Koska olen vähän kaheli, niin luen kolmatta kertaa Päätalon Iijoki-sarjaa. Viimeksi luin Nälkämäki-romaanin, joka ei sinänsä ole osa Iijoki-jättiläistä, mutta ei tarvitse kuin vaihtaa päähenkilö Matti Liekon nimeksi Kalle Päätalo, niin yksi yhteenhän Lieko ja Päätalo ovat. Päätalo myönsi tämän itsekin. Joka tapauksessa, kirja on tärkeä lenkki romaanien Tuulessa ja tuiskussa ja Tammerkosken sillalla välissä.
Välillä pistää kovasti miettimään, miksi Päätalo ei tällaisessa "fiktiivisessä" romaanissa käyttänyt enemmän kirjailijan keinoja huipentaakseen dramaattisia kaaria ja kehityksiä. Aihe ja miljöö kuitenkin ovat sinänsä erittäin mielenkiintoisia: Lieko on talousaliupseeri suomalaisten vankien leirillä Karjalan Kannaksella. Kirjassa käy niin, että kun juonien kaaret ovat huipentumassa, rykäistään eteen melkein täydellisiä antikliimakseja. Esimerkiksi kohta, jossa Lieko huomaa, että Liekon luotettaviksi luulemat vangit nussivat melko järjestelmällisesti leiriruoista, jää ilman täyttymystä. Kirjailijana Kaarlo olisi voinut järjestää vangille kelpo rangaistuksen ja päähenkilölle kehittymisen ihmisenä, silti Lieko toimii kuin Päätalo toimi ja osoittaa jänöjussin luonnetta.
Kalle Päätalolla oli myös omituinen mittapää. Eräässä kirjan kohtauksessa nälkiintynyt vanki kutsutaan ruokailemaan aliupseerien tupaan. Vanki vetää tässä kohtauksessa viisi piripintaan täytettyä pakillista hernekeittoa plus muut tykötarpeet. Laskin, että kohtauksessa vanki imee soppaa ja puuroa yli kymmenen litraa. Tämä on aika kosolti, kun ihmisen mahalaukku on keskimäärin 1,5 - 2 litran vetoinen.
Nälkämäki on hyvä kirja, silti ainakin omasta mielestäni Iijoki-sarjan "dokumentaarisissa" jaksoissa on tiukempia huipennuksia. Pelkän Nälkämäen perusteella Kaarloa voisi nimittää antikliimaksin mestariksi.
Hyväksi kirjaksi ei voi kehua ennen Nälkämäkeä lukemaani Höylin miehen syksyä. Se on varmasti Päätalon huonoin kirja, melkeinpä hirveää paskaa.
Nyt on luvussa Aleksandr Isajevitš Solženitsynin Gulag - Vankileirien saaristo, joka on erittäin mielenkiintoinen. Kritisoin kirjaa siitä, että se vilisee sulkuja, niitä on aivan liikaa. Yritin myös lukea Kuinka ideat syntyvät -nimistä "kirjaa". Se nimittää itseään "luovan ajattelun käsikirjaksi". Luin siitä 60 sivua puolessa tunnissa, loput voi lukea jonkin aamupaskan yhteydessä ja pyyhkiä perseen kirjan lehtiin. Kirjassa on reilut 200 sivua, mutta tekstiä noin 100 sivun verran, jos teksti pakattaisiin tavallisiin riviväleihin.