Mainos
  • Joulurauhan julistus
    Huomenna, jos Moderaattorit suovat, on meidän Jatkoajan armorikas joulupäivä; ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha, kehottamalla kaikkia tätä palstaa asiaankuuluvalla kirjoittelulla täyttämään sekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja joulurauhaa jollakin laittomalla taikka sopimattomalla kirjoituksella häiritsee, on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää siihen rangaistukseen, jonka Moderaattorit ja säännöt kustakin rikoksesta ja rikkomuksesta erikseen säätävät.

    Toivotamme kaikille Jatkoajan kirjoittajille sekä lukijoille Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2025.

Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

  • 697 824
  • 5 765

Kilgore Trout

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Ei ollut välipala mutta ei ollut oikeastaan historiallinen dekkarikaan. Tuli tahkottua läpi, kieli oli hyvää mutta omaan makuun tarina ei vaan vienyt mennessään vaikka jossain vaiheessa saattoikin ymmärtää allegorisuuden ja useissa paikoin hymähdellä rivien välistä jatkuvasti hyppiville kuvauksille koko kansan (paitsi dissidenttien) rakastamista johtohahmoista (kustakin vuorollaan). Ei mikään nopeatempoisinkaan lukukokemus, 1,5 kuukauden illat meni tuon kanssa. Toisaalta ehkä ihan hyväkin nukahtamiskirjana sen verran raskassoutuinen että parin sivun jälkeen lähtee taju.

Seuraavaksi siirto todennäköisesti ihan toiseen ääripäähän kun kirjastosta varauksessa T. Kingfisherin ymmärtääkseni hassuttelufantasiaa.
Orhan Pamukilla oli liikaa sanoja käytettävissään, ja minullakin tuo kirja kesti pitkään. Oli pakko lukea jotain vetävämpää välissä pariinkin otteeseen.

Nyt luen vaihteeksi fantasiaa, vieläpä kiinnostavaa fantasiaa eli Leigh Bardugon Salatun tiedon seuraa. Fantasia on usein saman kaavan toistoa, mutta tässä on taikuuteen saatu erilainen ote. Luulen silti, että nuoret aikuiset nauttivat tästä enemmän kuin minä.
 

Ilmari Ahde

Jäsen
Suosikkijoukkue
Haukiputaan huorakuoro
Nyt on menossa turkkilaisen Orhan Pamukin Ruttoyöt, vaatimattomasti 818-sivuinen dekkaria ja historiallista romaania yhdistelevä kertomus kuvitteellisesta ruttoepidemian eristämästä Välimeren saaresta vuonna 1901. Toistaiseksi, yli 100 sivun jälkeen, kirja on pitänyt otteessaan, joten sivumäärä ei rasita muita kuin ranteita.

Ei ollut välipala mutta ei ollut oikeastaan historiallinen dekkarikaan. Tuli tahkottua läpi, kieli oli hyvää mutta omaan makuun tarina ei vaan vienyt mennessään vaikka jossain vaiheessa saattoikin ymmärtää allegorisuuden ja useissa paikoin hymähdellä rivien välistä jatkuvasti hyppiville kuvauksille koko kansan (paitsi dissidenttien) rakastamista johtohahmoista (kustakin vuorollaan). Ei mikään nopeatempoisinkaan lukukokemus, 1,5 kuukauden illat meni tuon kanssa. Toisaalta ehkä ihan hyväkin nukahtamiskirjana sen verran raskassoutuinen että parin sivun jälkeen lähtee taju.
Tämä on minullakin odottelemassa, kirjakaupan bonus oli menossa vanhaksi ja pitihän se käyttää, Joël Dickerin uutukaista Alaska Sandersin tapaus, ei ollut juuri silloin saatavilla niin otin Pamukin. Dicker tuli juuri kotiutettua Elisan e-kirjakaupasta alehintaan.
 

Eddie

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät & kaikki karsintasarjat
Jeffrey Archeria tässä nyt kuunnellu taas pienen tauon jälkeen. Tajusin nyt, mikä tässä ärsyttää. Vaikka tarinat ja juonet on ihan hyviä, niin tarinat etenee jotenkin vähän liian nopeaa. Tulee fiilis, että rakenne on tehty ranskalaisilla viivoilla ja sitä kirjoitetaan puhtaaksi. Esimerkiksi mitään kuvauksia ympäröivästä maailmasta ei ole. Asioita vain tapahtuu jossain ja joidenkin henkilöiden tekemänä. En tiedä onko tämä Archerin tyyli kaikissa kirjoissa, mutta ainakin tässä Oikeus ja Kohtuus kirjassa tämä on tyyli. Yhtä aikaa tekee mieli jättää kesken, mutta silti vähän kiinnostaa, miten Williamin tarina etenee.
 

Kilgore Trout

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Luin Olga Tokarczukin esseen Ognosia. Tokarczuk on ollut minulle hankala rasti luettavaksi, vaatii erityisen mielentilan, että hänen kirjoihinsa jaksaa keskittyä.

Niinpä 37-sivuinen vihkonen oli huomattavasti helpompi lähestyttävä, sillä "Vauriot ognosian alueella ilmenevät kyvyttömyytenä nähdä maailma integraalisena kokonaisuutena, ts. kaiken näkemisenä toisistaan erillisenä; näiden vaurioiden yhteydessä häiriintyvät myös -> tilannetaju ja kyky synteesiin ja toisistaan näennäisesti irrallisten faktojen yhdistämiseen. Ognosiavaurioiden hoidossa käytetään usein romaaniterapiaa (hätätapauksissa myös novelleja).", kuten esseen takakansitekstissä sanotaan.
 

Hollanti

Jäsen
Suosikkijoukkue
Varmaan se KalPa
Remeksen uusimman kuuntelin töissä tänään loppuu. Sama juonihan jokaisessa kirjassa on, ja tuokin oli ihan mukiinmenevä sarja. Ehkä paikoitellen vähän sekavahko.

vähän toivoin, että "operaatio lumisade" olisi onnistunut, ja seuraavissa kirjoissa oltais käsitelty siitä kriisistä selviytymistä, mutta ilmesti Remes ei enää kirjoittele saagoja

Huomenna kuunteluun lähtee Helena Immosen "Napakettu"
 

Dino

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomi
Tässä välissä luin Tuomas Mustikaisen aika yksipuolisesta näkökulmasta kirjoitetun kirjan palestiinalaisista, eli Kielletty kansa. Aihe kiinnostaa, kun se nyt taas nousi ikävällä tavalla uudelleen pinnalle, mutta kirjassa häiritsi tuo selkeä valinta, että kirja oli kerrottu hyvin pitkälti palestiinalaisten narratiivilla ja israelilaisten puolelta oli valittu mukaan vain sellaisten ihmisten näkemyksiä, jotka vastustivat Israelin nykyistä politiikkaa ja suhtautumista palestiinalaisiin. Kirjan mielenkiintoisin osio oli loppupuolella ollut luku homoseksuaalien asemasta palestiinalaisalueilla ja vanhoillisessa Jerusalemissa verrattuna esim. liberaaliin Tel Aviviin. Se oli aika karua luettavaa.

Tällä hetkellä kesken on Mikkopekka Heikkisen Poromafia, osa 2. Olen tykännyt aina Heikkisen oivaltavasta tyylistä tarkkailla yhteiskuntaa ja parodioida sen eri ilmiöitä humoristisella otteella, ja Poromafian ykkösosa on suosikkini Heikkisen kirjoista. Alun perusteella kakkososakin on ihan taattua Heikkistä.
 

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Kuuntelen tuota Matthew Perryn kirjaa. Jossain puolenvälin paikkeilla menen.

Hyvin otteessaan pitävä kirja. Perry sanoittaa tuossa kyllä erinomaisella tavalla sitä addiktin omaa kokemusmaailmaa. Kaikkea sitä addiktion todellisuutta, mitä se on siellä addiktin omassa päässä ja tunne-elämässä. Itsellänikin kun on vahvaa kokemusta näistä asioista, niin pystyn tosi vahvasti samaistumaan noihin juttuihin, joista Perry puhuu. Miten lapsuudesta asti on kokenut kyvyttömyyttä rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta, hylätyksi tulemisen pelkoa ja tarvetta miellyttää muita ihmisiä. Hän ei tuossa kirjassa ainakaan tuossa puolen välin tienoilla ole puhunut seksiaddioktiosta, mutta minusta kuulostaa siltä, että hänellä oli myös sellainen. Addiktio hakea hyväksyntää naisilta.

Vaikka Perryllä oli aineellisessa mielessä kaikki mahdollinen, mitä ihmisellä vaan ikinä voi olla, niin tuo kirja rehellisesti avaa sen, että oikeasti loppupeleissä hänellä ei ollut oikein mitään.

Tämä kirja toimii minun mielestäni todella hyvänä oppimateriaalina siitä, että mitä se addiktin elämä on, koska tämä avaa oven sinne kuoren sisäpuolelle.

Noista tunne-elämän vammoista ylitse pääseminen ja toipuminen. Tuon äärelle Matthew Perry ei valitettavasti tainnut oikein ikinä päästä. Tuossa on nähdäkseni se ihan kova ydin, että minkä vuoksi addiktille se toipuminen on niin pirun vaikeaa. Kun ne kaikki emotionaaliset haavat aukeaa, niin niiden kohtaaminen on aivan huikaisevan pelottavaa ilman mitään esimerkiksi alkoholin tuomaa henkistä kainalosauvaa. Totuutta kohti pitäisi mennä, mutta se ei ole helppoa.
 
(1)
  • Tykkää
Reactions: Dino

Ilmari Ahde

Jäsen
Suosikkijoukkue
Haukiputaan huorakuoro
Cormac McCarthy - Matkustaja & Stella Maris

Kirjasisarukset, kuten oli kirjoissakin sisarukset Bobby ja Alicia, molemmille omat tarinansa. No mutta, tämä kaksikko oli aika hankala tapaus, etenkin Aliciasta kertova Stella Maris, ei siinä ollut kuin kaksi hahmoa jotka keskusteli, oli matematiikan termejä ja siinä maailmassa tunnettuja nimiä, asiantuntija-apuna suomentajalla oli Esko Valtaoja, ettei tämmöiselle matematiikkaidiootille helpointa kamaa. Bobbyn puolisko oli hieman helpompi, muttei sekään mitään tykitystä ollut, melko hiipivää ja viipyilevää kerrontaa. Lukua ei helpota yhtään McCarthyn jerekaralahtimainen kirjoitustyyli, pilkkunäppäin ei pääse näppiksestä kulumaan eikä äänessä olevaa hahmoakaan järin usein mainita, se on lukijan pääteltävissä.

McCarthyn ajoittain ääriväkivaltaisen hengen mukaan, joka näistä kirjoista puuttui tyystin, voi sanoa että kaikki hyvä loppuu aikanaan, sanoi mummo kun päätä leikattiin. Nämä oli viimeiset kirjat mitä rankkojen rajaseutujen kuvaaja kirjoitti, hienoja matkoja hän minulle on tarjoillut. McCarthya suosittelen luettavaksi, mutten näistä aloittaisi, voi kiinnostus lopahtaa heti.

Jos suomentamatonta tuotantoa suomennetaan, ostan kirkuen.
 

Nahkasohva

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Ronnie O'Sullivan, Sunderland
Heini Junkkaala: Pirkko Saisio – Sopimaton

Melkoinen tiiliskivi mutta erittäin mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu. Suosittelen, eritoten jos kirjallisuus- ja teatterimaailma kiinnostavat.
 

Kilgore Trout

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Cormac McCarthy - Matkustaja & Stella Maris

Kirjasisarukset, kuten oli kirjoissakin sisarukset Bobby ja Alicia, molemmille omat tarinansa. No mutta, tämä kaksikko oli aika hankala tapaus, etenkin Aliciasta kertova Stella Maris, ei siinä ollut kuin kaksi hahmoa jotka keskusteli, oli matematiikan termejä ja siinä maailmassa tunnettuja nimiä, asiantuntija-apuna suomentajalla oli Esko Valtaoja, ettei tämmöiselle matematiikkaidiootille helpointa kamaa. Bobbyn puolisko oli hieman helpompi, muttei sekään mitään tykitystä ollut, melko hiipivää ja viipyilevää kerrontaa. Lukua ei helpota yhtään McCarthyn jerekaralahtimainen kirjoitustyyli, pilkkunäppäin ei pääse näppiksestä kulumaan eikä äänessä olevaa hahmoakaan järin usein mainita, se on lukijan pääteltävissä.

McCarthyn ajoittain ääriväkivaltaisen hengen mukaan, joka näistä kirjoista puuttui tyystin, voi sanoa että kaikki hyvä loppuu aikanaan, sanoi mummo kun päätä leikattiin. Nämä oli viimeiset kirjat mitä rankkojen rajaseutujen kuvaaja kirjoitti, hienoja matkoja hän minulle on tarjoillut. McCarthya suosittelen luettavaksi, mutten näistä aloittaisi, voi kiinnostus lopahtaa heti.

Jos suomentamatonta tuotantoa suomennetaan, ostan kirkuen.
McCarthy säästelee johtolauseita, se pakottaa keskittymään lukemiseen, että pysyy kärryillä siitä kuka puhuu. Erityisesti rajatrilogiassa, kun dialogissa oli vielä paljon espanjaa seassa, se oli välillä melkoisen hämmentävää.

Stella Maris on minulla vielä lukematta.
 

axe

Jäsen
Sain vihdoista viimein luettua KIngin uusimman Hollyn. Meni kaksi kuukautta lyhyeen kirjaan (Kingin mittapuulla). Tämä ei todellakaan tarraa lukijasta, että jos nyt vielä lukisi seuraavan luvun... ja seuraavan. Perus-salapoliisijuttu ilman mitään spesiaalia, ei edes vanhusprofessorien kannibalismi auttanut, kun sekin kortti avataan heti kärkeen eikä jää mitään yllätyskäännettä edes.

Suurin ongelma on auttamattoman leimi henkilökaarti. Holly oli rasittava sivuhahmo Kingin kirjoihin ilmestyttyään, mutta se autistieksentrikon rasittavuus oli sentään ominaisuus. Nyt kun King on halunnut nostaa Hollysta päähenkilön, niin samalla hän on silottanut ne kaikki rosot. Holly on vaan ihan vitun tylsä. Sama koskee myös hänen sidekickejään Robinsonin sisaruksia, jotka ovat täydellisiä ihmisiä joilla kaikki onnistuu. Pahat heput ovat puoliksi muistisairaita ja puoliksi liikuntakyvyttömiä, eikä se nyt vaan riitä pahiksellekaan, että pyssy pysyy jotenkin kädessä.

Päälle vielä tapahtumat korona-aikaan ja teksti vilisemään luennoivalla tavalla arvomaailmaa, että maskeja käyttävät ovat hyviä ihmisiä, maskittomat pahoja, niin aijjajjai.

Tätä heikompaa Kingiä ja ärsyttävämmän tylsempää päähenkilöä saa hakea vaan siitä Gwendy-sarjasta, joka on kai hiljakkoin suomennettu. Siinä tosin on kahden kirjailijan yhteistyö, ja veikkaan että yhteistyötä on se, että King on kirjoittanut vähän alkua ja antanut sitten Chizmarille luvan käyttää nimeään ja tehdä fyffet. Niin paskaa kirjoitusta se Gwendyn viimeinen osa ainakin on, että en halua uskoa Kingin koskeneen siihen kuin lukijana cringe-ilme kasvoillaan.
 

Ilmari Ahde

Jäsen
Suosikkijoukkue
Haukiputaan huorakuoro
Kovasti kehuttu Juhani Branderin Amerikka tuli luettua, eikä mielestäni syyttä ole kehuttu. Elo ei ole helppoa isättömällä ja äidittömällä Kaarlo pojalla ja räväkällä hauraalla mummollaan, saksalaisen sotilaan heilan lapsena Kaarlo on muiden lasten silmätikkuna ja karussa saaristossa nälkä on aina vieraana. Kaarlon ihailemasta Sakarista tulee mieleen Veikko Huovisen Koirankynnenleikkaajan Eetvi, samanlainen auttavainen mies joka haluaa heikossa asemassa olevalle pelkkää hyvää. Sakarikin on yhteisössä ulkopuolinen kuten Kaarlo ja mummo. Vaikka kertomus on välillä varsin surullinen, eritoten mummon touhut ja puheet tuo huumoria mukaan.

Sitten jotain ihan muuta, alulla on Erno Paasilinnan ja Antti Tuurin kirjailema Isoa Inaria kiertämässä, miekkosten matkakirja.
Ja sitten vielä Matti Salminen - Erno Paasilinnan kirjallinen elämä. Melkein nolottaa tunnustaa, etten ole Erno Paasilinnan tuotannosta mitään lukenut, ehkä tämän myötä johonkin tarttuisi, sentään ensimmäisen Finlandia-palkinnon ansainnut kirjailija.
 

Majoneesi

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kaikki voijjaan tuhota
Tietokirjallisuuden Finlandiaehdokkaana oleva Antti Järven Minne katosi Antti Järvi? meni isänpäivälahjana tänään.

Hieno kertomus yhdestä vaietusta aiheesta, laajemminkin juurien tuntemisen ja asioiden käsittelyn tarpeesta.

Uskallan suositella kaikille Suomen lähihistoriasta, sukupolvisesti elämään vaikuttaneista traumoista tai ihan vaan ihmisyydestä kiinnostuneille.
 

Aces High

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät, Red Wings, HIFK Gimmat, THFC
Iijoki-sarja kun tuli kahlattua läpi, piti väliin ottaa jotain kevyempää ja tähän tarkoitukseen soveltui Miika Nousiaisen tuotanto. Vadelmavene pakolaisen olin aiemmin jo lukenut, nyt meni loput.

Takaisin siis Päätalon eepoksiin, Ihmisiä telineillä nyt työn alla.
 

Ilmari Ahde

Jäsen
Suosikkijoukkue
Haukiputaan huorakuoro
Timo Rossi: Lapinlahden Linnut: Miksei asioista puhuta

Nykypäivänä paljon peräänkuulutettu turvallinen tila, työssä tai vapaalla, ei kuulunut tämän pumpun periaatteisiin, ei varsinkaan töissä. Keikkareissut kyllästi viina, väkivalta ja vittuilu, hirveää menoa luettunakin, saatikka että tuommoisessa kyydissä pitäisi olla mukana. Keikkareissuissa oli toki hurjasti hauskojakin juttuja mukana, esim. huutopursuit, Trivial Pursuitia pelattiin niin, että kaikki sai huutaa vastauksen ja ensin tiennyt sai pisteen, eihän sekään ongelmitta mennyt vaan kehittivät keltainen ja punainen kortti -menetelmän, no eihän sekään ongelmitta mennyt.

Kirjassa pääsee kaikki halukkaat ääneen, Heikki Salomaa ei tietenkään ole omin sanoin enää mukana, ja tuleehan sitä juttua miehiltä. Eikä säästellä, sievistellä ja silitellä myötäkarvaan, jos joku oli mulkku niin se tohditaan sanoa. Kaikkihan noista välillä tuppasi olemaan enemmän ja vähemmän kusipäitä, jopa Matti Jaaranen saattoi olla joskus ikävä kaveri. Alkoholisteja oli useampikin, Hedkrok ja Lemola sai korkin kiinni ennen vääjäämätöntä, Lemola vieläpä niin, että oli bändissä mukana ja selvin päin keikkareissuilla, voi ristus sentään. Eränkö veti alkoholia rankasti loppuun saakka ja surullinen loppuhan se olikin, sketsistäkin tuttu Tohtori Timo - Herra Simo oli ihan totista totta, viinaa saatuaan Eränkö muuttui toiseksi mieheksi, eikä se mies ollut Tohtori Timo.

Hyvä teos, tragiikkaa ja komiikkaa löytyy.
 

alwahla

Jäsen
Suosikkijoukkue
Flames, Canadiens, Kraken, HIFK
Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi

Keski-ikäinen helsinkiläinen toimittaja nimeltään Vatanen on kyllästynyt niin työhönsä toimituksessa, vaimoonsa kuin ylipäänsä pääkaupungin vilinään ja kaipaa uutta suuntaa elämälleen. Ollessaan palaamassa takaisin Helsinkiin jälleen yhdeltä jutuntekomatkalta yhdessä kuvaajansa kanssa, kun kuvaajan ohjaama auto törmää metsäjäniksen poikaseen keskellä metsää jossain päin Heinolaa. Poikanen lentää metsään ja toimittaja juoksee heti sen perään katsoakseen, kuinka sen kävi. Tästä alkaa jäniksenpojan sekä toimittajan vuoden pituinen seikkailu Suomessa.

Kirjassa on kantavana teemana vapauden kaipuu sekä lhmisen suhde luontoon, joita kumpaakin käsitellään tyypilliseen Paasilinnaan tapaan humoristisesti ja naseville sekä toisinaan piikikkäillä kommenteilla nyky-yhteiskunnasta. Kirja on ilmestynyt vuonna 1975 ja se kuvaa hyvinkin tarkasti tuon aikakauden elämää aina suurkaupungeista erämaahan ja jopa Neuvosto-Karjalaan asti. Vaikka kirja onkin lähes 50-vuotias, on se omalla tavallaan kestänyt varsin hyvin aikaa nimenomaan kuvatessaan ihmisen kaipuusta perusasioiden äärelle eli luontoon.

Kirjassa Vatanen siis hylkää tutun ja turvallisen arkensa helsinkiläisenä toimittajana ja aviopuolisona yhdeltä istumalta - sanan varsinaisessa merkityksessä ja päättää lähteä kiertämään maata kesyn jäniksenpojan kanssa ohjenuoranaan "mennä sinne, minne kuono osoittaa". Luvassa on monia yllättäviä kohtaamisia eri puolilla Suomea asuvien tavallisten ihmisten kanssa, jotka usein päättyvät täysin eri tavalla, kuin mitä kukaan oli osannut odottaa.

Huumori on rönsyilevää ja toisinaan aika rankkaakin, mikä lienee tuttua niille, jotka ovat aiemmin lukeneet Paasilinnan teoksia. Voisi teosta myös luonnehtia aika sovinistiseksi, sillä naisen rooli kirjassa on olla joko ärsyttävä vaimo, pelokas vanhempi rouva tai sitten huomattavasti päähenkilöä nuorempi ja varsin näyttävä rakastajatar, jonka kanssa Vatanen päättää aloittaa uuden elämän ja hylätä sen kummemmin asiaa pohtimatta oman vaimonsa.

Teksti ja tarina etenee hyvinkin jouhevasti alusta lähtien vieden lukijan mennessään. Vatanen viettää kiertelevää elämää yhdessä hiljalleen paranevan ja voimistuvan jäniksensä kanssa ja tutustuu muutamaan hyvinkin mieleenpainuvaan hahmoon vuoden aikana, joista tulee ensimmäisenä mieleen Kiuruveden entinen nimismies Hannikainen. Kyseessä on yli 70-vuotias mies, jolla on erikoinen fiksaatio Urho Kekkoseen. Hannikainen kun on kovasti vakuuttunut siitä, että tuolloin presidenttinä ollut Kekkonen ei ollut alkuperäinen Kekkonen, vaan joku kaksoisolento, joka otti alkuperäisen Kekkosen paikan aivan 1960-luvun lopussa. Todisteena tästä Hannikaisella on kymmeniä valokuvia kummastakin Kekkosesta eri ajanjaksoilta sekä kymmeniä kuvia tämän päästä, jonka ympärysmittaa mittaamalla hän on tullut vakuuttuneeksi löytönsä paikkansapitävyydestä.

Lisäksi Vatanen pääsee kirjan sivuilla sammuttamaan niin metsäpaloa, juomaan litrakaupalla kiljua, tekemään erinäisiä hanttihommia eri puolilla Lappia sekä Kainuuta sekä kestitsemään sekä Suomen puolustusvoimia että ihan kansainvälisiä vieraita, joiden kanssa hän lähtee vielä metsästämään karhua, joka on herännyt talviuniltaan jouduttuaan keskellä puolustusvoimien sotaharjoitusta. Näistä kaikista seikkailuista kerrotaan hyvinkin lennokkaaseen tyyliin ja monasti ne hauskimmat toilailut saivat naurunpyrskähdyksiä aikaiseksi.

Kirjassa on kuitenkin myös niitä huonoja puolia ja se osuus alkaa sivulta 171 (kokonaisuudessaan kirjassa 218 sivua), jolloin koko juoni ja varsinkin kerrontatyyli muuttuvat niin täydellisesti, että hetken aikaa epäilin lukevani jotain toista kirjaa. Kyseisessä kohdassa Vatanen herää vuosisadan pahimmasta krapulasta ja loppuosa kirjasta vaikuttaa hyvinkin erilaiselta ja ennen kaikkea huonommalta kuin alkuosa.

Lopussa koko tarina pistetään vielä enemmän läskiksi kertomalla Vatasen todella mittavasta ja pitkäkestoisesta ryyppyputkesta takautumien kautta. Toivuttuaan tuosta krapulasta Vatanen jäniksineen lähtee Lappiin erämaamökkiin, jota korjatessaan talvipakkasilla samainen karhu, jonka kaatamisessa hän epäonnistui paria kuukautta aiemmin, tulee varastamaan ruokaa Vatasen mökistä. Tämä ei tuosta ryöstöstä innostu, vaan päättää lähteä seuraamaan karhua aikeenaan tappaa se. Edessä on kymmenien tai jopa satojen kilometrien mittainen takaa-ajo, joka lopulta huipentuu siihen, että Vatanen saa kuin saakin kaadettua väsyneen ja raivokkaan pedon Venäjän Karjalassa.

Koska kirja on näinkin poukkoileva sekä kerronnaltaan että myöskin sisällöltään, on tälle mahdotonta antaa kovinkaan hyvää arvosanaa. Olen aiemmin lukenut Paasilinnalta yhden kirjan - Herranan aika -romaanin, joka kärsi samanlaisesta ongelmasta kuin tämäkin kirja. Siinä oli kuitenkin jokseenkin selkeä juoni, kun taas tässä romaanissa juoni tavallaan katkeaa kesken ja se korvautuu jollain ihan muulla tarinalla.

**
 

Rick Rother

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit, Kärpät
Paasilinnan tarinat tahtoo olla kaikki vähän sellaisia. Sivukujilla poikkeavia. Erilaisia. Niistä joko pitää tai ei pidä. Osa on omassa luokassaan toki huonompia. Isoisää etsimässä, Maailman paras kylä, Rietas rukousmylly ja Liikemies Liljeroosin ilmalaivat ovat omat suosikkini. Maailman paras kylä on mielestäni Paasilinnan paras eepos.

Tuo Lapinlahden linnut pitäisi ottaa lukuun. Jonossa on nyt ihan ok paljon tavaraa, vaikka jono onkin asiakkaiden muodostama varasto, joka ei tuota lisäarvoa.

Iijoesta yhdeksän luettu. Kymmenes joululomalla. Kallen lapsuus meni melko monta kirjaa putkeenkin. Tempaisinko neljä ensimmäistä, ilman muita kirjoja väliin tuossa kesällä.

Nyt menossa Karin Smirnoffin Merikotkan huuto. Jatkaa Larssonin Millenium trilogian saagaa. Ei ainakaan vielä ole yltänyt minkään edellisen osan tasolle, mutta kohta näyttää alkavan toiminta. Lisbethiä saisi olla enemmän ja sen Mikaelin voisi heittää eläkkeelle.
 

Ilmari Ahde

Jäsen
Suosikkijoukkue
Haukiputaan huorakuoro
Onhan sitä tullut taas luettua yhtä jos kolmatta, nostona kirjapinosta ottaisin kaksikon Kauko Röyhkä & Anneli Aunola kirjat Liian lempeä mies ja Tanssipartneri. Kolmas on ilmestynyt tänä vuonna ja neljäs kirja näyttäisi tulevan ensi vuonna.

Kirjailijakaksikko on tarttunut rankkoihin juttuihin - pedofilia ja parisuhdeväkivalta kahden ensimmäisen kirjan tenhoavia aiheita. Parin yhteistyö toimii, Aunola entisenä poliisina osaa tuoda mukaan poliisin toimintatapoja ja työyhteisöä, siitähän muusikko ja kirjailija Röyhkä ei varmaan tiedä yhtään mitään, niin eri maailmassa on elämäntyönsä tehnyt. Päähenkilö Alisa Aho on ollut oikein hyvä ja uskottava, ei täydellinen yli-ihminen kuten joissain toiminnallisemmissa dekkareissa on välillä tupannut olemaan.

Toimivaa kamaa, ei toki kaikkien pala pullaa rajujen aiheidensa takia, joku voi vetää rusinan väärään kurkkuun.
 

Tinke-80

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Haukat
Parikymppisenä tuli aloitettua urakka jossa aloitin Arto Paasilinnan teoksien lukemisen ensimmäisestä kirjasta aina viimeisimpään. Silloin kyllä tuli nautittua Paasilinnan huumorista. Viimeisimmät Paasilinnan teokset jäivät lukematta koska omasta mielestäni se taso laski sen verran ettei kannattanut enää vaivata itseään. Mutta erinomainen humoristi on kyseessä.
 

Kilgore Trout

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Luin Ágota Kristófin kirjan Todiste, joka on suoraa jatkoa Iso vihko -kirjalle. Erittäin omintakeinen kirjailija, jonka teksti on helppoa ja nopeaa lukea, se kun koostuu enimmäkseen lyhyistä päälauseista. Viehätys on minimalistisen tyylin lisäksi oudossa tarinassa. Kolmas osa eli Kolmas valhe odottaa vielä kirjaston jonossa.

Sitä ennen luin Steinbeckin Tuntemattomalle jumalalle, joka tarttui käteen kun siivosin kirjahyllyistä kierrätykseen joutavia kirjoja. Se on hyvin varhaista Steinbeckiä eikä pateettisuudessaan edes kovin hyvä kirja, ja olin sen lukenut jo aiemminkin tietysti. Nyt se joutaa kierrätyshyllyyn, eikä sitä ole tarpeen enää tässä elämässä lukea.

Näitä ennen meni muutama kirja englanninkielistä scifiä, joiden joukosta voisi nostaa Adrian Tchaikovskyn Children of Timen Arthur C. Clarke Awardin voittajana ja muutenkin. Voi olla etteivät torakat perikään maata vaan hyppyhämähäkit!
 

Kilgore Trout

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Parikymppisenä tuli aloitettua urakka jossa aloitin Arto Paasilinnan teoksien lukemisen ensimmäisestä kirjasta aina viimeisimpään. Silloin kyllä tuli nautittua Paasilinnan huumorista. Viimeisimmät Paasilinnan teokset jäivät lukematta koska omasta mielestäni se taso laski sen verran ettei kannattanut enää vaivata itseään. Mutta erinomainen humoristi on kyseessä.
Luin myös nuorempana Paasilinnan kirjoja ja pidin niistä. Sitten niistä meni hieman maku, kun kirjailija itse paljastui vähemmän mukavaksi ihmiseksi. Se ei estänyt kirjoittamasta hauskoja kirjoja.
Niinhän Viisikko-, Salaisuus- ym. kirjasarjat kirjoittanut Enid Blytonkin hyljeksi omia lapsiaan, tai ainakin osaa heistä.
 

MarkoPalo

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK, ManU, Hammarby IF, Jokerit
Pierre Lémaitre: Näkemiin taivaassa
Erinomainen teos, kertakaikkiaan. Vahva suositus

Myös ylempänä mainittu Antti Järven "Mihin katosi Antti Järvi" on myös erittäin hyvä, mielenkiintoinen ja uusia, aiemmin tuntemattomia, tapahtumia paljastava

Lähellä kaikkien aikojen suosikkiani on toki yhä Anthony Doerrin "Kaikki se valo, jota emme näe"
 

-FNM-

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP
Pierre Lémaitre: Näkemiin taivaassa
Erinomainen teos, kertakaikkiaan. Vahva suositus

Myös ylempänä mainittu Antti Järven "Mihin katosi Antti Järvi" on myös erittäin hyvä, mielenkiintoinen ja uusia, aiemmin tuntemattomia, tapahtumia paljastava

Lähellä kaikkien aikojen suosikkiani on toki yhä Anthony Doerrin "Kaikki se valo, jota emme näe"

Suosittelen tuon Lemaitren trilogian kahta muutakin osaa.

Kaikki se valo, jota emme näe on myös hieno.

Katja Ketun uusimmasta Erään kissan tutkimuksia -kirjasta tykkäsin myös paljon. Ketulla ja Rosa Liksonilla on sama harvinainen vika. He osaavat laittaa sen päänsisäisen tarinansa aika paljon keskivertoa paremmin paperille.
 

MarkoPalo

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK, ManU, Hammarby IF, Jokerit
Suosittelen tuon Lemaitren trilogian kahta muutakin osaa.

Kaikki se valo, jota emme näe on myös hieno.

Katja Ketun uusimmasta Erään kissan tutkimuksia -kirjasta tykkäsin myös paljon. Ketulla ja Rosa Liksonilla on sama harvinainen vika. He osaavat laittaa sen päänsisäisen tarinansa aika paljon keskivertoa paremmin paperille.

Kyllä, myös Lemaîtren "Tuhon varjot" ja "Tulen lapset" ovat erittäin hyviä. Sen sijaan mielestäni uudempi kirja samalta tekijältä, "Loistavat vuodet" ei samaan tasoon yllä

Täytyy tuo Katja Ketun uusin ottaa lukulistalle
 

Vaughan

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara
Lähellä kaikkien aikojen suosikkiani on toki yhä Anthony Doerrin "Kaikki se valo, jota emme näe"
Doerrin uusin teos "Taivaanrannan taa" oli mielestäni vielä parempi kuin Kaikki se valo...

Se voi jakaa mielipiteitä, koska tapahtuu kolmella aikatasolla - 1400-luvun Konstantinopolissa, nykyajan USA:ssa ja tulevaisuudessa avaruusaluksessa. Kaikkia tarinoita yhdistää muinainen kreikkalainen näytelmä "Kukkupilvelä" (kirjan englanninkielinen nimi onkin Cloud Cockoo Land).

Itse olen aina pitänyt sekä historiallisista että scifi-kirjoista. Tässä ne yhdistyvät sulassa sovussa, mutta tunnen ihmisiä, jotka eivät voi sietää mitään epätodellisia elementtejä tarinoissa - mikä on mielestä hieman ristiriitaista romaanitaiteen parissa, mutta mikäpä minä olen heitä tuomitsemaan...
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös