Individual
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Post-rock/ Post-punk
Juuri äsken sain tämän kirjan loppuun ja olihan se aikamoinen paketti. Hieman se jäi loppuneljänneksen alussa looppaamaan vuoteen 1933, joskin se ja sitä seuranneet vuodet olivat tärkeitä rakennuspalikoita kansan joukkopsykoosissa. Henkinen tyhjiö kansallissosialismin ja Natsi-Saksan romahtamisen jälkeen mainitaan kirjassa useasti. Ja kun ei ollut enää mitään, niin helpompaa oli unohtaa menneet hirmuteot, tai nostaa itsensä uhrin asemaan. Itse olin siinä uskossa, että Saksan kansan tilinteko menneisyytensä kanssa olisi alkanut paljon aiemmin kuin mitä se nyt kirjassa kuvataan. Oli kuitenkin Nürnbergin oikeudenkäynnit ja kaikki. Kaikkein hurjinta oli se, että kun arkistot vihdoin aukesivat myös idässä ja muistelu todenteolla pääsi käyntiin, niin itsemurhaepidemia jäi vieläkin reunamerkinnän asteelle. Kyllä ihminen on aika olento, niin toiselle mutta myös itselleen. Tietysti DDR:n virallisessa historiankirjoituksessa Neuvostoliitto kukisti sankarillisesti fasismin, eikä siihen tarinaan kuuluneet puna-armeijan törkeydet. Käy siinä sitten lähihistoriaa objektiivisesti läpi.Vaikka on lukenut Stalingradin taistelusta, Berliinin luhistumisesta ja muista sodan raakuuksista, Huberin kirja on rankimmasta päästä mitä sodasta olen lukenut, jää mieleen pyörimään.
Stalinista kaikki taisi tietää, että se on paska jätkä, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa mitään. Hitleriä palvottiin, vaikkei aina ollut leipäpalaakaan. En tiedä. :) Sellainen sädekehä Aatun ympärillä oli, etten ihmettele yhtään, että siitä valosta riitti pimeään pohjolaankin vähän kajastusta mieliä nostattamaan.
Viimeksi muokattu: