Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi
Keski-ikäinen helsinkiläinen toimittaja nimeltään Vatanen on kyllästynyt niin työhönsä toimituksessa, vaimoonsa kuin ylipäänsä pääkaupungin vilinään ja kaipaa uutta suuntaa elämälleen. Ollessaan palaamassa takaisin Helsinkiin jälleen yhdeltä jutuntekomatkalta yhdessä kuvaajansa kanssa, kun kuvaajan ohjaama auto törmää metsäjäniksen poikaseen keskellä metsää jossain päin Heinolaa. Poikanen lentää metsään ja toimittaja juoksee heti sen perään katsoakseen, kuinka sen kävi. Tästä alkaa jäniksenpojan sekä toimittajan vuoden pituinen seikkailu Suomessa.
Kirjassa on kantavana teemana vapauden kaipuu sekä lhmisen suhde luontoon, joita kumpaakin käsitellään tyypilliseen Paasilinnaan tapaan humoristisesti ja naseville sekä toisinaan piikikkäillä kommenteilla nyky-yhteiskunnasta. Kirja on ilmestynyt vuonna 1975 ja se kuvaa hyvinkin tarkasti tuon aikakauden elämää aina suurkaupungeista erämaahan ja jopa Neuvosto-Karjalaan asti. Vaikka kirja onkin lähes 50-vuotias, on se omalla tavallaan kestänyt varsin hyvin aikaa nimenomaan kuvatessaan ihmisen kaipuusta perusasioiden äärelle eli luontoon.
Kirjassa Vatanen siis hylkää tutun ja turvallisen arkensa helsinkiläisenä toimittajana ja aviopuolisona yhdeltä istumalta - sanan varsinaisessa merkityksessä ja päättää lähteä kiertämään maata kesyn jäniksenpojan kanssa ohjenuoranaan "mennä sinne, minne kuono osoittaa". Luvassa on monia yllättäviä kohtaamisia eri puolilla Suomea asuvien tavallisten ihmisten kanssa, jotka usein päättyvät täysin eri tavalla, kuin mitä kukaan oli osannut odottaa.
Huumori on rönsyilevää ja toisinaan aika rankkaakin, mikä lienee tuttua niille, jotka ovat aiemmin lukeneet Paasilinnan teoksia. Voisi teosta myös luonnehtia aika sovinistiseksi, sillä naisen rooli kirjassa on olla joko ärsyttävä vaimo, pelokas vanhempi rouva tai sitten huomattavasti päähenkilöä nuorempi ja varsin näyttävä rakastajatar, jonka kanssa Vatanen päättää aloittaa uuden elämän ja hylätä sen kummemmin asiaa pohtimatta oman vaimonsa.
Teksti ja tarina etenee hyvinkin jouhevasti alusta lähtien vieden lukijan mennessään. Vatanen viettää kiertelevää elämää yhdessä hiljalleen paranevan ja voimistuvan jäniksensä kanssa ja tutustuu muutamaan hyvinkin mieleenpainuvaan hahmoon vuoden aikana, joista tulee ensimmäisenä mieleen Kiuruveden entinen nimismies Hannikainen. Kyseessä on yli 70-vuotias mies, jolla on erikoinen fiksaatio Urho Kekkoseen. Hannikainen kun on kovasti vakuuttunut siitä, että tuolloin presidenttinä ollut Kekkonen ei ollut alkuperäinen Kekkonen, vaan joku kaksoisolento, joka otti alkuperäisen Kekkosen paikan aivan 1960-luvun lopussa. Todisteena tästä Hannikaisella on kymmeniä valokuvia kummastakin Kekkosesta eri ajanjaksoilta sekä kymmeniä kuvia tämän päästä, jonka ympärysmittaa mittaamalla hän on tullut vakuuttuneeksi löytönsä paikkansapitävyydestä.
Lisäksi Vatanen pääsee kirjan sivuilla sammuttamaan niin metsäpaloa, juomaan litrakaupalla kiljua, tekemään erinäisiä hanttihommia eri puolilla Lappia sekä Kainuuta sekä kestitsemään sekä Suomen puolustusvoimia että ihan kansainvälisiä vieraita, joiden kanssa hän lähtee vielä metsästämään karhua, joka on herännyt talviuniltaan jouduttuaan keskellä puolustusvoimien sotaharjoitusta. Näistä kaikista seikkailuista kerrotaan hyvinkin lennokkaaseen tyyliin ja monasti ne hauskimmat toilailut saivat naurunpyrskähdyksiä aikaiseksi.
Kirjassa on kuitenkin myös niitä huonoja puolia ja se osuus alkaa sivulta 171 (kokonaisuudessaan kirjassa 218 sivua), jolloin koko juoni ja varsinkin kerrontatyyli muuttuvat niin täydellisesti, että hetken aikaa epäilin lukevani jotain toista kirjaa. Kyseisessä kohdassa Vatanen herää vuosisadan pahimmasta krapulasta ja loppuosa kirjasta vaikuttaa hyvinkin erilaiselta ja ennen kaikkea huonommalta kuin alkuosa.
Lopussa koko tarina pistetään vielä enemmän läskiksi kertomalla Vatasen todella mittavasta ja pitkäkestoisesta ryyppyputkesta takautumien kautta. Toivuttuaan tuosta krapulasta Vatanen jäniksineen lähtee Lappiin erämaamökkiin, jota korjatessaan talvipakkasilla samainen karhu, jonka kaatamisessa hän epäonnistui paria kuukautta aiemmin, tulee varastamaan ruokaa Vatasen mökistä. Tämä ei tuosta ryöstöstä innostu, vaan päättää lähteä seuraamaan karhua aikeenaan tappaa se. Edessä on kymmenien tai jopa satojen kilometrien mittainen takaa-ajo, joka lopulta huipentuu siihen, että Vatanen saa kuin saakin kaadettua väsyneen ja raivokkaan pedon Venäjän Karjalassa.
Koska kirja on näinkin poukkoileva sekä kerronnaltaan että myöskin sisällöltään, on tälle mahdotonta antaa kovinkaan hyvää arvosanaa. Olen aiemmin lukenut Paasilinnalta yhden kirjan - Herranan aika -romaanin, joka kärsi samanlaisesta ongelmasta kuin tämäkin kirja. Siinä oli kuitenkin jokseenkin selkeä juoni, kun taas tässä romaanissa juoni tavallaan katkeaa kesken ja se korvautuu jollain ihan muulla tarinalla.
**