukana, ja tuleehan sitä juttua miehiltä. Eikä säästellä, sievistellä ja silitellä myötäkarvaan, jos joku oli mulkku niin se tohditaan sanoa. Kaikkihan noista välillä tuppasi olemaan enemmän ja vähemmän kusipäitä, jopa Matti Jaaranen saattoi olla joskus ikävä kaveri. Alkoholisteja oli useampikin, Hedkrok ja Lemola sai korkin kiinni ennen vääjäämätöntä, Lemola vieläpä niin, että oli bändissä mukana ja selvin päin keikkareissuilla, voi ristus sentään. Eränkö veti alkoholia rankasti loppuun saakka ja surullinen loppuhan se olikin, sketsistäkin tuttu Tohtori Timo - Herra Simo oli ihan totista totta, viinaa saatuaan Eränkö muuttui toiseksi mieheksi, eikä se mies ollut Tohtori Timo.

Hyvä teos, tragiikkaa ja komiikkaa löytyy.
 

alwahla

Jäsen
Suosikkijoukkue
Flames, Canadiens, Kraken, HIFK
Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi

Keski-ikäinen helsinkiläinen toimittaja nimeltään Vatanen on kyllästynyt niin työhönsä toimituksessa, vaimoonsa kuin ylipäänsä pääkaupungin vilinään ja kaipaa uutta suuntaa elämälleen. Ollessaan palaamassa takaisin Helsinkiin jälleen yhdeltä jutuntekomatkalta yhdessä kuvaajansa kanssa, kun kuvaajan ohjaama auto törmää metsäjäniksen poikaseen keskellä metsää jossain päin Heinolaa. Poikanen lentää metsään ja toimittaja juoksee heti sen perään katsoakseen, kuinka sen kävi. Tästä alkaa jäniksenpojan sekä toimittajan vuoden pituinen seikkailu Suomessa.

Kirjassa on kantavana teemana vapauden kaipuu sekä lhmisen suhde luontoon, joita kumpaakin käsitellään tyypilliseen Paasilinnaan tapaan humoristisesti ja naseville sekä toisinaan piikikkäillä kommenteilla nyky-yhteiskunnasta. Kirja on ilmestynyt vuonna 1975 ja se kuvaa hyvinkin tarkasti tuon aikakauden elämää aina suurkaupungeista erämaahan ja jopa Neuvosto-Karjalaan asti. Vaikka kirja onkin lähes 50-vuotias, on se omalla tavallaan kestänyt varsin hyvin aikaa nimenomaan kuvatessaan ihmisen kaipuusta perusasioiden äärelle eli luontoon.

Kirjassa Vatanen siis hylkää tutun ja turvallisen arkensa helsinkiläisenä toimittajana ja aviopuolisona yhdeltä istumalta - sanan varsinaisessa merkityksessä ja päättää lähteä kiertämään maata kesyn jäniksenpojan kanssa ohjenuoranaan "mennä sinne, minne kuono osoittaa". Luvassa on monia yllättäviä kohtaamisia eri puolilla Suomea asuvien tavallisten ihmisten kanssa, jotka usein päättyvät täysin eri tavalla, kuin mitä kukaan oli osannut odottaa.

Huumori on rönsyilevää ja toisinaan aika rankkaakin, mikä lienee tuttua niille, jotka ovat aiemmin lukeneet Paasilinnan teoksia. Voisi teosta myös luonnehtia aika sovinistiseksi, sillä naisen rooli kirjassa on olla joko ärsyttävä vaimo, pelokas vanhempi rouva tai sitten huomattavasti päähenkilöä nuorempi ja varsin näyttävä rakastajatar, jonka kanssa Vatanen päättää aloittaa uuden elämän ja hylätä sen kummemmin asiaa pohtimatta oman vaimonsa.

Teksti ja tarina etenee hyvinkin jouhevasti alusta lähtien vieden lukijan mennessään. Vatanen viettää kiertelevää elämää yhdessä hiljalleen paranevan ja voimistuvan jäniksensä kanssa ja tutustuu muutamaan hyvinkin mieleenpainuvaan hahmoon vuoden aikana, joista tulee ensimmäisenä mieleen Kiuruveden entinen nimismies Hannikainen. Kyseessä on yli 70-vuotias mies, jolla on erikoinen fiksaatio Urho Kekkoseen. Hannikainen kun on kovasti vakuuttunut siitä, että tuolloin presidenttinä ollut Kekkonen ei ollut alkuperäinen Kekkonen, vaan joku kaksoisolento, joka otti alkuperäisen Kekkosen paikan aivan 1960-luvun lopussa. Todisteena tästä Hannikaisella on kymmeniä valokuvia kummastakin Kekkosesta eri ajanjaksoilta sekä kymmeniä kuvia tämän päästä, jonka ympärysmittaa mittaamalla hän on tullut vakuuttuneeksi löytönsä paikkansapitävyydestä.

Lisäksi Vatanen pääsee kirjan sivuilla sammuttamaan niin metsäpaloa, juomaan litrakaupalla kiljua, tekemään erinäisiä hanttihommia eri puolilla Lappia sekä Kainuuta sekä kestitsemään sekä Suomen puolustusvoimia että ihan kansainvälisiä vieraita, joiden kanssa hän lähtee vielä metsästämään karhua, joka on herännyt talviuniltaan jouduttuaan keskellä puolustusvoimien sotaharjoitusta. Näistä kaikista seikkailuista kerrotaan hyvinkin lennokkaaseen tyyliin ja monasti ne hauskimmat toilailut saivat naurunpyrskähdyksiä aikaiseksi.

Kirjassa on kuitenkin myös niitä huonoja puolia ja se osuus alkaa sivulta 171 (kokonaisuudessaan kirjassa 218 sivua), jolloin koko juoni ja varsinkin kerrontatyyli muuttuvat niin täydellisesti, että hetken aikaa epäilin lukevani jotain toista kirjaa. Kyseisessä kohdassa Vatanen herää vuosisadan pahimmasta krapulasta ja loppuosa kirjasta vaikuttaa hyvinkin erilaiselta ja ennen kaikkea huonommalta kuin alkuosa.

Lopussa koko tarina pistetään vielä enemmän läskiksi kertomalla Vatasen todella mittavasta ja pitkäkestoisesta ryyppyputkesta takautumien kautta. Toivuttuaan tuosta krapulasta Vatanen jäniksineen lähtee Lappiin erämaamökkiin, jota korjatessaan talvipakkasilla samainen karhu, jonka kaatamisessa hän epäonnistui paria kuukautta aiemmin, tulee varastamaan ruokaa Vatasen mökistä. Tämä ei tuosta ryöstöstä innostu, vaan päättää lähteä seuraamaan karhua aikeenaan tappaa se. Edessä on kymmenien tai jopa satojen kilometrien mittainen takaa-ajo, joka lopulta huipentuu siihen, että Vatanen saa kuin saakin kaadettua väsyneen ja raivokkaan pedon Venäjän Karjalassa.

Koska kirja on näinkin poukkoileva sekä kerronnaltaan että myöskin sisällöltään, on tälle mahdotonta antaa kovinkaan hyvää arvosanaa. Olen aiemmin lukenut Paasilinnalta yhden kirjan - Herranan aika -romaanin, joka kärsi samanlaisesta ongelmasta kuin tämäkin kirja. Siinä oli kuitenkin jokseenkin selkeä juoni, kun taas tässä romaanissa juoni tavallaan katkeaa kesken ja se korvautuu jollain ihan muulla tarinalla.

**
 

Rick Rother

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit, Kärpät
Paasilinnan tarinat tahtoo olla kaikki vähän sellaisia. Sivukujilla poikkeavia. Erilaisia. Niistä joko pitää tai ei pidä. Osa on omassa luokassaan toki huonompia. Isoisää etsimässä, Maailman paras kylä, Rietas rukousmylly ja Liikemies Liljeroosin ilmalaivat ovat omat suosikkini. Maailman paras kylä on mielestäni Paasilinnan paras eepos.

Tuo Lapinlahden linnut pitäisi ottaa lukuun. Jonossa on nyt ihan ok paljon tavaraa, vaikka jono onkin asiakkaiden muodostama varasto, joka ei tuota lisäarvoa.

Iijoesta yhdeksän luettu. Kymmenes joululomalla. Kallen lapsuus meni melko monta kirjaa putkeenkin. Tempaisinko neljä ensimmäistä, ilman muita kirjoja väliin tuossa kesällä.

Nyt menossa Karin Smirnoffin Merikotkan huuto. Jatkaa Larssonin Millenium trilogian saagaa. Ei ainakaan vielä ole yltänyt minkään edellisen osan tasolle, mutta kohta näyttää alkavan toiminta. Lisbethiä saisi olla enemmän ja sen Mikaelin voisi heittää eläkkeelle.
 

Ilmari Ahde

Jäsen
Suosikkijoukkue
Haukiputaan huorakuoro
Onhan sitä tullut taas luettua yhtä jos kolmatta, nostona kirjapinosta ottaisin kaksikon Kauko Röyhkä & Anneli Aunola kirjat Liian lempeä mies ja Tanssipartneri. Kolmas on ilmestynyt tänä vuonna ja neljäs kirja näyttäisi tulevan ensi vuonna.

Kirjailijakaksikko on tarttunut rankkoihin juttuihin - pedofilia ja parisuhdeväkivalta kahden ensimmäisen kirjan tenhoavia aiheita. Parin yhteistyö toimii, Aunola entisenä poliisina osaa tuoda mukaan poliisin toimintatapoja ja työyhteisöä, siitähän muusikko ja kirjailija Röyhkä ei varmaan tiedä yhtään mitään, niin eri maailmassa on elämäntyönsä tehnyt. Päähenkilö Alisa Aho on ollut oikein hyvä ja uskottava, ei täydellinen yli-ihminen kuten joissain toiminnallisemmissa dekkareissa on välillä tupannut olemaan.

Toimivaa kamaa, ei toki kaikkien pala pullaa rajujen aiheidensa takia, joku voi vetää rusinan väärään kurkkuun.
 

Tinke-80

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Haukat
Parikymppisenä tuli aloitettua urakka jossa aloitin Arto Paasilinnan teoksien lukemisen ensimmäisestä kirjasta aina viimeisimpään. Silloin kyllä tuli nautittua Paasilinnan huumorista. Viimeisimmät Paasilinnan teokset jäivät lukematta koska omasta mielestäni se taso laski sen verran ettei kannattanut enää vaivata itseään. Mutta erinomainen humoristi on kyseessä.
 

Kilgore Trout

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Luin Ágota Kristófin kirjan Todiste, joka on suoraa jatkoa Iso vihko -kirjalle. Erittäin omintakeinen kirjailija, jonka teksti on helppoa ja nopeaa lukea, se kun koostuu enimmäkseen lyhyistä päälauseista. Viehätys on minimalistisen tyylin lisäksi oudossa tarinassa. Kolmas osa eli Kolmas valhe odottaa vielä kirjaston jonossa.

Sitä ennen luin Steinbeckin Tuntemattomalle jumalalle, joka tarttui käteen kun siivosin kirjahyllyistä kierrätykseen joutavia kirjoja. Se on hyvin varhaista Steinbeckiä eikä pateettisuudessaan edes kovin hyvä kirja, ja olin sen lukenut jo aiemminkin tietysti. Nyt se joutaa kierrätyshyllyyn, eikä sitä ole tarpeen enää tässä elämässä lukea.

Näitä ennen meni muutama kirja englanninkielistä scifiä, joiden joukosta voisi nostaa Adrian Tchaikovskyn Children of Timen Arthur C. Clarke Awardin voittajana ja muutenkin. Voi olla etteivät torakat perikään maata vaan hyppyhämähäkit!
 

Kilgore Trout

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Parikymppisenä tuli aloitettua urakka jossa aloitin Arto Paasilinnan teoksien lukemisen ensimmäisestä kirjasta aina viimeisimpään. Silloin kyllä tuli nautittua Paasilinnan huumorista. Viimeisimmät Paasilinnan teokset jäivät lukematta koska omasta mielestäni se taso laski sen verran ettei kannattanut enää vaivata itseään. Mutta erinomainen humoristi on kyseessä.
Luin myös nuorempana Paasilinnan kirjoja ja pidin niistä. Sitten niistä meni hieman maku, kun kirjailija itse paljastui vähemmän mukavaksi ihmiseksi. Se ei estänyt kirjoittamasta hauskoja kirjoja.
Niinhän Viisikko-, Salaisuus- ym. kirjasarjat kirjoittanut Enid Blytonkin hyljeksi omia lapsiaan, tai ainakin osaa heistä.
 

MarkoPalo

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK, ManU, Hammarby IF, Jokerit
Pierre Lémaitre: Näkemiin taivaassa
Erinomainen teos, kertakaikkiaan. Vahva suositus

Myös ylempänä mainittu Antti Järven "Mihin katosi Antti Järvi" on myös erittäin hyvä, mielenkiintoinen ja uusia, aiemmin tuntemattomia, tapahtumia paljastava

Lähellä kaikkien aikojen suosikkiani on toki yhä Anthony Doerrin "Kaikki se valo, jota emme näe"
 

-FNM-

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP
Pierre Lémaitre: Näkemiin taivaassa
Erinomainen teos, kertakaikkiaan. Vahva suositus

Myös ylempänä mainittu Antti Järven "Mihin katosi Antti Järvi" on myös erittäin hyvä, mielenkiintoinen ja uusia, aiemmin tuntemattomia, tapahtumia paljastava

Lähellä kaikkien aikojen suosikkiani on toki yhä Anthony Doerrin "Kaikki se valo, jota emme näe"

Suosittelen tuon Lemaitren trilogian kahta muutakin osaa.

Kaikki se valo, jota emme näe on myös hieno.

Katja Ketun uusimmasta Erään kissan tutkimuksia -kirjasta tykkäsin myös paljon. Ketulla ja Rosa Liksonilla on sama harvinainen vika. He osaavat laittaa sen päänsisäisen tarinansa aika paljon keskivertoa paremmin paperille.
 

MarkoPalo

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK, ManU, Hammarby IF, Jokerit
Suosittelen tuon Lemaitren trilogian kahta muutakin osaa.

Kaikki se valo, jota emme näe on myös hieno.

Katja Ketun uusimmasta Erään kissan tutkimuksia -kirjasta tykkäsin myös paljon. Ketulla ja Rosa Liksonilla on sama harvinainen vika. He osaavat laittaa sen päänsisäisen tarinansa aika paljon keskivertoa paremmin paperille.

Kyllä, myös Lemaîtren "Tuhon varjot" ja "Tulen lapset" ovat erittäin hyviä. Sen sijaan mielestäni uudempi kirja samalta tekijältä, "Loistavat vuodet" ei samaan tasoon yllä

Täytyy tuo Katja Ketun uusin ottaa lukulistalle
 

Vaughan

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara
Lähellä kaikkien aikojen suosikkiani on toki yhä Anthony Doerrin "Kaikki se valo, jota emme näe"
Doerrin uusin teos "Taivaanrannan taa" oli mielestäni vielä parempi kuin Kaikki se valo...

Se voi jakaa mielipiteitä, koska tapahtuu kolmella aikatasolla - 1400-luvun Konstantinopolissa, nykyajan USA:ssa ja tulevaisuudessa avaruusaluksessa. Kaikkia tarinoita yhdistää muinainen kreikkalainen näytelmä "Kukkupilvelä" (kirjan englanninkielinen nimi onkin Cloud Cockoo Land).

Itse olen aina pitänyt sekä historiallisista että scifi-kirjoista. Tässä ne yhdistyvät sulassa sovussa, mutta tunnen ihmisiä, jotka eivät voi sietää mitään epätodellisia elementtejä tarinoissa - mikä on mielestä hieman ristiriitaista romaanitaiteen parissa, mutta mikäpä minä olen heitä tuomitsemaan...
 

Kilgore Trout

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Doerrin uusin teos "Taivaanrannan taa" oli mielestäni vielä parempi kuin Kaikki se valo...

Se voi jakaa mielipiteitä, koska tapahtuu kolmella aikatasolla - 1400-luvun Konstantinopolissa, nykyajan USA:ssa ja tulevaisuudessa avaruusaluksessa. Kaikkia tarinoita yhdistää muinainen kreikkalainen näytelmä "Kukkupilvelä" (kirjan englanninkielinen nimi onkin Cloud Cockoo Land).

Itse olen aina pitänyt sekä historiallisista että scifi-kirjoista. Tässä ne yhdistyvät sulassa sovussa, mutta tunnen ihmisiä, jotka eivät voi sietää mitään epätodellisia elementtejä tarinoissa - mikä on mielestä hieman ristiriitaista romaanitaiteen parissa, mutta mikäpä minä olen heitä tuomitsemaan...
Minä pidin enemmän varhaisemmasta Kaikki se valo jota emme näe, mutta makuasioitahan nämä ovat. Jos oikein muistan niin tuossa Taivaanrannan taa oli jotain rakenteellisia kömpelyyksiä juonessa, jotka häiritsivät. Miellyttävä lukukokemus kuitenkin sekin oli.
 

aalto

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP, änärin suomalaiset
Suosittelen tuon Lemaitren trilogian kahta muutakin osaa.

Kaikki se valo, jota emme näe on myös hieno.

Katja Ketun uusimmasta Erään kissan tutkimuksia -kirjasta tykkäsin myös paljon. Ketulla ja Rosa Liksonilla on sama harvinainen vika. He osaavat laittaa sen päänsisäisen tarinansa aika paljon keskivertoa paremmin paperille.
Itse en oikein innostunut missään vaiheessa tuosta Ketun uusimmasta. Olihan se ihan hyvin kirjoitettu ja tarina kulki, mutta ehkä itse on tullut luettua liikaa tuollaisia sukupolvien ylittäviä suomalaisten (naisten) surkeista kohtaloista kertovia tarinoita, jotta tuo olisi sytyttänyt. Eli sellaiset kolme tähteä tuolle.

Nyt on menossa Richard Osmanin Viimeinen pirulainen, jossa on ehkä vähän samaa vikaa kuin tuossa Ketussa. Tuo on sarjan neljäs osa ja uutuuden viehätys on päässyt jo katotamaan. Teksti on kyllä sujuvaa, hahmot koukuttavia ja tarina etenee, mutta ei siinä ole enää samaa raikkautta kuin Torstain murhakerhossa. Silti tälle ensimmäisen kolmanneksen perusteella neljä tähteä.
 

Kilgore Trout

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Luin Michelle Min Sterlingin kirjan Nollaleiri, joka tarttui mukaan kirjaston tyrkkyhyllystä The New York Times -bestsellerinä. Kirjan kannen sisäliepeellä lukee "Nollaleiri on juuri sellaista feminististä ilmastofiktiota, jota maailma kiireelliisesti tarvitsee."
Tuo feministisärmä on persoonallisinta ja sitä kautta kirjan parasta antia. Kun sen riisuu pois, niin jäljelle jää keskinkertainen n. vuoteen 2050 sijoittuva dystopia, jonka sisäinen uskottavuus horjuu paikka paikoin ikävästi.
 

Wiljami

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jukurit, sympatiaa muuhun Savoon ja Kaakonkulmalle
Muutaman kuukauden ajan tuli jo huomattua että Andrzej Sapkowskin hussiittitrilogian viimeinen osa (siis kuudes) on saatu vihdoin suomennettua ja paikalliskirjaston "uutuudet" hyllyyn. Kaikenlaista luettavaa oli kuitenkin ja harmittavan irralliset muistikuvat oli tarinan aiemmista kirjoista jotka olin lukenut, niin päätin aloittaa koko sarjan alusta ja lukea kerralla, kunhan lukuaikaa siunaantuu.

Nyt kolmena iltana ahminut siis tuota saagaa alusta ja onhan tuo aivan tolkuttoman hyvää kerrontaa. Kiitokset siis Sapkowskille sekä suomentajalle tarinasta jota lukiessa saa olla nauramassa ääneen monessa kohtaa. Hahmotkin ovat juuri sopivalla tasolla ärsyttäviä antisankareita että niille tavallaan toivoo hyvää, muttei sinänsä haittaa vaikka useassa kohtaa saavat opettavaisesti kuhmua. Onhan tuossa toki huumori kovinkin keskenkasvuista useissa paikoin, mutta itseäni ei tässä nimenomaisessa tapauksessa ainakaan hävetä yhtään tunnustaa että kyllähän se naurattaa jos esimerkiksi lääketieteen asiantuntijaksi esittäytyvä muistuttaa että tunnistaahan sen jo oireista, kärsiikö potilas sisällään asuvasta demonista, vai ripulista.

Kerronnallisesti Sapkowski on sinänsä pitkän perinteen äärellä, vastaavanlaista hersyvää tykitystä oli jo Don Quijotessa paikoin kun välillä roimittiin kartuilla ja ajoittain nautittiin vatsapalssamia (olen lukenut ainoastaan 30-luvun käännöksen) sydänsuruihin.
 

Kilgore Trout

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Luen tai oikeastaan yritän lukea ruotsalaisen Fredrik Backmanin kirjaa Me vastaan te. Se on suoraa jatkoa hyvin myyneelle ja kehutulle Kiekkokaupunki -kirjalle, jota en ole lukenut. Tässä(kin) kirjassa on paljon jääkiekkoa, ja se osa tekee siitä joten kuten luettavan. Kaikki muu on niin ylitunteellista roskaa (vai voiko kirjailijan yli 10 miljoonaa myytä kirjaa olla väärässä?), että on pakko heittää kesken ja käydä huomenna kirjastossa.
 

Rick Rother

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit, Kärpät
Ystävän suosituksesta aloitettu Robert Galbraithin Käen kutsu. Arvasi oikein. Pidän ja hymähtelen. Unohdin mainita hänelle Mick Herronin mainiosta Jackson Lamb -sarjasta. Pitäisi muistaa.

Kuuntelussa ollut Päätalon Iijoki -sarja lähtee työn alle. Uusin osa äänikirjapalveluihin äänitettävistä ilmestynyt tänään. Kyseessä on sarjan kymmenes osa Liekkejä laulumailla. Äänikirjoinahan nuo tosin on julkaistu jo joskus todella kauan aikaa sitten. Löytyy näkövammaisten kirjastosta, johon kärsimättömät ja paatuneet saavat tunnukset kirjastosta esimerkiksi lukihäiriöN perusteella.
 
Suosikkijoukkue
HPK
Pitkä tauko oli lukemisesta, mutta nyt saanut otettua itseä niskasta kiinni. Menossa Cormac McCarthyn Matkustaja. Ainakin toistaiseksi ollut aika erilainen kuin saman tekijän The Road. Tässä on jopa huumoriakin mukana.
 

Sonny Burnett

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko
Tyttö joka sai kaulapannan-Suomalaisen ihmiskaupan uhrin tarina.

Julkisuudessakin paljon esillä ollut tapaus. 15 vuotiaan kuopiolaistytön tilitys.
 

Kilgore Trout

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Luin Iida Rauman Hävityksen, rankka kirja kiusaamisesta, jota oli välillä raskas lukea, eikä sitä helpoksi oltu tarkoitettukaan.
Siitä on kirjoitettu paljon ansiokkaita kritiikkejä, joten totean vain, että paska nakki koulukiusaajien, niin oppilaiden kuin opettajankin kannalta, että kiusattu päättää kirjoittaa kokemuksistaan autofiktiota, josta ihmiset ovat käsittääkseni Kaarinassa tunnistettavissa. Ja kirja vielä voittaa Finlandia-palkinnon eli saa maksimaalisen määrän julkisuutta.
No, jos kirja suunnilleen pitää paikkaansa, ja miksi ei pitäisi, niin kostoa voi pitää oikeutettuna.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös